Pikakurssi synnistä

Synnistä puhuttaessa nousee helposti ensimmäisenä mieleen Mooseksen kirjan kymmenen käskyä, eli luettelo siitä, mitä ihmisen ei saisi tehdä. Vanha Testamentti esittää käskyt suoraan Jumalalta tulleina, vaikka ne löytyvät lähes sellaisinaan jo paljon vanhemmista lähteistä.

Seitsemän kuolemansyntiä on kirkon piirissä syntynyt luettelo, jonka ahkerina kehittelijöinä toimivat mm. Gregorius Suuri 500-luvulla ja Tuomas Akvinolainen 1200-luvulla.

Niin sanotut syntiluettelot keskittyvät ihmisen toimintoihin – eivät toimintojen perustaan, josta vasta löytyisi itse käsitteenkin perusta.

Synnin juuria voidaan etsiä esim. tulkitsemalla luomiskertomusta ja rinnastamalla sitä Uuden testamentin ydinopetuksiin.

Kristillinen käsitys perisynnistä tarkoittaa periaatteellista eroa Jumalasta, jonka sanotaan johtuvan Aadamin lankeemuksesta Eevan väärästä puusta tarjoaman omenan houkuttamana. Kertomus on allegoria, joka kuvaa ihmiskunnaksi muotoutuvan olentokunnan tajunnan suunnassa tapahtunutta muutosta sisäisestä ja välittömästä ulkoiseen ja välilliseen.

Ennen tätä olivat syntyneet aika ja tila, joihin voitiin ulkoisesti samastua ja takertua. Ihmisyydessä oli Eevan myötä tapahtunut jo ensimmäinen jakautuminen, jota sinänsä voidaan pitää syntinä – erottumisena alkuperäisestä jakautumattomuudesta, Jumalasta.

Hyvän ja pahan tiedon (ei ajattoman elämän-) puu kuvaa suhteellisen tajunnan syntyä, joka nojaa kaikessa vastakkaisuuksien muodostamaan ilmiökenttään eikä enää havaitse mitään sellaisena kuin se on muuttumattomassa ydinolemuksessaan – Sanassa (Logoksessa) tai äärimmillään Jumalassa.

Periaatteellinen synnin määritys on siten hyvin yksinkertaista: se on samastumista ulkoisiin ilmiöihin ja omaan persoonalliseen, erilliseen olemukseensa. Konkreettiset syntiluettelot juontuvat pääasiassa ihmisten omasta tarpeesta luoda yhteisöelämään järjestystä.

Ongelmia syntyy synti-käsitteen soveltamisessa käytäntöön. Uusi Testamentti antaa määrittelyyn hyvin soveltuvia kriteereitä, kehottaen ensiksikin ottamaan pääasiallisen etsimisen kohteeksi taivasten valtakunnan ja etsinnän keinoiksi itsensä unohtamisen, ristinsä kantamisen ja opetusten toteuttamisen jokapäiväisessä elämässä. ”Ihmisyyden loppututkintoon” pitäisi vielä kyetä karistamaan itsestään kaikki samastumiset katoavaisen elämän ilmiöihin, että jotakin todella katoamatonta voisi esteettä syntyä ihmisen sisäiseen olemukseen.

Vuorisaarnan hengellisen köyhyyden vaatimus edellyttää sisäistä vapautuneisuutta kaikesta ulkoisesta ja omasta minäkeskeisyydestään. Lasten kaltaisuus ilmentää vastasyntyneen kaltaista täydellistä ehdollistumattomuutta maallisiin asioihin – sellaista viisautta, joka tulee suoraan ylhäältä, valkeuksien Isältä, jossa ei ole muutosta, vaihteen varjoa. Tällainen viisaus tai välitön tietoisuus ei ole inhimillisen kokemuksen puutteellista ja suhteellista tuotetta (riivaajien viisautta).

Vuorisaarna antaa myös hyvin lyhyen synnittömyyden määritelmä: ”Olkaa täydelliset!” Seppä Höggman viitannee hieman samaan suuntaan sanoessaan Ukko Paavolle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisällinen tuntemus!” Paavali edellytti ”Kristuksen pukemista ylleen.”

Syntikäsitteen käytäntöön soveltamisessa törmätään lisäksi siihen ongelmaan, että syntilistoihin lukeutuvat pahat työt saattavat ajan mittaan tuottaa myös hyviä hedelmiä. Ihminen voi joutua kohtaamaan tekojensa seurauksia tai oivaltaa itse niitä katsellen omat puutteensa – ja ryhtyy sitten (synnintuntoisena) niitä määrätietoisesti korjaamaan.

Kreikan synti-käsite, hamartia, kuvaa yritystä osua kohdalleen. Yritys kuitenkin epäonnistuu usein, minkä ei tietenkään tarvitse estää yrittämistä uudelleen, sillä ”joka aamu on armo uusi.”

Mestari Eckhart totesi, ettei kannattaisi katua edes kuoleman syntejä, mikäli ne osaltaan olivat johtamassa Jumalan Pojan syntymään sielun korkeimmassa olemuksessa – täydelliseen vapautumiseen synnin ja kuoleman alaisuudesta.