Pääsiäisestä

Pääsiäistä alettiin kristillisissä piireissä viettää jo 100-luvulla, hiljaista viikkoa vasta parisataa vuotta myöhemmin.

Juhla liittyy juutalaisuuteen, jossa sitä vietetään Egyptin orjuudesta pääsemisen muistoksi.

Suomenkielinen nimitys on Mikael Agricolan uudissana, joka tarkoittanee paastonajasta ”pääsemistä”. Agricolan sana muistuttaa myös hieman juhlan hebreankielistä vastinetta, Pesahin, josta monet kielet ovat johtaneet omat nimityksensä (kuten venäjän pasha ja ruotsin påsk).

Englannin ja saksan nimitykset (Easter ja Ostern) ovat muinaisgermaanisia ja liittyvät aamuruskon jumalattareen, jonka kreikkalainen vastine on Aurora.

Aamuruskon jumalatar löytyy jo vedalaisesta käsitteistöstä, jossa se näyttäisi ainakin sisäisesti tulkiten liittyvän kristilliseen näkemyksen ylösnousemuksesta, koska ihmiskunta voi aamuruskon jumalattaren nousevassa valossa vedalaisen käsityksen mukaan tiedostaa koko olemuksensa ja saavuttaa lopulta totuuden.

Pääsiäinen on käytännössä yhdistetty esikristilliseen luonnon heräämistä huomioivaan kevään juhlaan. Nykyisin sitä kuvaavat mm. narsissit, rairuoho, pääsiäistiput ja pajunkissat. Kananmunaa käytetään eri puolella maailmaa hedelmällisyyden vertauskuvana.

Pääsiäiseen on suomalaisessa (pohjalaisessa) perinteessä liitetty myös ”pimeyden voimien” aktivoitumista. Pahojaan tekeviä trulleja ja noitia karkotettiin kokkojen avulla – tosin juhlan vakavat piirteet ovat aikojen saatossa syrjäytyneet hauskanpidon tieltä.

Pääsiäistä edeltää hiljainen viikko, jota vietetään eri tavoin Kristuksen kärsimysten muistoksi. Varsinainen pääsiäinen alkaa vasta sunnuntaina, jolloin juhlan teemana on Kristuksen ylösnousemus.

Pääsiäistä voitaisiin periaatteessa viettää mistä tahansa kasvua ja toteutumista estävästä asiasta vapautumisen juhlana. Juutalaiset viettävät sitä konkreettisen vapautumisen muistoksi, kristityt oman Herransa kuolemasta vapautumisen merkiksi.

Jeesuksen kärsimysten ja kuoleman voittamisen vaikutukset on ulotettu koko ihmiskuntaa koskevaksi pelastustapahtumaksi, jonka yksilöllinen kohdentaminen edellyttää ennen muuta asian todeksi uskomista.

Kristillisissä piireissä on tosin aina löytynyt pieni oppositio, joka on lisäksi edellyttänyt asian omakohtaista todeksi elämistä – Kristuksen pukemista ylleen, sisäiseksi olemuksekseen.

Tällaisen näkemyksen pohjaksi voidaan Uudesta Testamentista poimia lukuisia kohtia, joista selvin lienee Johanneksen evankeliumin esittämä Jeesuksen toive ihmisten pääsemisestä aivan samaan ykseyden tilaan, missä hän itse Isänsä suhteen sisäisesti jo oli.

Vuorisaarna ei sekään ”anna päästötodistusta” tavallisille hyville ja hyväuskoisille ihmisille, vaan edellyttää kaikesta maallisesta irtautunutta (hengellisesti köyhää) taivaallisen Isän kaltaisuutta.

Elämänsä kadottaminen todellisen (pysyvän) elämän saavuttamisen ehtona ei sekään tapahtune pelkkien sanallisten ajatusmuotojen muodollisen omaksumisen kautta, vaan edellyttää kaiken turhan pois elämistä, ”tuhlaajapojan matkan” ja sen loppuvaiheen – kaidan tien – kulkemista aina ahtaalle portille saakka.

Portti kuvattaneen ahtaaksi juuri siinä mielessä, ettei mikään ulkoisen elämän ehdollistama (ajallinen) voi päästä sen läpi, kaikki sellainen on kyettävä karistamaan kuljetun tien oheen.