Matti tai Liisa Kristus!

Uskonnot puhuvat ihmisyyden äärimmäisistä tiloista, mutta näyttävät kadottaneen tiedon niiden todellisesta luonteesta sekä aikaperspektiivistä. Tämä ei ole mikään uusi asia, sillä jo Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että juutalaisten opettajat olivat joko kadottaneet tiedon avaimet tai toimineet kuin koirat härkien pilttuussa – ollen syömättä ja estäen härkiäkin syömästä (Tuomaan evankeliumista).

Uskontojen tulisi antaa erilaisten yksilöiden kehitykseen soveltuvia virikkeitä, eikä vain tarjota kauan sitten muotoiltuja kiintoajatuksia ainoina pelastavina patenttiratkaisuina.

Ihmisyyden loppututkinto on ihmiskunnan tässä vaiheessa vielä ”luonnotonta” tai ainakin ennenaikaista, mikä on helposti nähtävissä siinä, ettei täydellisyyteen yltäneitä yksilöitä ole kovin montaa esiintynyt. Ihmisiä on toki julistettu pyhiksi, mutta useimmiten varsin tekaistuin perustein.

Nasaretin Jeesuksen kaltaisten poikkeavien yksilöiden ja edelläkävijöiden tehtävänä on ollut huomion kiinnittäminen etenkin sisäisten asioiden ja ydinolemusten suuntaan.

On hyvin kyseenalaista väittää, ettei ihmiseltä lopullisen tarkoituksensa täyttämiseen vaadita muuta kuin itsepäinen ja sananmukainen usko siihen, mitä heille on totuutena esitetty.

Ihmisyyden ja kaiken muunkin ulkoisesti ilmentyneen tarkoituksena on toteuttaa suunnattoman pitkän prosessin kuluessa sisäinen, muuttumaton malli muodon ja muutoksen piirissä – siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tämä ei tarkoita sitä, että puolivalmiit projektit (ihmiskunnan valtaenemmistö) olisivat tuhoon tuomittuja – niilläkin on omat yksilölliset ”ylösnousemuksensa”. Kehitys saa kuitenkin vielä muotojen kautta armollisesti jatkua, kunnes sielullinen esikuva on toteutettu ja kaikki olemuspuolet valmiina toimimaan ”eläväksi tekevänä henkenä”.

Tätä tarkoitti Paavalikin puhuessaan Kristukselle muodon antamisesta tai Kristuksen päälle pukemisesta. Kristus ei varsinaisessa merkityksessään ole mikään persoona, vaan puhtaasti henkinen prinsiippi, johon ihmisen tajunta voi parhaimmillaan yltää tai tulla muunnetuksi.

Jeesuksesta tuli tällaisen yhdistymisen kautta Jeesus Kristus. Aivan samoin jostakin Matista tai Liisasta saattaisi yhdistymisen kautta tulla Matti tai Liisa Kristus – toivoihan Jeesus (Johanneksen evankeliumin mukaan) ihmisten pääsevän samaan ykseyteen ja samuuteen taivaallisen Isänsä kanssa – hengessä kun ei ole erotusta.

Taivasten valtakunta on hyvin lähellä – se on (Luukkaan vääristelemättömän käännöksen mukaan) sisäisesti itse kussakin. Tämä sisäinen on kuitenkin jotakin, jota ihminen välttää yleensä niin kauan, että hän on (tuhlaajapojan tapaan) perusteellisesti kyllästynyt kaikkeen ulkoiseen.

Näin pitää ollakin. Maailma on tarpeen ihmisyyden eri olemuspuolten (fyysisten ja mentaalisten) luonnollisen kehityksen kannalta. Kun ne kaikki ovat lopulta kehittyneet, on maailma tehtävänsä tehnyt ja saa väistyä sisäisen olemuksen tietoisuuden keskuksena.

Vasta muutoksen tapahduttua ihminen voi sanoa: ”En enää minä, vaan Kristus minussa!” Vasta tietoisuuden muutoksen jälkeen ihmistä voidaan todellisessa merkityksessä kutsua kristityksi, joka elää ja toteuttaa ilman ehdollistuneita, mentaalisia motivointeja sitä, joka on todellista ja pysyvää. Hän ei enää ole näyttelijä, joka esittää kauan sitten toisten käsikirjoittamia, kristityiksi katsottuja rooleja, vaan hän on alkulähteensä suoranainen ilmentymä maan päällä.