Vääristelty henki-sana

Henki lienee yksi eniten väärin käytetyistä ja ymmärretyistä suomenkielen sanoista. 

Henki tarkoittaa aistittavissa ja ajateltavissa olevan perustana olevaa muuttumatonta ja ikuista periolemusta – kutsutaan sitä sitten Jumalaksi tai jollakin muulla nimikkeellä.

Henkinen ja hengellinen merkitsevät aivan samaa huolimatta siitä, että jälkimmäinen on erotettu lähinnä uskonnolliseen käyttöön.

Kaikki aistittavissa, mitattavissa, tunnettavissa ja ajateltavissa oleva kuuluu ilmennyksen piiriin ja tulee ihmiselle tajuttavaksi hänen psyykkis-mentaalisen olemuksensa välityksellä ja värityksellä.

Suomenkielessä puhutaan hengittämisestä ja henkensä menettämisestä. Edellinen liittyy kuitenkin vain kehon luonnolliseen aineenvaihduntaan. Jälkimmäinen antaa kuolemasta täysin väärän viestin. Ihminen ei menetä henkeään, vaan ruumiinsa. Ihmisestä ei liioin tule ruumista, vaan ruumiiton olento, jota ei tulisi kutsua hengeksi, koska olemuksen tajuinen puoli tavallisimmin nojaa mielen ja sielun toimintoihin (ja eletyn elämän kokemuksiin).

Henki – sekä yksilöllisessä että universaalissa merkityksessä – on luonteeltaan jakamaton ja ikuinen. Se on kaikkea ja kaikkia ylläpitävä perusta, josta aika ja ilmennys on saanut alkunsa, järjestyksensä ja tavoitteensa.

Ihmisen henki on samaa olemusta kuin sen universaali perusta. Ihmisen tietoisuus toimii vain ani harvoin hengestä käsin, koska hänen persoonallinen tajuntansa on suuntautunut ilmiömaailmaan ja erilliseen minuuteen – hänestä puuttuu ”hengen kaltaisuus.” Sen johdosta ”liha ja henki” eivät voi yhdistyä – inhimillinen tajunta vaihtua henkiseksi tietoisuudeksi.

Henkeä tai henkistä, välitöntä tietoisuutta etsitään lähes kaikissa uskonnoissa. On selvää, ettei pelkkä mentaalinen tajunta kykene kovin hyvin hahmottamaan elämän kokonaisuuksia, saati syitä ja seurauksia, koska se on ehdollistunut aikaisemmin kokemiinsa ajallisiin ilmiöihin ja niiden pohjalle rakentuviin ajatusmuotoihin.

Hengellisiksi itseään kutsuvien organisaatioiden ongelmaksi – hengen saavuttamisen suhteen – on usein muodostunut se, että alkuperäisiä käsityksiä hengestä on liikkeen laajetessa alettu inhimillistää niin, että ne eivät vaativuutensa takia estäisi jäsenmäärän kasvua.

Seuraavaa lausetta käytetään varsin paljon: ”joka uskoo ja kastetaan pelastuu.” Lause on mitä ilmeisimmin myöhemmin kirkollisissa tarkoituksissa lisätty Markuksen evankeliumin loppuun.

Lause saattaisi olla totta, mikäli kasteella tarkoitettaisiin Pyhän Hengen aiheuttamaa täydellistä tiedostamistavan muutosta, jota edeltää mielen syvälle ulottuva puhdistautuminen ja sisäisen suuntauksen lujittuminen – usko siinä sisimmässä merkityksessä, jota mm. Ristin Johannes kuvaa ”Hengen yössä.”

Kirkon tai jonkin muun tahon suorittama vesikaste ei muuta kenenkään tietoisuutta, eikä pelkkä käsitteellinen uskominen tai uskottelu sinänsä puhdista, vakauta ja vapauta sisäistä olemusta.

Kristillisyydessä suoraan Uudesta testamentista poimittavissa olevien henkisyyden kriteerien pohdinta jätetään useimmiten suorittamatta. Evankeliumit itsessään vaativat elinaikana tapahtuvaa periaatteellista tietoisuuden muutosta, mikäli halutaan joka suhteessa päästä katoavuuden ylittävään tilaan – varsinaiseen taivaaseen.

Kirkko on siirtänyt ajatuksen ylösnousemuksesta fyysisen kuoleman taakse, mistä kukaan ei todennäköisesti tule kumoamaan tätä näkemystä. Evankeliumit vaativat kuitenkin ”lasten kaltaiseksi tuloa” tai ”ylhäältä syntymistä” edellytyksenä Jumalan valtakuntaan pääsylle.

Tuomaan evankeliumi (n:o 59) toteaa edellisiä selvemmin sen, että ihmisen tulee etsiä elävää (ikuisesti elävää) niin kauan kun hän itse elää: sillä kuoleman jälkeen hän ei halutessaankaan enää voi sitä löytää.

Evankeliumi antaa ymmärtää, että tajuinen elämä ja haluaminen kyllä jatkuvat välittömästi fyysisen kuoleman jälkeen, mutta se rajoittuu lähinnä edeltäneeseen elämään ja sen sisäistämiseen saavutetun sisäisen tilan (tai psyykkisten tilavariaatioiden) puitteissa.

Että hengen kanssa päästäisiin kosketuksiin, täytyy mieli ensin vapauttaa pahimmista sidoksistaan ulkoiseen elämään, että se voisi ottaa vastaan virikkeitä sielullisesta puolestaan, jonka puhtaimmassa olemuksessa yhdistyminen henkeen tulee mahdolliseksi – ei tietenkään ihmisen oman tahdon ansioista, vaan pikemminkin sen väistymisen johdosta.