Paavalin 2.
Korinttolaiskirjeestä löytyy paljon siteerattu lause: ”Sillä kun olen heikko,
silloin minä olen väkevä.”
Sananmukaisesti – väärin
– tulkiten siinä näytettäisiin puolustelevan inhimillisiä puutteita ja luonteen
heikkouksia.
Tämä ei varmaan ollut
apostolin tarkoitus. Hän on kahdella erilaatuisella minuudella kuvannut ennen
kaikkea ihmisen mielen luontaisia suuntauksia eli painopisteitä.
Mieli voi kohdistua
voittopuolisesti joko maallisiin tai hengellisiin asioihin. Jälkimmäinen merkitsee
ja edellyttää sitä, että elämän tavanomaiset (aineelliset ja psyykkiset)
virikkeet alkavat menettää vetovoimaansa, jolloin ”maallisempi minuus” tulee ”heikoksi.”
Mahdollisuus syvempään
suuntautumiseen – henkisen minuuden (tai itseyden) väkeväitymiseen – paranee
suhteessa siihen, missä määrin tavanomaiset virikkeet kadottavat merkitystään.
Lopulta voidaan parhaimmillaan
päätyä Matteukset, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien ilmaisemaan ihannetilaan,
jossa heikentynyt persoonallinen olemus luovuttaa vapaaehtoisesti ja
luonnollisesti sijansa (kadottaa elämänsä) ja korvautuu ”väkeväksi tulleella”
persoonattomalla olemuksella (pysyvällä elämällä).
Inhimilliset heikkoudet
sanan tavallisimmassa merkityksessä ovat sitä varten, että ne elämän saatossa
voitetaan – pysyvään tilaan jätettyinä ne eivät todellakaan vahvista kenenkään
henkisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti