Kuva: Asko Kuittinen
Sveitsiläinen viikkolehti
Das Magazin ylistää suomalaista
taitoa olla vaiti ominaisuutena, josta muut voisivat (ainakin kohtuullisessa
määrin) ottaa oppia. Muualla ollaan koko ajan äänessä ja puhutaan lähinnä
itsestään, kun taas suomalaiset vaikenevat säännöllisesti tai ovat ainakin
paljon vähäsanaisempia.
Sveitsiläisestä
näkökulmasta Suomi tuntuu lähes retriitiltä, jota harjoitetaan erityisesti
vetäytymällä luontoon tai saunan lauteille. Suomalaiset ovat jo pullottaneet
turisteille puhdasta ilmaa kotiin vietäväksi, mutta hiljaisuutta lienee
vaikeata panna pakettiin.
Suomalaiset asiantuntijat
selittivät sveitsiläisille ainakin vieraan vallan alaisuuden synnyttämää hiljaa
olemisen tarvetta ja toivat myös esiin yleisen puhumattomuuden negatiivisia
puolia.
Epäluuloisuus vieraita
kohtaan lienee perua jo Ruotsin vallan aikana koetusta epäoikeudenmukaisuudesta
(verot ja sodat) sekä isonvihan aiheuttamasta negatiivisesta kuvasta
venäläisistä.
Viime sodat hiljensivät
miesten puhumista, koska he totesivat pian, ettei noista kokemuksista voitu avoimesti
puhua muiden kuin vastaavia läpikäyneiden kanssa. Sotien jälkeinen poliittinen
ilmapiirikin pyrki rajoittamaan kokemusten esiintuomista.
Hiljaisuuden luonnollisin
lähtökohta löytynee kuitenkin entisaikojen harvasta asutuksesta, joka rajasi
ihmisten väliset yhteydet hyvin vähäisiksi. Jokapäiväinen elämä ei tuottanut
kovin paljon uusia virikkeitä ja puheenaiheita, joten vaikenemisesta muodostui
kaikkein luonnollisin olotila.
Isäni kertoi, että kun
hän oli oman isänsä kanssa kahdestaan raivaamassa peltoa, niin päivittäinen
kanssakäyminen rajoittui neljään sanaan: puolelta päivin ”mennään syömään” ja
illansuussa ”lähdetään kotiin.” Vaikka isäni näytti pitävän tällaista
kulttuuria turhan vähäsanaisena, jatkui se jossakin muodossa (keskustelemattomuutena)
myös (ainakin) seuraavan polven ajan.
Muutama sukupolvi sitten
jotkut ”monisanaisimmista” siirsivät vielä niin sanottua suullista perimätietoa
polvelta toiselle, mutta lopullisen ”kuoliniskun” tämä toiminta sai
1960-luvulla. Silloin kuin televisio kannettiin etuovesta sisään, lensi
perimätieto takaovesta ulos!
***
Sveitsiläiset ja monet
muut taajaan asutettujen maiden ihmiset ihailevat Suomessa lähinnä ulkoista
hiljaisuutta, joka mahdollistaa huomion kiinnittämisen omaan ajatteluun ja
tuntemuksiin. Opastin joskus yli 50 vuotta sitten hollantilaista perhettä. Kun
menimme metsään katsomaan muinaishautoja, he kysyivät peloissaan, saako
metsässä kulkea kysymättä keneltäkään lupaa?
Ulkoinen hiljaisuus
vähenee täälläkin suhteessa kaupungistumiseen. Kovin kauaksi ei tosin
suomalaisista kaupungeista tarvitse etääntyä löytääkseen täyttä korpea.
***
Hiljaisuus ei kuitenkaan
ole ”kaikkien herkkua.” Monet ahdistuvat varsin pian joutuessaan omien
ajatustensa ja tuntemustensa rajoittamaksi – tai jopa uhkaamaksi. Ulkoinen
viriketulva on monelle oivallinen keino työntää taka-alalle omia ikäviä
muistoja ja pelkotiloja. Menetelmän heikkous on siinä, että sisäiset
ristiriidat ja pelot jäävät ratkaisematta. Saattaa käydä myös niin, ettei oma
sisäinen elämä kehity ja voimistu, vaan jää aivan liian riippuvaiseksi
ulkoisista virikkeistä.
***
Niin sanotut hiljaisuuden
retriitit pohjautuvat yleensä ulkoisten virikkeiden minimoimiseen, mikä on oman
ajattelun syventämisen kannalta välttämätöntä. Ulkoisen hiljentymisen tarpeesta
muistuttaa myös Mooseksen käsky ”lepopäivän pyhittämisestä”, joka tosin
useimmiten ymmärretään hakeutumiseksi ulkonaisten uskonnollisten virikkeiden (jumalanpalvelusten)
pariin.
Muodolliset uskonnolliset
toiminnat jäävät tosin helposti varsin pinnallisiksi ja muistuttavat Matteuksen
evankeliumissa moitiskeltua ”pakanoiden monisanaisuutta.”
***
Matteuksen evankeliumi
viittaa aivan toisen laatuiseen hiljaisuuteen, jossa sanat, tunteet ja ajattelu
jäävät pois. Silloin saavutaan tilaan, jossa elämä itse puhuu elämänä itsenään
lausumatta mitään erillistynyttä, erilaistunutta ja ehdollistunutta –
paljastaen ainoastaan kaiken ydinolemuksen.
***
Askeetit menivät
erämaihin ja luoliin, munkit vetäytyivät luostareiden kammioihin luodakseen
itselleen ulkoisen hiljaisuuden, joka on edellytyksenä sisäisen hiljaisuuden
laskeutumiselle (tai siihen nousulle).
Ongelmia syntyy siitä,
että ulkoiset virikkeet ovat aikojen saatossa muodostuneet muistikuviksi,
ajatusmuodoiksi ja tuntemuksiksi, jotka pyrkivät herkeämättä täyttämään mielen.
Vanhoissa kristillisissä
menetelmissä pyrittiin ensin mielen keskittämiseen yhteen kohteeseen (konsentraatiossa),
sen jälkeen keskittymisen syventämiseen (meditaatioon) ja lopulta täysin
ajatuksettomaan sulautumiseen asian ydinolemukseen (kontemplaatioon).
Nämä menetelmät eivät
tietenkään ole kristittyjen kehittämiä, vaan ikivanhoja – tosin vain harvojen
käyttämiä tapoja hankkia tietoa ja omakohtaista tietoisuutta asioista, joihin
tavanomainen järkeily ei pääse milloinkaan käsiksi.
***
Suomalainen hiljaisuus ja
turvallisuus saattavat asiallisesti esiin tuotuina toimia matkailuvalttina rauhattoman
Euroopan ja Aasian asukeille. Täytyy kuitenkin pitää mielessä se, etteivät
kaikki ole valmiita kohtaamaan itseään hiljaisuudessa ja ettei ulkoinen
hiljaisuus vielä ratkaise kaikkia ihmisyyteen liittyviä ongelmia.
Ihmisen mieli on suureksi
osaksi kaaosmainen koostuma, jonka pahimmat solmukohdat pitäisi saada avattua
ennen kuin sen hallitsematon virtaus saattaa seestyä ja lopulta raueta
hiljaisuuteen, jossa vasta elämä itse voi ”lausua itsensä julki.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti