Kuolemallako kuolema voitetaan?

Kuva: Jakob Böhmen kirjasta ”Der Weg Zu Christo” ­– Tie Kristuksen luo

Luterilaiset ovat v. 1986 ottaneet virsikirjaansa (virsi 90) ortodoksien pääsiäistropadin, jossa todetaan Kristuksen voittaneen kuolemallaan kuoleman ja antaneen samalla haudoissa oleville (muiden ohella) elämän.

Ajatus sijaissovituksen mahdollisuudesta on tullut kristillisyyteen pääosin juutalaisesta synti- ja vikauhrista, joissa viattoman veren vuodatuksen katsottiin vapauttavan uhrin suorittajan aikaisemmin kertyneistä (ei tosin tulevista) syntiveloistaan.

Kristityt laajensivat ajatusta siten, että koko ihmiskunnan (aikaisemmin kuolleet mukaan lukien) pelastuminen riippui yhden viattoman historiallisen persoonan, Jeesus Kristuksen, vapaaehtoisesta uhrautumisesta.

***

Lause voidaan tulkita myös kaikkia ihmisiä koskevaksi periaatteeksi, jossa edellytetään, että kunkin yksilön tulisi jossakin vaiheessa sisäisesti ”kuolla pois kuolevaisesta luonnostaan” – eli kadottaa sidoksensa katoaviin elämänilmiöihin.

Raamatussa ”kuolleilla” tarkoitetaan usein aivan tavallisia ihmisiä, joissa ei kuitenkaan ole (pysyvää) ”elämää itsessään” eli joiden tietoisuus ei toimi ajasta riippumattomalla tasolla.

Apostoli Paavali kuvasi tällaista tilaa ”lihan mukaan elämiseksi.” Sellainen elämännäkemys pitäisi ”kuolettaa hengellä”, että päädyttäisiin sisäisesti kestävään tilaan. Hän käytti tästä prosessista ilmauksia ”Kristuksen ympärileikkaus, lihan ruumiin pois riisuminen, Kristuksen päälle pukeminen tai Kristukselle muodon antaminen.”

Evankeliumeissa puhutaan ”elämänsä kadottamisesta” eli omasta rakkaasta minäisyydestä (siitä rakkaimmasta Iisakista) vapautumisesta, että jokin aivan toisen laatuinen (ajaton) tietoisuus voisi astua (syntyä ylhäältä) sen sijaan.

Tällainen muutos sinänsä saattaa olla äkillinen, mutta sitä edeltänee yleensä hyvin pitkäaikainen prosessi. Siinä myös kärsimyksellä ja kyllästymisellä on oma tärkeä osuutensa, että mieli voisi sisäisesti ja luonnollisesti irrottautua kaikista merkityksettömistä ehdollistumisistaan.

Periaatteelliselta kannalta kaikki maallisen elämän tuottamat ehdollistumat (asenteet ja ajatusmuodot) ovat ”syntiä”, koska ne eivät edusta puhdasta ja muuttumatonta todellisuutta – Jumalaa (vaan ovat syntyneet erillisyyden tilassa – Jumalasta pois ollen). Ihmiselle ne kuitenkin ovat usein ”mitä kalleimpia aarteita”, joihin hänen sydämensä (tietoisuutensa) on kiinnittynyt.

Kaikkein kallein aarre lienee tuntemus erillisestä minuudesta (rakkaimmasta Iisakista), joka kuitenkin olisi kyettävät ”asettamaan uhrialttarille tai ristille.” Silloin se voisi kaidan tien loppuun kulkeneelle avata ahtaan portin, joka johtaa pysyvään sisäiseen elämään ja olemiseen.