Elämmekö unessa?

Otsikko on opetusneuvos Yrjö Henrik Kallisen (1886–1976) erään hänen näkemyksistään laaditun kirjan nimi. Nuoret sukupolvet tuskin tietävät paljonkaan tästä aikoinaan hyvin tunnetusta ja – omaperäisyydestään huolimatta – hyvin arvostetusta persoonasta.

Kallinen oli nuoresta saakka vannoutunut pasifisti, joka ilmeni mm. siinä, ettei hän ennen sisällissotaa hyväksynyt työväenkaartien aseistamista ja väkivaltaisen kumouksen aloittamista. Hän osallistui kuitenkin työväenliikkeen luottamustoimiin ja joutui niiden myötä sodan pyörteisiin.

Kallinen yritti Oulun seudulla rauhanomaista ratkaisua asettaen pantiksi oman henkensä, mutta hänet vangittiin ja kenttäoikeus tuomitsi miehen kuolemaan (ensimmäisen kerran).

Kallinen kertoi itse, kuinka heidät oli pantu kaivamaan hauta, ja että hän oli pyytänyt saada lausua muutaman sanan tovereilleen ennen teloitusta. Sanat olivat tehneet näihin ja myös teloittajiin niin suuren vaikutuksen, että he kaikki olivat alkaneet itkeä – ja ryhmän komentaja oli käskenyt Kallisen astumaan ulos rivistä.

Valtiorikosoikeus tuomitsi Kallisen uudelleen kuolemaan heinäkuussa 1918, vaikka useat valkoiset vetosivat hänen puolestaan. Hän ei itse milloinkaan suostunut anomaan armoa, joten muut toimittivat anomuksen ylioikeudelle. Kallinen lienee yksi harvinaisuus siinäkin mielessä, että hänet tuomittiin kuolemaan neljään kertaan: mistä huolimatta hän eli lähes sata vuotiaaksi.

Toinen erikoisuus Kallisen elämässä on siinä, että hänet v. 1946 – vannoutuneena pasifistina – valittiin Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Tarkoituksena oli osoittaa Neuvostoliitolle Suomen rauhantahtoisuutta. Kallinen suostui tehtävään sellaisin ehdoin, ettei hänen tarvinnut osallistua mihinkään sotilaallisiin tehtäviin.

Kallinen toimi SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana, mutta kovin hyvin hän ei politiikan parissa ja puitteissa viihtynyt, vaan keskittyi mieluummin koko ihmisyyttä koskevaan valistustyöhön.

***

Yrjö Kallinen oli jo nuorena kiinnostunut elämän syvimmistä kysymyksistä, joihin hän pyrki etsimään vastauksia kauempaakin kuin vain helpoiten käsillä olevista uskonnollisista ja filosofisista lähteistä. Etsintää varten hän joutui mm. opettelemaan englannin kielen.

Hän pyrki pikemminkin löytämään eri uskonnollisia tai poliittisia näkemyksiä yhdistäviä tekijöitä kuin eroavuuksia. Muodollisia ajatusmalleja paljon tärkeämpää oli hänen mielestään se, mitä ne saivat maailmassa ja ihmisten elämässä aikaan.

Kallisen henkiset pyrkimykset johtivat jo varhaisella iällä myös omakohtaiseen sisäiseen kokemukseen, joka vahvisti hänen näkemyksiään siitä, että ihmisen olemukseen kytkeytyy sellaisia mahdollisuuksia, joista ei yleensä olla lainkaan tietoisia. Saatetaan toki uskoa, että vain jotkut harvat ovat joskus kauan sitten toteuttaneet niitä elävässä elämässä.

***

Yrjö Kallinen antoi v. 1971 tv-haastattelun, jossa käsiteltiin hänen jo vuosikymmeniä aikaisemmin valottamiaan näkemyksiä ”ihmisten unen kaltaisesta tilasta.”

Kallinen alustaa näkemyksiään kertomalla tutustuneensa jo varhain mm. buddhismiin ja tulleensa sellaiseen johtopäätökseen, että ajatteluksi kutsutun toiminnan tuloksiin ei voida täysin luottaa, koska ajattelu nojaa aina ennalta oleviin ja omaksuttuihin ajatuksiin. Ihmiset tosin suodattavat ja tulkitsevat ideoita oman mielensä mukaan, mutta kokonaisuus rakentuu aina elämästä saatavan virikevaraston puitteisiin.

Näin ollen Kallinen toteaa, että ”me kaikki ihmiset nukumme.”

Mitä hän sitten tarkoitti nukkumisella? Hän tarkoitti samaa kuin Tuomaan evankeliumin Jeesus todetessaan, että hänen tullessaan maailmaan ”kaikki ihmiset olivat juovuksissa.” Kaikki ihmiset uskoivat omaksumiensa ajatusten edustavan ehdotonta todellisuutta.

Kallinen tiivistää, että ihmiset eivät ole vielä oikeasti syntyneet ihmisiksi, vaan ovat yhä sikiöasteella. He ovat kyllä oppineet käsitteellisen ajattelun ja sen ilmaisun sanallisin symbolein, joiden kautta ei voida kuitenkaan päästä käsiksi asioiden todelliseen olemukseen.

***

Kallinen toteaa, että kaikkina aikoina on tosin elänyt poikkeuksellisia henkilöitä, jotka ovat heränneet harhanomaisesta unestaan ja havainnoineet todellisuutta sellaisena kuin se on tässä ja nyt – ilman ajallisen kokemuksen synnyttämiä eroja ja vääristymiä.

Nämä yksilöt havaitsevat tietenkin samalla myös ulkoisen maailman ilmiöt, mutta suhde niihin on muuttunut. Länsimailla tällaisia yksilöitä on esim. Mestari Eckhart.

Intiasta heitä löytyy huomattavasti enemmän, koska siellä näihin mahdollisuuksiin on uskottu ja pyritty niiden toteutumista edistämään jo tuhansien vuosien ajan.

***

Kallinen jatkaa, että kristityiden valtaosa uskoo Jumalan pojan syntyneen maan päälle ja opastaneen ihmisiä erottamaan oikean väärästä. Vuorisaarnaa pidetään hänen oppinsa tiivistelmänä, jossa edellytetään täysin pyyteetöntä rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Intialainen Mahatma Candhi (suvaitsevan uskonnon edustajana) piti Vuorisaarnaa maailman uskonnollisen kirjallisuuden kalleimpana helmenä.

Valitettavasti saarnan 2000-vuotiset käytännön sovellukset kristillisen kirkon piirissä ovat sisältäneet aivan liikaa verta, tulta, kyyneleitä ja sotia.

Kallinen toteaa: ”Mitä touhukkaammin ihmiset tappavat toisiaan jonkin aatteen tai asian vuoksi, sitä syvempää ja täydellisempää on heidän unitilansa. Sama koskee myös täysin varmana pidettyjä käsityksiä maailmanjärjestyksestä.”

***

Kallinen vetoaa C.G. Jungiin, joka on todennut, että todellinen selkiytyminen ja vapautuminen ovat aina ja kaikissa tapauksissa yksilöllinen asia. Toinen ihminen voi ainoastaan antaa virikkeitä, mutta kuten kylväjävertauksessa todetaan, niin siemenet voivat pudota joko kasvukelvottomaan tai hyvään maahan.”

Kallinen kertoo omasta kokemuksestaan Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, missä hän päivän päätyttyä katseli ristikkoikkunasta hiljaista tähtitaivasta ja tunsi yhtäkkiä olevansa absoluuttisesti vapaa. Vankilan muureilla, kaltereilla ja rautaovilla ei ollut mitään tekemistä tämän todellisuuden kanssa, koska todellisuus ei riipu ulkoisista olosuhteista.

***

Nykyinen raamatuntutkimus on samoilla linjoilla Kallisen kanssa siinä, että kristinusko on syntynyt prosessinomaisesti. Jeesuksella itsellään on ollut oma uskonsa, jota hän ei kutsunut kristinuskoksi. Vasta Paavali muotoili asioita käsitteellisiin puitteisiin, jota työtä myöhemmät kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ovat jatkaneet.

Käsitteellisten erimielisyyksien takia on sitten käyty sotia, joissa jokainen osapuoli on ollut varma siitä, että vastapuoli on itsensä Perkeleen asialla.

***

Kallinen kertoi käsitteellisten asioiden tiivistelmien oikeina pitämisestä esimerkin. Hän oli (tosin hieman vastahakoisesti) mennyt kuulemaan raamattuopistolla pidettyyn tilaisuuteen erään kouluneuvoksen alustusta Albert Schweitzerin kristillisyydestä.

Alustaja oli esittänyt hyvin totuudenmukaisen kuvan ” Lambarenen viidakkotohtorista” ja todennut, että tämä alun perin hyvin harras kristitty oli irtautunut monista uskomuksista ja opinkappaleista, kuten syntiinlankeemus tarusta, neitseestä syntymisestä, Jeesuksen yksinomaisesta poikuudesta ja lihallisesta ylösnousemuksesta. Schweitzerin mukaan tällaiset tulkinnat olivat syntyneet Jeesuksen jälkeisen ajan messias-odotuksista.

Alustaja kuvasi vielä Schweitzerin ansiokasta toimintaa parantajana ja Jeesuksen ohjeiden käytäntöön soveltajana, mutta tuli lopuksi siihen johtopäätökseen, ettei tätä tohtoria voida pitää oikeana kristittynä.

Tilaisuuden lopuksi opiston rovasti-johtaja tiivistää näkemykset ”Herran totuuden hengen liikunnon ansioksi” seuraavasti:

”Olemme tutustuneet aikamme suurimpaan kerettiläiseen, totuuden kieltäjään, jonka nimi on Schweitzer. Jos minun sallitaan sanoa oma käsitykseni hänestä, niin totean, että tämä mies, joka tekee Kristuksen töitä, parantaa sairaita ja auttaa köyhiä ja hyljättyjä, hän kieltää uskontomme perustotuudet ja se merkitsee: että hän on meidän aikamme väkevin ase Perkeleen kädessä.”

***

Haastattelussa kosketellaan vielä sitä, miten kristinuskoon voitaisiin palauttaa Jeesuksen edustama alkuperäinen innoitus – ja voisivatko idän uskonnot auttaa ihmisiä löytämään tästä omasta uskonnostaan kestäviä perustoja?

Kallisen mukaan idän uskonnot tähtäävät heräämiseen ehdollistumien luomasta unesta, mutta niistäkin on ensin raivattavat pois paksuja opillisia ja organisaatioiden muodostamia kerrostumia, joissa eletään seremonioiden ja varmojen uskomusten maailmassa – pintakerrostumassa.

Ihmisen on itse koettava, mikä on totuus – kukaan ei voi sitä näyttää, yksikään opettaja tai pyhä kirja ei pysty sitä selittämään. Zen-buddhistit sanovat: ”Sana on sormi, joka viittaa kuuhun, mutta sormi ei ole kuu.” Pyhät kirjat ovat sarja sormia, jotka viittaavat johonkin. Se, mihin ne viittaavat, on ihmisen löydettävä omasta itsestään.

Kaikkien ulkoisten oppien ja opasteiden jälkeen saattaa tulla vaihe, hiljaisuuden alue, jonka äärellä tavataan todelliset opettajat. He kuiskaavat korvaan: ”Tästä lähtien sinun on kuljettava yksin, sillä vain sinä itse voit virittää sielusi niin, että se vastaanottaa totuuden.”

Alla olevasta linkistä löytyy Yrjö Kallisen haastattelu v. 1971 (Ylen elävä arkisto)

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/12/elammeko-unessa