Uskonnot puhuvat
ihmisyyden äärimmäisistä tiloista, mutta näyttävät kadottaneen tiedon niiden
todellisesta luonteesta sekä aikaperspektiivistä. Tämä ei ole mikään uusi asia,
sillä jo Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että juutalaisten opettajat olivat joko
kadottaneet tiedon avaimet tai toimineet kuin koirat härkien pilttuussa – ollen
syömättä ja estäen härkiäkin syömästä (Tuomaan evankeliumista).
Uskontojen tulisi antaa erilaisten
yksilöiden kehitykseen soveltuvia virikkeitä, eikä vain tarjota kauan sitten
muotoiltuja kiintoajatuksia ainoina pelastavina patenttiratkaisuina.
Ihmisyyden loppututkinto
on ihmiskunnan tässä vaiheessa vielä ”luonnotonta” tai ainakin ennenaikaista,
mikä on helposti nähtävissä siinä, ettei täydellisyyteen yltäneitä yksilöitä
ole kovin montaa esiintynyt. Ihmisiä on toki julistettu pyhiksi, mutta
useimmiten varsin tekaistuin perustein.
Nasaretin Jeesuksen
kaltaisten poikkeavien yksilöiden ja edelläkävijöiden tehtävänä on ollut
huomion kiinnittäminen etenkin sisäisten asioiden ja ydinolemusten suuntaan.
On hyvin kyseenalaista
väittää, ettei ihmiseltä lopullisen tarkoituksensa täyttämiseen vaadita muuta
kuin itsepäinen ja sananmukainen usko siihen, mitä heille on totuutena
esitetty.
Ihmisyyden ja kaiken muunkin
ulkoisesti ilmentyneen tarkoituksena on toteuttaa suunnattoman pitkän prosessin
kuluessa sisäinen, muuttumaton malli muodon ja muutoksen piirissä – siinä
määrin kuin se on mahdollista.
Tämä ei tarkoita sitä,
että puolivalmiit projektit (ihmiskunnan valtaenemmistö) olisivat tuhoon
tuomittuja – niilläkin on omat yksilölliset ”ylösnousemuksensa”. Kehitys saa kuitenkin
vielä muotojen kautta armollisesti jatkua, kunnes sielullinen esikuva on
toteutettu ja kaikki olemuspuolet valmiina toimimaan ”eläväksi tekevänä
henkenä”.
Tätä tarkoitti Paavalikin
puhuessaan Kristukselle muodon antamisesta tai Kristuksen päälle pukemisesta.
Kristus ei varsinaisessa merkityksessään ole mikään persoona, vaan puhtaasti
henkinen prinsiippi, johon ihmisen tajunta voi parhaimmillaan yltää tai tulla
muunnetuksi.
Jeesuksesta tuli
tällaisen yhdistymisen kautta Jeesus Kristus. Aivan samoin jostakin Matista tai Liisasta saattaisi
yhdistymisen kautta tulla Matti tai Liisa Kristus – toivoihan Jeesus (Johanneksen
evankeliumin mukaan) ihmisten pääsevän samaan ykseyteen ja samuuteen
taivaallisen Isänsä kanssa – hengessä kun ei ole erotusta.
Taivasten valtakunta on hyvin
lähellä – se on (Luukkaan vääristelemättömän käännöksen mukaan) sisäisesti itse
kussakin. Tämä sisäinen on kuitenkin jotakin, jota ihminen välttää yleensä niin
kauan, että hän on (tuhlaajapojan tapaan) perusteellisesti kyllästynyt kaikkeen
ulkoiseen.
Näin pitää ollakin. Maailma
on tarpeen ihmisyyden eri olemuspuolten (fyysisten ja mentaalisten) luonnollisen
kehityksen kannalta. Kun ne kaikki ovat lopulta kehittyneet, on maailma
tehtävänsä tehnyt ja saa väistyä sisäisen olemuksen tietoisuuden keskuksena.
Vasta muutoksen tapahduttua
ihminen voi sanoa: ”En enää minä, vaan Kristus minussa!” Vasta tietoisuuden muutoksen
jälkeen ihmistä voidaan todellisessa merkityksessä kutsua kristityksi, joka
elää ja toteuttaa ilman ehdollistuneita, mentaalisia motivointeja sitä, joka on
todellista ja pysyvää. Hän ei enää ole näyttelijä, joka esittää kauan sitten
toisten käsikirjoittamia, kristityiksi katsottuja rooleja, vaan hän on
alkulähteensä suoranainen ilmentymä maan päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti