Ajatuksia ylösnousemuksen ehdoista

Kristillisen kirkon piirissä on kehitelty näkemys, että ylösnousemus tapahtuu armon ja uskon kautta – todennäköisesti tosin vasta viimeisenä päivänä.

Viimeisenä päivänä herättäminen nojaa lähinnä Johanneksen evankeliumin kuudenteen lukuun, jossa ”herättäminen” edellyttää Kristukseen liittymistä, Pojan näkemistä (sisäistä kokemista), Isän vetoapua sekä ”Kristuksen veren ja lihan (henkisen olemuksen) syömistä (siitä tietoiseksi tuloa) ja Kristuksessa sisäisesti pysymistä (ei vain tilapäisiä ekstaattisia tiloja).”

Ylösnousemus ajoitetaan yleensä fyysisen kuoleman jälkeiseksi tapahtumaksi, kun se monien evankeliumien antamien viitteiden mukaan tulisi tapahtua jo elinaikana.

Selvimmin tämän edellytyksen tuo esiin Tuomaan evankeliumi, jonka 59. sanonta esittää: ”Etsikää häntä joka elää (ajatonta), ettette kuolisi. Kuoltuanne te ette voi löytää häntä, vaikka haluaisittekin.”

Sanonta toteaa, että ihminen säilyttää tajuisuutensa myös kuoleman jälkeen, mutta sillä ei enää ole samoja mahdollisuuksia laajeta ja syvetä kuin fyysisen elämän aikana, vaan se ajautuu jonkinlaiseen maallisten kokemusten subjektiiviseen sulatteluvaiheeseen. Tajunta ei siten irtoa ajallisuudesta, vaan joutunee työstämään niistä pois kaikki jännitteet ja aikasidonnaisuudet.

Matteuksen evankeliumin 18. luku edellyttää ylösnousemukselta, että henkilö on ensin muuttanut tietoisuutensa painopisteen pois ulkoisista ja tilapäisistä asioista, eli kääntynyt. Sen jälkeen hänen mielensä pitäisi vielä tyhjentyä kaikista ehdollistumista niin täydellisesti, että häntä voidaan kuvaannollisesti pitää pienen lapsen (joka ei vielä osaa sanoa ”minä”) kaltaiseksi.

Johanneksen evankeliumin kolmas luku toteaa, ettei ihminen voi päästä (varsinaiseen) Jumalan valtakuntaan ellei hän synny uudestaan ylhäältä – ellei hän tule sisäisesti täysin (pysyvästi) tietoiseksi henkisestä olemuksestaan henkisessä olemuksessaan (ajattomasta elämästä itsessään). Pysyvästi ylhäälle (henkeen) syntymisellä ei siten tarkoitettane mitään ”kanan lentoa”, joka on äänekäs ja lyhyt eikä muuta kanan sisäistä tai ulkoista olemusta.

Uuden Testamentin ydinsanoman mukaan ylösnousemuksen tulisi tapahtua elinaikana, jolloin ihmisyydessä ovat läsnä kaikki olemuspuolet (fyysinen, psyykkinen, sielullinen ja henkinen). Ne kaikki pitäisi kyetä saattamaan keskenään vuorovaikutukseen niin, että tietoisuuden keskus olisi henkisissä olemuksissa.

Sellainen ei tietenkään ole saavutettavissa pelkästään ihmisen tahtoponnistuksin, vaan se edellyttää henkisten olemusten myötävaikutusta – niin sanottua armoa. Mestari Eckhartin mukaan jumalallinen armo ei toimi inhimillisen sattumanvaraisuuden tapaan, vaan omien ehdottomien lakiensa mukaan. Jumalan on vuodatuttava sielun korkeimpaan olemukseen heti, kun inhimillinen tajunta on vapautunut kaikista maallisen elämän aiheuttamista ehdollistumista.

Vapautumisen prosessiin itseensä sisältyy jo paljon henkistä apua, jossa todellinen omatunto (ei siis lauman ääni) eli syvempi ja suorempi ymmärrys alkaa saada määräävän aseman mentaalisessa olemuksessa.

Ylösnousemuksen edellytyksiä voitaneen kuvata siten, että mitä keventyneempi ihmisen tajunta on kaikkien ajallisten ja katoavien asioiden (aineen, vallan ja kunnian) suhteen sitä lähemmäs ajattomuutta hän voi sisäisessä olemuksessaan kohota. ”Jumalaton filosofi” Nietzsche kuvasi ihmisen tajuntaa ajallisessa pitävää voimaa oivallisesti ”painavuuden hengeksi”, Johanneksen evankeliumi ”tämän maailman ruhtinaiksi” ja Paavali ”tämän maailman hengeksi tai valtiaiksi.”

Kun puhutaan ”kuolleiden ylösnousemuksesta”, täytyy muistaa, että raamatussa kuolleella käsitetään usein kaikkia sellaisia, joissa ei ole pysyvää ”elämää itsessään.” Tässä mielessä kuollut on kyllä tajuinen, mutta tajunta on rajoittunut hänen omiin ehdollistumiinsa. Matteuksen 8. luvussa Jeesus toteaa omituisesti: ”Antaa kuolleiden haudata kuolleensa.” Fyysisesti kuolleet eivät tietenkään hautaa ketään, joten lausuma tarkoittanee aivan tavallisia ”lihallisia ja psyykkisiä (ei hengessä heränneitä, ylösnousseita)” ihmisiä.

Monet kristinuskon ydinteemat on muotoiltu pitkän historiallisen prosessin kautta, jossa ei ole vältytty popularisoinnilta, demokratisoinnilta, yksinkertaistamiselta ja konkretisoinnilta. Prosessin tuottamat tunnustukset eivät siten hetikään kaikilta osin vastaa suoraan evankeliumeista saatavia näkemyksiä.

Evankeliumitkin ovat tietenkin evankelistojen tulkintoja joitakin vuosikymmeniä aikaisemmista tapahtumista ja niiden merkityksestä, mutta ne lienevät kuitenkin alkuperäisempiä kuin kirkolliset päätelmät, joihin on sekaantunut sekä maallista että hengellistä valtapolitiikkaa ja tietämättömyyttä.

Totuus itsessään on tietenkin muuttumaton eikä ”häiriinny” inhimillisistä tulkinnoista. Sanotaanhan raamatussakin, ettei Poikaa ja Isää (korkeimpia henkisiä todellisuuksia) voi mikään inhimillinen toiminto pilkata.

Tulkintojen suhteellinen merkitys on siinä, kuinka hyvin ne voivat edistää ihmisten sisäistä kasvua ensin ajallisen ymmärtämiseen ja sitten siitä pois oppimiseen – kaiken välittömään tiedostamiseen itsessään.