Muutosvastuksesta

Usein sanotaan – ja oikein sanotaan – että maailmassa vain muutos on varma asia. Ihminen ei tosin kiinnitä paljonkaan huomiota sellaiseen muutoksiin, joita ei voi havaita hänen elinaikanaan. Mantereet ovat muuttuneet ja merenpohjista on tullut vuoristoja, mutta tällaiset ”järkyttävät muutokset” eivät järkytä ihmismieltä.

Ihmismieli toimii hieman fysiikan lakien mukaan siinä, että lepokitka on suurempi kuin liikekitka: mieli ei halua luopua asioista, joihin se on tottunut. Raamattu kertoo samasta vertauksessa vanhoista leileistä, jotka eivät kestä uutta viintä.

Periaatteessa muutosvastuksen takana saattaa olla pyrkimys turvallisuuteen, missä kaikki ”liian uusi” herättää pelkoa. Tällainen ihmismielen ominaisuus on syntynyt hyvin pitkän ajan kuluessa koetuista pettymyksistä, joiden toistumista pyritään välttämään.

Jonkinasteinen varovaisuus on tietenkin paikallaan, ettei ajauduttaisi harkitsemattomiin muutoksiin. Muutosvastus kasvaa yleensä iän myötä ja saattaa muodostua periaatteelliseksi asenteeksi, joka vaikeuttaa vuorovaikutusta nuorempien ikäpolvien kanssa.

Platon kiinnitti huomiota eri ikäpolvien (ja temperamenttien) väliseen vuorovaikutukseen. Hänen mukaansa oli tärkeätä, että yhteisö ylläpiti joitakin yhteisiä perusarvoja, joiden puitteissa rakentava keskusteluyhteys voitiin varovaisten ja rohkeiden kesken säilyttää.

Erilaisen asennoitumisen omaavien välinen vuorovaikutus on hyvin tärkeätä. Ehdottoman stabiiliuden ylläpito saattaa ajan myötä johtaa siihen, että muutospaine pääsee kasvamaan niin suureksi, että se purkautuu täysin hallitsemattomin seurauksin.

Lukemattomat vallankumoukset, mielenosoitukset ja mellakat ovat saaneet alkunsa erityisesti nuorten keskuuteen levinneistä ajatuksista, jotka synnyttävät mielikuvia jostakin paljon paremmasta. Liikehdintään on helppo saada mukaan myös sellaisia, jotka eivät ole vielä seestyneet murrosiästä, vaan kapinoivat mielellään kaikkea auktoriteettia vastaan.

Yhteiskunnallisissa asioissa puhutaan usein muutosvastuksen ja vapauttamisen suhteen konservatiiveista ja liberaaleista, mutta tällainen jako ei varsinaisen muutosvastuksen suhteen vastaa aina todellisuutta. Liberaalit saattavat joissakin asioissa olla huomattavasti jäykempiä ja ulkoista holhousta vaativampia kuin vastapuolensa.

Yksi tämän päivän länsimaissa eniten ristiriitoja aiheuttava asia on suhtautuminen nopeasti kasvaneeseen maahanmuuttoon. Vastustajat katsovat sen heikentävän turvallisuutta ja kansallista identiteettiä sekä aiheuttavan liiaksi taloudellisia rasitteita. Puoltajat näkevät asiassa mahdollisuuksia ja korostavat sen moraalista puolta.

Kaikkein valitettavinta tässä asiassa on se, että ajaudutaan helposti Markuksen 6. luvun kaltaiseen tilaan: ”Ja jos jokin talo riitautuu itsensä kanssa, ei se talo voi pysyä pystyssä.”

Yhteiskuntapolitiikassa on se hyvä puoli, että keskustelu on ainakin ns. demokratioissa pakollista. Media ja oppositio pitävät kyllä huolen siitä, että lähes kaikkia toimia arvostellaan ja kyseenalaistetaan jatkuvasti. Päättäjät joutuvat siten perustelemaan toimintaansa.

Tilanne on hieman toisen laatuinen uskontojen piirissä, joissa perusteet on valettu kiinteiksi jo kauan sitten. Esimerkiksi kristinuskon ”perustuslait” ovat pysyneet lähes muuttumattomina aina Nikaian tunnustuksista (v. 325) saakka. Muutokset ovat olleet lähinnä kosmeettisia (niitä tosin pidetään suurina).

Kristillisyyden piirissäkin puhutaan tosin konservatiiveista ja liberaaleista suhtautumissa esim. naispappeuteen ja homopareihin. Jakoa voidaan laajentaa myös siihen, miten tiukasti pitäydytään sanallisten tunnustusten totuusarvoissa (neitseestä syntymisessä yms.)

Kristinuskon muutospaineet kohdistuivat alkuvuosisatoina lähinnä opillisten näkemysten tiivistämiseen. Kaikki ”turhan laveat tulkinnat” ajettiin marginaaliin muodollisen yhtenäisyyden (katolisuuden) nimissä.

Myöhemmät muutospaineet purkautuivat kirkon jakautumisessa roomalais- ja kreikkalaiskatoliseksi suuntaukseksi sekä protestanttisten suuntausten erotessa edellisestä. Suuntausten sisäiset tulkintaerot ovat synnyttäneet lahkoja.

Periaatteessa kristillisyydessä pitäisi olla yhteinen arvopohja, joka mahdollistaisi hedelmällisen vuorovaikutuksen, mutta ns. uskonsodat ja pitkään jatkunut vihanpito todistavat sitä, ettei vuoropuhelua ole aikojen saatossa kovin vakavasti yritetty rakentaa ja ylläpitää.

”Maallisissa asioissa” perustuslait on usein tehty vaikeammin muutettaviksi kuin tavalliset, jolla pyritään estämään liian radikaalit ja harkitsemattomat muutokset.

Uskonnollisissa asioissa muutosten vaikeus johtuu siitä, että kaikki tunnusten osiot ja niiden taustaksi valikoitu kirjallisuus on jossakin vaiheessa määritelty ikuisesti muuttumattomiksi, pyhiksi ja jumalallisiksi.

Media tarttuu uskontoon liittyvissä teemoissa ainoastaan joihinkin yksittäisiin ilmiöihin ja ylilyönteihin, mutta ei ole paljonkaan kiinnostunut uskonnon ”perustuslaeista” – tunnustuksista. Monet toimittajat ovat saaneet koulutuksen yhteiskunnallisissa oppiaineissa – ani harvat eksegetiikassa tai dogmatiikassa.

Toisaalta vain harvat teologit ovat saaneet koulutusta yhteiskunnallisissa asioissa, mutta jotkut heistä pyrkivät kyllä vaikuttamaan niihin enemmän kuin oman viiteympäristönsä asioihin, joissa kyllä löytyisi päivityksen tarvetta – kunhan vain ymmärrys ja rohkeus riittävät.