Vanhatestamentillinen juutalaisuus löysi kansalaistensa väärinkäytöksiin
sijaissovittajan viattomasta eläinkunnasta – Jeesuksen persoonasta jääneeseen
perimätietoon osittain rakentuva kirkko löysi sen (juutalaista mallia vapaasti
mukaillen ja paisuttaen) tästä viattomaksi kuvatusta persoonasta.
Juutalaiset asettivat uhrinsa päälle pieneltä ajalta kertyneet syntinsä – kristityt lastasivat Jeesuksen
kannettavaksi kaikki menneet ja tulevat typeryytensä ja väärinkäytöksensä.
Monien nykytutkijoiden
(eksegeettien) mukaan sijaissovituksen käsitteelle ei löydy kovin pitäviä
raamatullisia perusteita – se nojaa pääasiassa myöhempään kirkolliseen
perinteeseen ja tulkintoihin.
***
Ajatus sijaissovituksesta
saattaa juontua siitä, että elämä näyttäytyy usein varsin sattumanvaraiselta ja
epäoikeudenmukaiselta. Ihmisten erilaatuiset kohtalot voidaan ainoastaan hyvin
harvoin selittää palkkoina yksilön elämänsä aikana suorittamista synneistä tai
hyveellisistä töistä. Syyn ja seurauksen laki ei siten näytä pätevältä muuta
kuin puhtaasti aineellisten ilmiöiden piirissä.
Ihmiset syntyvät
erilaisiin olosuhteisiin erilaisin fyysisin ja psyykkisin välinein
varustettuina. Mikäli ajatellaan, että Jumala luo jokaisen yksilön erikseen
tyhjästä, antaa tämä erilaisuus ja eriarvoisuus Hänestä omituisen kuvan, jota
monet selittävät vain lausumalla: ”Käsittämättömät ovat Herran tiet!”
Tuollainen lausuma (psykologinen
projektio, defenssi) ei tietenkään paljon lohduta niitä, jotka ovat omasta mielestään
kokemassa äärettömän epäoikeutettuja asioita.
Vasta Konstantinopolin kirkolliskokous v. 553
jKr. tuomitsi ajatuksen sielun ennalta olosta ja määritteli sisäisenkin ihmisen
”kertakäyttötuotteeksi”, jolla on lyhyen elämänsä päätteeksi – uskon nojalla – kohtalonaan
ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuinen kadotus tai ikuinen elämä.
Koska yksilöiden elämien
kestot ja olosuhteet ovat hyvin erilaiset, on kehitetty ”tasaussysteemi”, johon
ensimmäisenä vaiheena kuuluu kirkon suorittama kaste, jossa yksilö kirkon
mukaan otetaan jo periaatteessa Jumalan seurakunnan jäseneksi. Yksilön tulee
sitten elämänsä aikana omaksua kirkon näkemykset sovituksesta taatakseen oman
osallisuutensa pelastuksesta.
Jyrkkä jako helvettiin ja
taivaaseen kelvollisten kesken on katsottu oivalliseksi keinoksi ohjata ihmisiä
”ainoaan oikeaan ajatteluun”, jota kirkko tunnustuksineen edustaa. Se on ollut
riittävän yksinkertainen eikä ole vaatinut (eikä kestänyt) paljonkaan
filosofisia perusteluita – se on vain pitänyt uskoa tai ainakin uskotella
sellaisenaan.
Vanhassa testamentissa Saarnaaja kirjoittaa kuolemasta, että
siinä tomu palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka on sen
antanut. Uudessa testamentissa sekä Matteus
että Markus korostavat sitä,
että ihminen voi persoonallisen olemuksensa kautta tuottaa sielullensa vahinkoa,
mikäli hän ei ymmärrä priorisoida enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita.
Matteuksen evankeliumissa löytyy episodi:
"Miksi sitten
kirjanoppineet sanovat, että Eliaan pitää tulla ensin?" Jeesus vastasi ja sanoi: "Elias tosin
tulee ja asettaa kaikki kohdalleen. Mutta minä sanon teille, että Elias on jo
tullut.”
Tämä näyttäisi viittaavan
siihen, että siitä sielullisesta olemuksesta, jota Elias oli aikoinaan
edustanut, saattoi myöhemmin syntyä joku toinen persoonallinen olemus – opetuslasten
arvelujen mukaan Johannes Kastaja.
Kristillisten
alkuvuosisatojen manikealaisen
suuntauksen edustajat (joihin Augustinuskin
alun perin lukeutui) ajattelivat, että vanhurskaan ihmisen sielu palaa
ruumiin kuoleman jälkeen paratiisiin, mutta ulkoisiin asioihin sidostunut sielu
synnyttää uuden persoonan niin moneen kertaan, että sielullinen olemus on
karistanut itsestään kaiken katoavaisen.
Tämän mukaan syntyvä
persoonallinen olemus pohjautuu sellaiseen sielulliseen koosteeseen, joka on
muodostunut aikaisempien erillisten persoonien elämissä kehittyneistä
ominaisuuksista ja niiden edelleen jalostamisen syistä.
Syntyvä uusi persoona ei
siten ole minkään edeltäneen persoonan jatkumo, vaan erityinen ja
tarkoituksenmukainen kooste siitä sielullisesta olemuksesta, joka tulee
elävöittämään pitkän fyysisen perimäketjun tuottamaa olemusta tietynlaisten
affiniteettien perustalta.
Uusi persoona saa
perusedellytyksensä sielulliselta olemukselta, kuin myös jonkinlaisen sisäisen
ohjelman – vaan ei sentään mitään ehdotonta kohtaloa (predestinaatiota).
Persoona tuo mukanaan sekä sellaista, joka on edellisissä vaiheissa kehittynyt,
että sellaista, joka vaatii edelleen työstämistä ulkoisen elämän usein
julmissakin puitteissa.
Persoona on siten
jonkinlainen sielullisen historian sijaissovittaja, jonka on tarkoitus lopulta ”unohtaa
itsensä, ottaa ristinsä ja seurata parhainta esimerkkiä sekä yhdistyä henkiseen
olemukseensa.”
Tällaisen ajattelun
mukaan persoona ei sellaisenaan jälleen synny, vaan sillä on oma aikansa sekä
kehon elävöittäjänä että psyykkisissä kuoleman jälkeisissä tiloissa, joista
vain täysin äärimmäisiä voidaan todellisuudessa kutsua taivaaksi ja helvetiksi.
Nietzschen Zarathustra toteaa, että ”se syiden summa, johon olen kietoutunut,
tuo minut takaisin tähän (ulkoiseen) elämään.”
Paavali kirjoitti ihmisyyden pitkällisestä prosessista ”elävästä sielusta eläväksi
tekeväksi hengeksi”, jossa hänen aikansa ihmiset olivat vielä alkuvaiheessa –
pääasiassa ”lihallisia” (eivät vielä edes psyykkisiä eli sielullisia – saati
henkisiä, pneumaatikkoja).
Sielullinenkin olemus
voitaneen tulkita sijaissovittajaksi siinä mielessä, että sen kautta alkuperäisen
jumalallisen kuvan, ajattoman hengen, on tarkoitus toteutua ajan ja erillisyyden
puitteissa – ”Sanan tulla lihaksi!”
Jossakin mielessä myös
henki on sijaissovittaja, koska se ei voi toimia itsenään sielun, mielen ja
muodollisen olemuksen kautta ennen kuin nämä alkuperäisestä etääntyneet ja
erillistyneet olemukset ovat eheytyneet siihen pisteeseen, että ne voidaan
palauttaa sisäisesti puhtaaseen alkutilaansa.
Tietenkin löytyy myös
ulkopuolista sijaissovitusta siinä merkityksessä, että ihmiset joutuvat kärsimään
toisten tekemien virheiden ja päätösten seurauksista. Tällaista voidaan
selittää kollektiivisella vastuulla, joka on ihmiskunnan tai sen osajoukkojen
mentaalista syykertymää.
Elämään sisäisesti
vaikuttavista syy- ja seurausketjuista on rakenneltu ehdottomia, fatalistisia
näkemyksiä, joissa kaikista ihmisen toimista koituu ennemmin tai myöhemmin aivan
saman laatuinen seuraus. Tällainen ajattelu lienee pahasti karrikoitua. Vaikka
kaikella kohdattavalla saattaakin olla historiallisia juuria, ei elämä
itsessään ole näin yksinkertainen, vaan siihen liittyy runsaasti tekijöitä,
jotka vaikuttavat siihen, missä muodossa ja milloin jossakin historiallisessa vaiheessa
aiheutetut jännitteet purkautuvat – mikäli niiden purkautuminen on ihmisyyden
esikuvan toteutumisen kannalta yhä tarpeen.
Elämän kokonaisuuksiin
liittyy todennäköisesti myös paljon epävarmuustekijöitä ja sattumaa, joiden
luomat yksilölliset vääryydet tasapainottuvat sisäisen olemisen piirissä.
Eräässä mielessä ”ihmisen
poikana” voitaisiin pitää yksilöllistä sielullista olemusta, jota
persoonalliset ihmiset elämiensä sisäisen sadon kautta rakentavat kunnes
jossakin vaiheessa ”sato on valmis leikattavaksi” – ”ihmisen poika (sielu)
korotetaan kuin käärme erämaassa” – kastetaan hengen tulella, joka yhdistää
kaikki ihmisyyteen liittyvät olemukset aineellisesta, mielen ja sielun kautta
henkiseen saakka.