Autuaita ovat täysin syrjäytyneet!

Jos otsikon väite esitettäisiin vaikkapa Uutisvuodossa, määriteltäisiin se todennäköisesti fiktioksi, koska yleinen mielipide pitää syrjäytymistä hyvin negatiivisena asiana.

”Autuas syrjäytyminen” ei tarkoita tavanomaista sosiaalista ahdinkotilaa, vaan sisäistä vapautuneisuutta kaikista tilapäisistä ilmiöistä.

Vuorisaarna symboloi tätä ”hengellisenä köyhyytenä” – mielen tilana, jonka vakaus ei millään tavalla riipu siitä, onko kyseinen henkilö saavuttanut vaurautta, valtaa tai kunniaa.

Raamattu viittaa asiaan myös paljon karrikoidummalla tavalla edellyttäessään opetuslapsiksi pyrkiviltä irrottautumista kaikista läheisistään. Karkea kuvaannollinen esitys ei tietenkään tarkoita sitä, että lasten pitäisi välittömästi ja konkreettisesti hylätä vanhempansa ja sisaruksensa ja turvautua sitten johonkin uskonyhteisöön. Sanoman ydin edellyttää ainoastaan sisäistä vapautumista kaikista automaattisista asenteista, jotka nojaavat ”luonnolliseen itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen.”

”Hengellisesti arvokas syrjäytyminen” ei merkitse välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että ihminen nousee tavanomaisten sosiaalisten ehdollistumiensa yläpuolelle ja alkaa hahmottaa elämää ilman ”luonnollisia ennakkoasenteita (minuuden luomia silmälaseja).”

Paavali kuvaa 1. Korinttolaiskirjeessään sellaista rakastamisen tapaa, joka on mahdollista ainoastaan ”täysin syrjäytyneelle.” Tavallisessa rakkaudessa on aina mukana oma minuus ja siihen läheisesti liittyvät ihmiset ja asiat. ”Luonnollinen rakkaus” etsii useimmiten omaansa ja muistelee kärsimäänsä pahaa – koska se on kytköksissä minuuteen. Paavalin määrittelemä rakkaus kohdentuu yhtäläisesti kaikkeen ja kaikkiin – se on auringon kaltaista, joka valaisee ja lämmittää, mikäli kohde itse ei etsiydy siltä varjoon (valkeus loisti pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt).

Kaikki evankelistat todistavat ”autuaan syrjäytymisen” puolesta kirjatessaan, että vasta tavanomaisen (katoaviin ilmiöihin samastuvan) elämänsä kadottaminen voi johtaa todellisen (pysyvän, henkisen, jumalallisen) elämän löytämiseen.

Mestari Eckhart kuvasi tällaista persoonaa (tai pikemminkin persoonatonta olemusta) siten, että hän (Jumalaa rakastava) kykenee luopumaan koko maailmasta yhtä helposti kuin kananmunasta (Quintin luokituksessa saarnan 30 lopulla).

”Autuas syrjäytyminen” ei tietenkään tarkoita sitä, että yritetään korvata oma tahto ja ajattelu yleisellä mielipiteellä. Oman tahdon ja vastuun luovuttaminen muille olisi lähinnä taantumista takaisin laumahenkisyyteen (tai pikemminkin laumamielisyyteen). Filosofi Nietzsche viittasi tällaiseen ”paluutaipumukseen” todetessaan, että ”vanhempi on ilo laumassa kuin ilo minässä.”

Oman tahdon ja yksilöllisyyden muodostuminen on luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen mentaalisen olemuksen kehitystä. Laumahenkisyydestä ei voida suoraan hypätä henkisyyteen, vaikka sellaista usein yritetään ja suositellaan, koska yksilöllistyminen tuo korostetusti esiin itsekkyyttä ja alemman mentaalisen olemuksen (älyn) luomuksia.

Muuan vertailevan uskontotieteen professori totesi esitelmässään, että ihmisen pitää tulla ”rikkaaksi” voidakseen tulla oikealla tavalla ”köyhäksi.” Hän tarkoitti rikkaudella sekä fyysisiä että psyykkisiä asioita (vaurautta, valtaa ja kunniaa), joista ihmisen tulisi olla sisäisesti valmis täydellisesti irrottautumaan voidakseen minkään ”maallisen vetovoiman” vastustamatta kohota kaiken ehdollisen ja katoavaisen yläpuolelle – henkeen, jumaluuteen.