Älkää murehtiko – märehtikää!

Vanha kiinalainen sanonta kuuluu: ”Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten – toiseksi paras aika on nyt.”

Sanonta voitaisiin laajentaa koskemaan koko ihmisyyttä, jonka tarkoituksen etsimisessä ”paras aika on ollut joskus kauan sitten, toiseksi paras on nyt, ja ­ huomenna se saattaa olla jo myöhäistä!”

Ihmiset eivät aina ota vaaria edes toiseksi parhaastaan, vaan siirtävät vakavat asiat vähintään kolmanneksi parhaimpaan ajankohtaan. He ajattelevat, että joskus tulevaisuudessa asiat ratkeavat paljon helpommin kuin nyt.

Ihminen etsii itselleen turvallisia aitauksia, joissa on helppo laiduntaa itseään. Tosin hän ei yleensä vaivaudu lehmän tavoin märehtimään nielemiään asioita – murehtii toki sitäkin enemmän – saati etsimään itsestään sellaisia avaimia, joilla voisi vapautua kaikista elämän muodostamista noidankehistä.

***

Toinen kiinalainen sanonta toteaa: ”Sanat eivät voi muuttaa totuutta.”

Monet uskovat, että totuus voidaan ilmaista sanallisesti. Parhaimmillaan sanalliset symbolit voivat viittoa johonkin, josta etsien todellinen saattaisi avautua – sana tulla lihaksi.

Apostoli Paavali toteaa sanallisista ilmauksista 2. Korinttolaiskirjeessään: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.”

Vasta henki tietoiseksi tulleena on todella ikuisesti ”elävää sanaa”, joka sisältää sanattomasti ja käsitteettömästi kaiken muuttumattoman ydinolemuksen – sen viisauden, jossa ei Jaakobin mukaan ole ”vaihteen varjoa.”

***

Kolmas kiinalainen sanonta kuuluu: ”Viisas päättelee itse, tyhmä seuraa yleistä mielipidettä.”

Laitostuneet hengelliset organisaatiot ovat valitettavasti pyrkineet rajaamaan ja yhtenäistämään (katolistamaan) jäsentensä ajattelua niin, että kaikki omaehtoinen päättely on luokiteltu ”sielulle vaaralliseksi.” Järjellinen, ihmisyydelle tyypillisin olemus, on tämän näkemyksen mukaan asetettu ihmiseen sitä varten, ettei hän sitä käyttäisi:

”Ettei hän vain löytäisi elämän puuta ja eläisi sen jälkeen ikuisesti!”

***

Krishnamurti perusteli hänen varaansa kaavaillun kirkon hajottamista sillä, ettei totuutta voi organisoida.

Organisointi muodostaa lähes aina valtarakenteita, jotka alkavat helposti elää omaa elämäänsä ja puolustaa sitten asemiaan. Valta hämärtää puhdasta ajattelua ja ymmärrystä, ja järjestelmän yhtenäisyyden ylläpito johtaa usein mielivaltaan tai väkivaltaan.

Lienee todella vaikeata löytää sellaista organisaatiota, jonka johtajat ovat saaneet oppinsa suoraan kaikkia kirjoja ylevämmästä lähteestä. Kirjanoppineisuus sinänsä ei tietenkään ole pahasta, ellei se johda vääränlaatuiseen ”farisealaisuuteen”, joka ilmenee ulkoisten muotojen ja sanallisten kiintoajatusten korostuksena.

***

Erilaisia karismaattisia liikkeitä tosin syntyy ja sammuu, mutta niiden johtajat ovat ani harvoin kulkeneet omat kaidat polkunsa täysin loppuun saakka. Toiminta nojaa silloin yhä Jaakobin mainitsemaan ”riivaajien viisauteen” (inhimilliseen tietoon), jolloin siihen sisäisissä kokemuksissa sekoittuu ihmisen puhdistamattoman mentaalisen olemuksen aiheuttamaa väritystä ja vääristymää. Johtajien keskenkasvuisuus tulee usein ilmi siinä vaiheessa, kun yhteisö nostaa heidät jalustalle ja alkaa odottaa yhä ihmeellisempiä tuloksia. Vain harvat kykenevät pysymään nöyrinä ja rehellisinä tällaisissa koetuksissa.

***

Tarkoituksen etsimisen tärkeyttä ei korosteta ainoastaan itämaisissa opetuksissa, vastaavat teemat löytyvät myös kristillisistä kirjoituksista. Uusi Testamentti kehottaa etsimään ensin – ei vasta viime hetkillä – taivasten valtakuntaa, mikäli etsijä haluaa löytää sellaista ravintoa, joka tyydyttää koko olemuksen ja auttaa ratkaisemaan katoavuuden ongelman.

Jokainen kristitty tuntee kehotuksen ja lupauksen: ”Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Jo ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikaan jotkut kritisoivat seurakuntalaisten enemmistöä siitä, etteivät nämä etsi tosissaan – he vain noudattavat orjallisesti yhteisiä tapoja ja omaksuvat kuulemansa ajatukset sellaisinaan.

***

Organisoituminen on hämärtänyt pahasti yksilöllisen etsinnän ja kolkuttelun ajatusta tarjoamalla ratkaisuksi pelkkää jäsenyyttä. Karthagon piispa, kirkkoisänä tunnettu Cyprianus esitti 200-luvulla näkemyksen siitä, ettei kirkon ulkopuolella voinut olla pelastusta, koska ainoastaan piispoilla oli hänen aikanaan (itse asetettu) yksinoikeus synninpäästöön.

Jäsenyyden merkitystä kasvatettiin myöhemmin, kun seurakunta tulkittiin Ilmestyskirjaan nojaten kollektiiviseksi Kristuksen morsiameksi – niin että siihen kasteen kautta liitettynä oli mahdollista ilman sen kummempia yksilöllisiä ponnisteluita päästä eräänlaisen Nooan arkin tai Troijan hevosen kyydissä taivasten valtakuntaan.

Toinen kirkkoisä, Tertullianus esitti jo 50 vuotta aikaisemmin, ettei enää ollut mitään syytä etsiä tai kolkutella, koska mitään ei ollut löydettävissä eikä ketään avaamassa: kaikki tarpeellinen oli nyt valmiiksi pureksittuna ja paketoituna kirkon yksinomistuksessa – ei tarvinnut muuta kuin nielaista ja omaksua se sellaisena kuin tarjotaan.

Mahdollisesti edelliseen nojaten kirkoissa toistetaan ehtoollisen yhteydessä usein ”Kuninkaan häiden vertauksen” sanoja: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmistettu!”

Lienee selvää, että Jumalassa ja taivasten ajattomassa valtakunnassa kaikki on ikuisesti valmista ja täydellistä – ainoa ongelma on siinä, etteivät yksilölliset ihmiset ole valmiita vaihtamaan ulkoisia sidoksiaan ja minäisyyttään mihinkään sellaiseen – aina valmiiseen – josta he eivät mitään tiedä.

 Ihmiset saattavat kyllä olla nöyriä auktoriteettien suhteen, mutta sellainen nojaa yleensä arkuuteen ja sisältää hienovaraisia palkkion odotuksia – pyyteellisyyttä.

Todellinen nöyryys, hengellinen köyhyys ja lasten kaltaisuus kuvaavat yhtä ja samaa sisäistä tilaa, joka ei pidä kiinni mistään ilmenneestä – ei edes itsestään. Sellaiseen pääsy on periaatteessa helppoa, mutta käytännössä ihmiselle niin vaikeata, että sitä on väitetty mahdottomaksi.

Mahdotonta se saattaa ollakin pelkin inhimillisin voimin, mutta ihmisille on aina luvattu jotakin aivan toisen laatuista voimaa, mikäli hän osoittautuu sellaisen arvoiseksi irrottamalla sisäisen otteensa kaikesta katoavasta.

Ihmisen on hyvä märehtiä asiat niin perusteellisesti, että hänen mielensä vetovoima asioita ja ilmiöitä kohtaan heikkenee ja lopulta katoaa. Kärsimyksetkin voivat toimia tässä apuna, elleivät ne sidosta itseensä tai johda katkeroitumiseen.

Usein sanotaan, että kaikki ihmiset hakevat elämäänsä onnea. Harvemmin vaivaudutaan määrittelemään kovin tarkkaan onnellisuuden tekijöitä ja aikaperspektiiviä. Onni samastetaan usein fyysisiin tai psyykkisiin nautintoihin, joita aineellinen vauraus, valta ja kunnia voivat tuottaa.

Sellainen onni näyttää usein edellyttävän – huumeiden tapaan – yhä suurempia annoksia, ja lopulta mitkään virikkeet eivät enää aiheuta toivottua viretilaa. Filosofi Nietzsche totesi, että onni ottaa – mikäli se sitoo mielen entistä lujemmin ulkoisiin, katoaviin ilmiöihin.

Ihmiseen lienee kuitenkin ”asennettu tai ohjelmoitu” jonkinlainen ”sisäinen matkamittari”, joka alkaa hälytellä tai jopa antaa potkuja silloin, kun sisäinen kokemusvaranto on määrällisesti ja laadullisesti niin täynnä, että on tullut ulkoisesta pois oppimisen – kotiin palaamisen – aika.

Uuden Testamentin vertaus tuhlaajapojasta kuvannee tällaista ”armon mekanismia.”

Pyhästä ja pahasta arkuudesta

Hengellisyyttä hipovista keskustelufoorumeista voitaisiin päätellä, että mitä vaikeampi teema on kyseessä, sitä vähemmän keskustelua ja kannanottoja siitä syntyy. Ulkoiseen elämään liittyvistä toimista ja käsitteistä voidaan keskustella, mutta sisäiseen elämään liittyvistä ilmiöistä (kuolema mukaan lukien) ei synny rakentavaa vuorovaikutusta.

Olemmeko me suomalaiset henkisissä asioissa niin arkoja ja neuroottisia, ettemme uskalla ottaa kantaa silloin, kun asiat ylittävät tavanomaisuuden rajat?

Mitä me pelkäämme: Jumalaa, toisiamme, itsemme alttiiksi saattamista, vai kaikkea samaan aikaan?

Vielä 60 vuotta sitten lapsia saatettiin pelotella Jumalalla varoittamalla, että Hän heittää kuumalla kivellä, elleivät lapset muutoin pysy kurissa ja etenkin äidin nuhteessa. Nykyisin sellaisesta saisi sakkoja ja joutuisi maksamaan korvauksia lapselle aiheutetusta henkisestä kivusta ja särystä.

Ei liene mikään ihme, jos ns. suurilla ikäluokilla yhä ilmenee hengellisten teemojen yhteydessä jonkinasteista ”pyhää arkuutta”. Kouluissa ei yleensä kehotettu laatimaan kyseisistä asioista kovin omaperäisiä tulkintoja, käytiin vain läpi muodolliset ydinasiat sananmukaisesti tulkiten.

Nykyiset nuoret saattavat jo alkaa muistuttaa englantilaisia, joille mikään ei näytä olevaan niin pyhää, ettei sitä voitaisi kääntää ylösalaisin. Englantilaiset ovat tehneet pilaa mm. kerjäläismunkeista jo 700 vuotta sitten, kuten mm. Chaucerin Canterburyn kertomukset elävästi osoittavat.

***

Pelottomuus saattaa olla hyvä lähtökohta, mikäli sen takaa löytyy kestävä arvopohja.

Vapaan kasvatustavan (etenkin vapaan kasvattamattomuuden) omaksuneet vanhemmat eivät näytä aina kiinnittävän riittävää huomiota siihen, että lapsista kasvaisi vastuullisia, rajat luonnostaan tiedostavia ja itsestään huolehtimaan kykeneviä kansalaisia.

Omanedun tavoittelusta ja kaiken mukavan välittömästä vaatimisen oikeutuksesta on tullut itsestään selvyys. Sietokynnys vastusten suhteen on pudonnut niin alas, että kasvattajat joutuvat jopa pelkäämään lasten aggressiivisia reaktioita.

On saatettu ajatella, että lapset saavat traumoja rajojen asettamisen yhteydessä, tai sitten on vain menty yli siitä, missä aita on matalin.

***

Ajattelu, jonka pitää pysyä tiukasti aikaisempien ajatusmuotojen määrittelemillä urilla, ei ole varsinaista ajattelua. Sellainen tekee tajunnasta eräänlaisen magnetofonin, joka tallentaa toisten sanomat sellaisinaan. Tällainen automaattinen, konemainen omaksuminen johtuu usein ihmisten hengellisestä laiskuudesta, arkuudesta tai harjoituksen puutteesta.

Ajatteleminen muistuttaa ruokailua siinä, että on työläämpää valmistaa ruoka perusaineksista kuin tyytyä valmiiseen pika- tai jopa roskaruokaan. Omaehtoisen ajattelun alkeet lähtevät siitä, että toisten ajatuksista ja omista aikaisemmista kehitelmistä keitellään ja kypsytellään – ottamatta heti avuksi ”pyhiä reseptikirjoja” – omia näkemyksiä ja niistä myöhemmin syvenevää ymmärrystä.

***

Me ihmiset vakuutamme usein, että meillä on todella selkeä ymmärrys asioista, jonka puitteisiin voimme helposti suhteuttaa kaikki asiat. Todellisuudessa meillä perustavissa asioissa lienee pääosin lainattuja ajatuksia, joiden pohjalta reagoimme asioihin ja tilanteisiin joko rationaalisesti, tai jonkin puolustusmekanismin värittämin ja vääristämin tavoin.

Tähän voidaan tietenkin huomauttaa, ettei perimmäisiä uskonnollisia, ajallisuuden takaisia ydinasioita voida edes vääristelemättä supistaa ajatusmuodoiksi, koska ne ilmenevät itsenään ainoastaan kokonaisvaltaisessa ja erillistymättömässä tietoisuudessa (jossa Isä ja minä on yhtä).

Ne eivät ole tunneasioita, eivätkä edes tunneälyä, vaan jotakin sellaista, joka saattaa tulla tietoiseksi, kun kaikki mielenliikkeet vaipuvat täydelliseen hiljaisuuteen.

***

”Pyhä arkuus” on tietenkin paikallaan siinä, ettei vakavista asioista tehdä liian nopeita johtopäätöksiä, tai ettei käsityksiä valeta sementtiin, vaan jätetään niihin ”saumapaikkoja paremman totuuden varalle.”

Jeesus itse opetti tätä kehottaessaan olemaan vannomatta mitään, ennen kuin muuttumaton todellisuus avautuisi sisäisesti kaiken ajalliseen ehdollistuneen (maallisen ja syntisen) tuolla puolen.

***

”Paha arkuus” ilmenee usein siten, ettei vakavia asioita haluta lähestyä, vaan kasataan niiden eteen niin paljon toimintaa ja virikkeitä, että ne pysyvät pois tietoisuuden kentästä. Näin voidaan toimia ainakin siihen saakka, kunnes kenttä syystä tai toisesta supistuu niin, ettei vakavilta asioilta enää voida välttyä.

Luvaton saarna Suurkirkossa

Kirjailija Arvid Järnefelt syntyi v. 1861 August Järnefeltin viisilapsisen perheen toisena poikana. Hän valmistui varatuomariksi, mutta kolmen viimeisen vuosikymmenensä ajan hän harjoitti lähinnä maanviljelystä.

Nuorena Arvid oli innokas fennomaani, mutta kiinnostui äitinsä kautta Leo Tolstoin ajatuksista ja hengellisistä asioista, joiden tulkinnassa hänet luokiteltiin aikoinaan (ja paljon myöhemminkin) jopa kristilliseksi anarkistiksi.

***

Järnefelt kirjoitti Helsingissä lokakuussa 1894 sisäisestä kokemuksestaan kolme vuotta aikaisemmin:

”Eräänä syysiltana vuonna 1891 täytti minun olemukseni suuri henkinen valo. Kutsun sitä heräämisekseni. Niin kuin herätessä yö unohtuu ja mieli kiinnittyy päivään, niin aloin minäkin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämäni valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttäni.  Heräämiseni jälkeen minussa kypsyi vakaumus, etten milloinkaan voinut ryhtyä ihmisten tuomariksi. Nyt tiedän, että minussa itsessänikin on itu ja mahdollisuus kaikkiin niihin rikoksiin, joihin ihmiset syyllistyvät.”

***

Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään Järnefelt oli opiskeluaikoinaan innokas fennomaani, mutta kiinnostui äitinsä kautta tolstoilaisuudesta ja päätyi ainakin monien ulkopuolisten mielestä lähes kristilliseen anarkismiin.

***

Järnefeltiä pidetään 1900-luvun alun merkittävimpänä aatehistorian kuvaajana. Hän kuvasi erityisesti aateliston elämää, joka oli hänelle kuvernöörin ja senaattorin poikana läheistä.

***

Venäjällä maaliskuussa 1917 alkaneet levottomuudet levisivät myös Suomen puolelle, jolloin Arvid Järnefelt päätti tuoda esiin hengellisiä näkemyksiä siinä tarkoituksessa, että ristiriidat eivät täällä ryöstäytyisi väkivaltaisiksi.

Ongelmia syntyi etenkin siitä, että Arvid valitsi viestiensä ilmaisuun kolme helsinkiläistä kirkkoa, joiden papit eivät olleet valmiita luovuttamaan vapaata puheenvuoroa maallikolle.

***

Järnefelt oli herättänyt Helsingin Sanomien kirjoituksillaan jo aikaisemmin suurta huomiota, ja jotkut olivat pyytäneet häntä puhumaan kirkoissa. Hän pani ilmoituksen lehteen 5. toukokuuta 1917 aikovansa käydä katsomassa, voisiko Nikolain kirkossa seuraavana päivänä puhua. Väkivaltaiseen tunkeutumiseen hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä.

Kirkkoon oli kokoontunut suuri määrä uteliasta väkeä. Kun Järnefelt tuli jumalanpalveluksen jälkeen sisään ja aikoi yleisön pyynnöstä mennä puhumaan alttarin korokkeelta, nousi kirkkoherra saarnastuoliin ja aloitti uudelleen erittäin pitkän – tosin varsin vapaamielisen – puheen. Sen päätyttyä kirkkoherra kielsi ketään enää jatkamasta.

Arvid Järnefelt astui kiellosta huolimatta korokkeelle ja piti lyhyen puheensa, koska hän hyväksyi tässä tilanteessa passiivisen tottelemattomuuden, joka ei sisältänyt mitään väkivaltaisuutta.

***

Arvid Järnefeltin puhe Nikolain kirkossa 6. toukokuuta 1917.

Antakoon minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata menettelyäni rikoksena. Itse en sitä sellaiseksi tunnusta.

Olen tavallinen synnissä siinnyt ja syntiä tehnyt ihminen, mutta voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen ihminen, joka koettaa täyttää yhteisen Isämme tahdon? Voiko mikään olla liian pyhä hänen jalkojaan varten?

Täällä saarnattiin äsken vapaudesta, jonka ainakin sanotaan alkaneen näiden seinien ulkopuolella. Entiset vihamiehet ovat tehneet siellä liittoja keskenään, mutta valot ja varjot ovat vaihdelleet. Alaluokka aseistautuu ja yläluokka on kohta riisuttu aseista. En tiedä, millainen vapaus siitä syntyy.

Tiedän vain sen, että jos vapaus on syntymässä näiden seinien ulkopuolella, olisi sen pitänyt jo kauan sitten syntyä näiden seinien sisäpuolella.

Mitä tarkoittaa vapaus kirkossa? Sitäkö, että saamme syljeskellä sen permannolle? Sitäkö, että saamme täällä huutaa ja räyhätä? Sitäkö, että meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehuttaa punaisia lippuja?

Ei! Vapaus kirkossa merkitsee sitä, että jokaisella on vapaus puhua, mikäli hän katsoo puhuvansa yhteisen Isämme nimissä. Kansan parissa on paljon ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet elämässään korkeita veljeyden ihanteita, ja joilla olisi jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille.

Älkööt he tästä lähin puhuko vuokrahuoneistoissa, vaan lausukoot sanottavansa kansan rakentamissa kirkoissa. Kansa on muurannut nämä kirkot kivi kiveltä ja kohottanut seinät temppeleiksi, joita se pitää kaikkein pyhimpinään. Tämäkään kirkko ei ole yksityisomaisuutta eikä edes seurakunnan omaisuutta, vaan yhteistä, sillä kirkot kuuluvat kaikille eivätkä kenellekään.

Nykyaikana on tarve kuulla sellaisten ääntä, jotka puhuvat vapaana ja palkatta, pelkän sisäisen kutsumuksen pakottamina. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka on lähtöisin Jumalasta. Sellainen sana ei voi kuulua muuta kuin vapaan ja palkattoman suusta.

Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käyttöön, joilla on sanottavaa Jumalalta ihmisille: koska sellainen elävöittää myös kansan.

***

Millä vallalla puhun ja teen tällaista? Sillä vallalla, jonka Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.

Lähtekäämme nyt tästä kirkosta hiljaa. Ehkä on hyvä kerätä ovella pieni kolehti maksuksi kirkon lämmityksestä ja siivouksesta, joka on aiheutunut tästä puheesta.

Lisään vielä, että tämän kirkon nimen ei pitäisi olla Nikolain kirkko, vaan Vapauden kirkko!

***

Kyseisen ajan porvarillinen lehdistö ei lainkaan ymmärtänyt Järnefeltin tarkoituksia ja menettelyä, vaan epäili tämän jopa menettäneen järkensä. Työväenlehdet suhtautuivat häneen huomattavasti myönteisemmin, vaikka hänen esittämänsä rauhan sanoma ei löytänyt riittävästi vastakaikua kansan syvissä riveissä.

***

Kirjailija Eino Leino katsoi, että Järnefeltin esiintymiset kirkoissa olivat suuria kulttuurihistoriallisia tapahtumia. Säveltäjä Jean Sibelius antoi hänkin selvän tukensa langolleen todeten, että kirkot kuuluivat kaikille.

Arvid Järnefelt tuomittiin toimistaan lopulta vankeuteen, josta valtionhoitaja Mannerheim armahti hänet v. 1919.

***

Lukijat voivat arvella, miten nykyiset maalliset ja kirkolliset tahot suhtautuisivat Arvid Järnefeltin kaltaiseen persoonaan, joka pyrkii omat etunsa unohtaen toteuttamaan Vuorisaarnan kaikkia ihanteita, mutta joka ei kykene sovittamaan näkemyksiään kaikkien kristillisten tunnustusten sananmukaisiin tulkintoihin.

Järnefeltin kaikki kolme kirkkopuhetta:

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/100633/Kirkkopuheet.pdf?sequence=1

HUPAELMA ELÄMÄN JA KUOLEMAN KYNNYKSELTÄ

Yli yhdeksänkymmentävuotias Matti on siirretty keskussairaalasta kotikuntansa vanhainkodin sairasosastolle, missä hän on viettänyt joitakin viikkoja vaihtelevassa kunnossa ja tunnelmissa. 

Hoitajat suorittavat rutiininomaiset tehtävänsä, eikä muita vierailijoita käy Matin luona, koska hänellä ei ole ketään niin läheistä sukulaista tai tuttavaa, joka vaivautuisi hänen luokseen.

Matti alkaa puhella itsekseen:

Jumalauta, täällä minä makaan kunnan sairasosastolla kuin raato, enkä osaa edes kuolla pois toisten vaivoista. Kukaan ei kuuntele, tuovat vain hätäisesti sapuskaa ja pillereitä nenän eteen ja kysyvät vointia.

Kuinka sitä nyt voidaan – kun ei voida juuri kuinkaan. Seinille ne puhuvat, eivät ne ihmisestä välitä – ainakaan tällaisesta entisestä ihmisestä.

Pahempaa tämä on kuin silloin kannaksella. Vaikka tuli vettä ja rautaa vuorotellen ja yhtä aikaa, niin kuitenkin toivottiin, että pysyttäisiin hengissä ja päästäisiin pian kotiin.

Nyt tekisi mieli kirota ja huutaa kuin Tuntemattoman Lahtinen, tähtää alemmaksi, että kaikki tuska ja turhuus loppuisivat.

Samassa Matti kuulee naisäänen, joka lausuu:

- Matti, ole hiljaa ja kuuntele!

- Mitä helvettiä, minä kuulen omiani!

- Niin kuuletkin, minä olen sinun parempi minäsi - Maija.

- Älä puhu hulluja, ei minulla ole parempaa minää – ainakaan naispuolista.

- Jokaisella on parempi puoliskonsa, ja se on eri sukupuolta ja eri tavalla varautunut, että vetäisivät toisiaan puoleensa.

- Höpö höpö, perhanan hoitajat pelleilevät minun kustannuksellani, yrittävät ajaa kotiin kuolemaan, että tulisi halvemmaksi kunnalle. Kyllä minä heille Maijat näytän!

- Ei täällä ole ketään hoitajaa.

- Sitten tuo ääni tulee kaiuttimesta. 

- Ei täällä ole kaiuttimia.

- Voi helvetti, ne ovat syöttäneet minulle salaa huumeita – ei tämä muuten olisi mahdollista. 

- Et sinä ole saanut muuta kuin kaurapuuroa ja aspiriinia.

- Nyt tulee loppu – piru kun tuli eilen ajetuksi pappikin ehtoollisineen ulos huoneesta. 

- Minä olen sinun pappisi, et sinä muita tarvitse, eikä sinulla muita ole.

- Piru tässä minua kiusaa naisen äänellä – kuin Eeva Aatamia. 

- Ihmiset kutsuvat omia heikkouksiaan piruiksi.

- Kyllä pahuutta on aina ollut olemassa.

- Pahuus on hyvyyden esiastetta, kaikki maallinen on kovin suhteellista. 

- Nyt sinä kyllä valheen murjaisit.

- Minä näen sinussa paljon enemmän kuin sinä minussa. Sinä olet maailman kaaoksen sokaisema. 

- Minun näössäni ei ole mitään vikaa, ajokorttikin uusittiin ilman mutinoita.

- Sinä et erota metsää puilta etkä tunne elämän tarkoitusta.

- Ei tässä enää ole mitään tarkoitusta, pelkkää kuoleman odotusta päivästä toiseen. 

- Siinäkin on jo riittävä tarkoitus.

- Kuolema tallaa alleen kaiken tarkoituksen.

- Kuolema vain tiivistää ja kirkastaa elämän tarkoitukset.

- Erottelee jyvät akanoista ja heittää ihmisparan ties minne?

- Ei kukaan joudu hukkaan, jokainen siirtyy omaan huomaansa. Sinäkin tulet pian minuksi. 

- Ja minusta kun ei kuolemakaan saa aikaan naista!

- Sinun maallinen identiteettisi on kovin pinnallista, suurin osa siitä haihtuu pois paljon ennen kuin sulaudut minuun.

- On sinulla puheet, sanot pian olevasi minun Jumalani.

- Minä olen sinun polkusi Jumalaan. Vain se osa sinusta, joka nousee minuun, voi kohdata taivaallisen isänsä.

- Puhuisin kyllä mieluummin sen taivaallisen isän kanssa – kuin mies miehelle.

- Ei kukaan voi kuulla tai nähdä Jumalaa muutoin kuin kadottamalla persoonallisen minänsä. 

- Vanhan Testamentin profeetat kuulivat Jumalaa.

- Hekin kuulivat omaa parempaa tai parasta minäänsä – usko pois.

- Sinun oppiesi mukaan olisi parasta kiertää Jumala kaukaa, ettei persoona haihtuisi tyhjään?

- Ei ihminen voi ymmärtää elämän suurinta mysteeriä. Täydellisyys on lihalliselle ihmiselle tyhjyyttä, hullutusta, kuten Paavali oikein sanoi.

- Tuollainen taivas ei houkuttele ketään.

- Ihminen saa vain sen, mitä hän parhaimmillaan kykenee ottamaan vastaan.

- Sinä ainakin puhut suurempaa palturia kuin mitä minä kykenen ottamaan vastaan.

- Minä olen paljon lähempänä totuutta kuin sinä. Sinä olet vain minun hetkellinen heijastumani maan pimeydessä.

- Isäni ja äitini ovat minut vahingossa panneet alulle ja kasvattaneet aikuiseksi, ei siinä sen kummempia heijastuksia ole tarvittu.

- Vuoteessa riutuva lihallinen olemuksesi on kyllä heidän tekoaan, samoin monet mielesi ehdollistumat, mutta todelliset taipumuksesi sinä olet saanut minulta, vaikka ne usein hautautuvat ja sekoittuvat tämän maailman päällimmäisten virtausten alle.

- Kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää.

- Minä olen sentään melkein sata kertaa vanhempi kuin sinä. 

- Voi pyhä jysäys.

- En toki niin vanha, että muistaisin pyhän jysäyksen.

- Mitä sinä sitten teet, kun minä pian potkaisen tyhjää?

- Minä vedän sinut hitaasti puoleeni, ei sinulle mitään pahaa satu.

- Vai ettei satu, kun tulee vedetyksi tuhatvuotisen akan hameen alle!

- Minä olen ikinuoren henkesi heijastuma, et voi kuvitellakaan minun kauneuttani.

- Seireenien puhetta, ruma ryppyinen akka minua odottaa helvetin porteilla, kun en pappiakaan kuunnellut.

- Minä olen sinun pappisi, ei tässä muita pappeja kaivata.

- Jeesusta se pappi kauppasi ainoana pelastajana syntiselle ihmiselle – viisumina autuuteen. 

- Älä nyt ventovierasta vedä omiin asioihisi. Kuolema on sinun ja minun välinen asia.

- Mistä sinä sen voit tietää?

- Minä olen nähnyt monta kuolemaa, sinulle se on tuossa olemuksessasi uutta.

- Minä kutsun pian papin puhumaan sinulle järkeä kuolemasta ja viimeisestä tuomiosta.

- Kirkko on kadottanut alkuperäisen tietonsa kuolemasta ja korvannut sen epämääräisillä sanallisilla  tunnustuksillaan, joiden kautta voivat pitää ihmismieliä pelon vallassa.

- Sinä johdat minua harhaa, että voisit heittää minun sieluni helvettiin, kun pian lähden täältä.

- Minä olen sinun sielusi ja vien sinut lepäämään omaan taivaaseeni, kunhan olet ensin karistanut itsestäsi karkeimmat maalliset ominaisuutesi.

- Vai viet minut Jumalan luo?

- Sinun oman Jumalasi autuuden rikkumattomaan lepoon. Ei se ole vielä absoluuttista olemista. Sellaiseen me emme yhdessäkään ole vielä valmiita.

- Siihen vaadittaisiin varmaan lujempaa uskomista.

- Uskominen ei ratkaise mitään – todellisuus rakentuu todellisen varaan. 

- Eli silmä silmästä pätee kuoleman jälkeenkin.

- Armokin kuuluu todellisuuteen kaikessa elämässä pienimmästä suurimpaan. 

- Minä en ole juuri armoa anellut.

- Ihmiset anovat armoa usein juuri silloin, kun he ovat suuren armon kohteina. 

- Tuota minä en ymmärrä.

- Armo antaa myös raskaita koettelemuksia, joiden tarkoituksena on vahvistaa, kohottaa ja valmistaa ihmismieli todellisen armon kohtaamiseen.

- Jumala ikään kuin piruilee meille.

- Minä sinua johdatan omaa täyttymystäsi kohden, ei siihen Jumalaa kannata sotkea. Kaikki syyt löytyvät minun menneisyydestäni, koska kaikki tarkoitukset ovat alati läsnä ihmisen sielun syvyyksissä.

- Jos syyt ovat sinussa, niin silloin minä olen vain sinun sijaiskärsijäsi?

- Sinun ajalliselta näkökannalta katsoen asia voidaan tulkinta noinkin, mutta pitemmällä  aikavälillä kaikki asettuu kohdalleen. Sinäkin saat runsaan hyvityksen kaikista niistä kärsi-

myksistäsi, joita et ole itse aiheuttanut. 

- Kun näkisi vain.

- Ken kuolee, hän näkee. Älä pelkää, minä olen sinun turvasi. 

- Naisen ääni tyhjyydestä – on siinä minulla huteran puoleinen turva.

- Minussa on koko sinun pitkän menneisyytesi kukinto ja sato, ei sinulle mitään pahaa satu. 

- Minun menneisyyteni ei ole paljon kukkia tuottanut - muuta kuin vyöruusun.

- Et sinä tiedä mitään menneisyydestäsi.

- Minulla on erinomainen muisti – älä lausu väärää todistusta!

- Sinä muistat vain tämän lyhyen elämäsi kokemuksia, et sinä tiedä mitään oman sisäisyytesi pitkästä korpivaelluksesta.

- Minun sisäisyyteni muhii tässä ruumiissa kuin pieru suolessa.

- Vain pieni heijastus sisäisyydestäsi hankkii ulkonaista kokemusta lihallisen olemuksen kautta. Sinä olet minulle kuin pilkkiviehe, joka houkuttelee hyviä kaloja vedettäväksi ylös minun korkeuksiini.

- Kaikkea sitä kuulee, kun tulee vanhuuden höperöksi. 

- Et sinä näin viisasta ole ennen kuullutkaan.

- Sinäkö minua syytät sillä viimeisellä tuomiolla?

- Sinä olet minun syytäni, miksi minä sinua syyttäisin? Unohda jo viimeiset tuomiot. Jokainen ajallisen elämän ilmentymä tulee aikanaan kohdelluksi armollisesti, oikein ja tasapainoisesti. Älä siitä murhetta kanna.

- Mutta viimeinen tuomio kuitenkin tulee.

- Oletko nähnyt ensimmäisen, kun viimeisestä kyselet. Ajallisen inhimillisen ilmentymän kannalta on olemassa vain ensimmäinen tuomio, ja sekin merkitsee vain kaiken turhan purkautumista alkutekijöihinsä.

- Eli ihminen kuihtuu ja häviää kuin pieru Saharaan.

- Se osa ihmisestä, jolla ei ole henkistä merkitystä. Turha sellaisen perään on haikailla. 

- Mutta jos minussa ei muuta olisikaan.

- Silloin minä en saisi sinusta mitään itseeni. 

- Entäpä minä?

- Luonto on tuhlailevainen – ei kaikki kasvu johda kukintoon. Silloin sinusta jäisi vain aihioita jotakin tulevaa kasvua varten. Mutta älä lannistu, en minä sinua ole turhaan maailmaan heittänyt, enkä turhaan kaitsellut elämäsi varrella. Riemuiten minä otan vastaan sinun lyhteesi, kunhan ensin saat satosi lajiteluksi.

- Niin että melkoinen riihi minua odottaa kuoleman jälkeen?

- Sadonkorjuu on maailmassakin riemullisempaa kuin kivisen pellon kyntäminen ja kylvö – ei sellaista tarvitse pelätä.

- Ihminen arastelee kaikkea vierasta.

- Kuolema ei ole sen vieraampaa kuin öinen unikaan, se vain iskee kohdalle hieman harvemmin. 

- Niin että ehtii unohtaa.

- Unohdus sinänsä on jo eräänlaista kuolemista, ja tarpeellista ihmismielen tasapainon kannalta.

- Ellei unohda tärkeitä asioita.

- Ihminen unohtaa kaikkein tärkeimmät asiat, kunnes hän niihin törmää tai kompastuu. 

- Kuten nyt, kun kuolema on minun edessäni.

- Niin, vain harvat vaivautuvat ajattelemaan elämän ja kuoleman tarkoitusta silloin, kun ne eivät  ole vielä näköpiirissä.

- Eihän ne ajattelemalla selviä.

- Kyllä ajattelu voi tuoda selvyyttä vaikeisiinkin asioihin. 

- Mutta ei se niitä muuksi muuta.

- Ajattelu ei muuta todellisuutta, mutta se voi muuttaa ihmisen suhtautumista kohtaamiinsa asioihin. 

- Parasta lienee vain uskoa vankasti siihen, mitä on kuullut.

- Usko ei muuta todellisuutta. 

- Mutta uskohan siirtää vaikka vuoria.

- Sellaisella uskolla tarkoitetaan aivan muuta kuin uskottelua, muutoin yksikään vuori ei pysyisi hetkeäkään paikoillaan.

- Kaiken voi kuitenkin jättää Herran huomaan. 

- Kaikki on aina Herran huomassa.

- Mikäli Herra sattuu huomaamaan.

- Todellisempi puoli ihmisessä kyllä huomaa kaiken tarpeellisen. 

- Ja minussa se olet sinä.

- Niin juuri, minä huomaan kaiken, mitä sinussa ja sinulle tapahtuu, koska sinä olet minun syytäni. 

- En minä vieläkään oikein usko ja käsitä tätä.

- Jos sinä todella käsittäisit, olisin minäkin paljon lähempänä omaa tarkoitustani. 

- Mikä on sinun tarkoituksesi?

- Minun tarkoitukseni on johdattaa ihmisen sielu kaiken kokeneena takaisin ikuiseen alkuperäänsä.

- Onpa jumalaton tehtävä.

- Jumalattomalle se olisikin mahdotonta, mutta sellaiselle, joka on peräisin olevaisen ytimestä,  kaikki on lopulta mahdollista.

- Eli ani harvoille.

- Jokainen ihminen on pohjimmiltaan jumalallinen. 

- Eivät he sellaiselta vaikuta, aika pirulaisia ovat, jos vähän raapaistaan pintaa syvemmältä.

- Ihmiskunta kulkee hitaasti omaa tuhlaajapojan taivaltaan, iloiten ja kärsien, sokeana onnesta ja onnettomuudesta, kunnes kukin aikanaan oivaltaa oman tarkoituksensa ja kääntää katseensa sinne, missä aurinko ei koskaan laske.

- Puhut hämäriä.

- Totuus on hämärää valheen täyttämille korville. Se on vaikeasti siedettävää kuin uusi viini vanhoille astioille.

- Vanhaksi ja lahoksi tynnyriksi tässä jo itsensä tunteekin.

- Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

- Turhuutta tämä on pohjimmiltaan.

- Kaikki ajallinen on pohjimmiltaan turhuutta, mutta kaikessa turhuudessakin on tarkoitus, että pohjimmainen kerran saavutettaisiin.

- Ja sinä olet siellä perillä odottamassa.

- Minä olen aina sinussa ja sinä minussa – elämä erottaa meitä paljon enemmän kuin kuolema. 

- Pian tuo nähdään, rintaakin ahdistaa niin hitosti.

- Ole levollisella mielin, minä tiedän kaiken, mitä sinä tarvitset. 

- Kai sinulla on konjakkipullo varattuna tuliaisiksi.

- Konjakit saavat jäädä, et sinä sellaista kauan kaipaa. 

- Totta helvetissä kaipaan.

- Helvetissä voisit kaivatakin, jos sellaisen itsellesi kuvittelisit. Monet kuvittelevat kuoltuaan, että he yhä tarvitsevat ruumiillisia nautintoja. Silloin he itse tekevät omat helvettinsä - tosin vain tilapäiset.

- Ikuisen kärsimyksen tulen.

- Ei vaan ohimenevän puhdistavan tilan. 

- Kiirastulen.

- Jos sitä niin haluat kutsua.

- Nyt tuo rintakipu yltyy niin kovaksi, että minun pitää hälyttää hoitajia.

- Et sinä enää hoitajaa tarvitse. Tule tänne, minä vien sinut kotiin.

- Maija, sinäkö se siinä?

YouTube-äänite edellisestä:

https://www.youtube.com/watch?v=wCDNYKhU2_Q&t=979s