Joulun lapsista

Joulun lapsista
Kalervo Mielty
"Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin Minä itse aina ilmestyn..."
Tämä "messiaaninen" lupaus "vapahtajan, jumalallisen sanansaattajan" syntymästä on ote intialaisesta "Kalevalasta", Dhammapadasta. Brahmiinien laskelmien mukaan on kyseisen tekstin lähtökohta noin viidentuhannen vuoden takana historiassa. Lähes kaikissa tuntemissamme kulttuureissa on vuoden pimeintä aikaa - meidän joulumme aikaa - pidetty pyhänä. Silloin on odotettu valon syntymää tai lisääntymistä sekä luonnossa - että usein myös ihmisluonnossa. Muinaisuuksista lähtien ihmiset ovat kokemuksestaan ymmärtäneet valon merkityksen itselleen ja muulle luonnolle. Tästä syystä he ovat katsoneet olevan perusteltua riemuun päivien alkaessa jälleen pidentyä talvipäivän seisauksen jälkeen. Henkistenkin valontuojien syntymän juhliminen samana ajankohtana on siten vertauskuvallisesti varsin luontevaa. Osaltaan on tähän luonnonmukaiseen ajoittamiseen vaikuttanut myös se tosiasia, ettei ihmiskunnan "vapahtajista" kirjoittaneilla jälkipolvilla useinkaan ole ollut käytettävissään kovinkaan luotettavia "syntymätodistuksia". Jälkipolville on kyllä säilynyt perimätietoa siitä, mikä kyseisen henkilön toimissa on katsottu muistelemisen arvoiseksi: otteita opetuksista, kertomuksia parantamisista ja muusta avunannosta - tavanomaisten elämäntapahtumien jäädessä pääsosin täysin unohduksiin. On siten saattanut vaikuttaa luontevalta täyttää elämäkerrallisten tietojen aukkopaikat ikivanhoilla myyteillä, joita on kautta aikojen kerrottu kansojen parissa - ja kansoilta toisille. Tällaiset myytit kuvaavat yleisesti ottaen pikemminkin henkisiä kuin lihallisia tapahtumia: Kirjoituksen alun ilmestystensä periaatteita ilmiantavaksi sanottu on intialainen "vapahtaja" Krishna, jonka hänenkin kerrotaan syntyneen jouluna, vieläpä neitsyeestä, Devakista, - ja hänkin enkelten laulaessa kuorossa ylistystä!Egyptiläisten Horuksen kerrotaan syntyneen puhtaasta neitsyestä, jumalan-äiti Isiksestä, joka usein kuvissa kantaa häntä sylissään hämmästyttävässä määrin samaan tapaan kuin meidän kristittyjen Mariamme Jeesus-lastaan. Babylonialaisten Tammuz-vapahtajan äitiä kutsutaaan vanhassa akkadilaisessa hymnissä niin ikään neitsyt Istariksi ja kointähdeksi.Persialaisten Mithran kerrotaan syntyneen luolassa, ja heidän Zoroasterinsa neitsyeestä, joka oli tullut raskaaksi "jumalallisen järjen säteestä" (siis Pyhästä Hengestä?). Täysin toisella puolella maapalloa meksikolaisten intiaanien vapahtaja Quetzalcoatl syntyi hänkin neitseestä, joka oli käynyt raskaaksi "Olemisen Herran" henkäyksestä (jälleen Pyhästä Hengestä?). Vanhat skandinaavit viettivät jouluna Freirin, Odinin ja Freian pojan syntymäjuhlaa. Intialaisen Gautama Buddhan sanotaan syntyneen neitsyt Mayasta, taivaitten enkelten laulun saattelemana.
Edellä kuvattujen valossa ei liene mikään ihme, että Matteus - tai pikemminkin se tuntematon, joka on kirjoittanut hänen nimellään tunnetun evankeliumin - on laatinut Jeesuksemme syntymästä kertomuksen, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin kuvauksia häntä edeltäneiden henkisten sanansaattajien alkutaipaleista: Intian Krishnan tapaan oli Jeesuskin "kuninkaallista" syntyperää, mikä kuitenkin piti salata vallassa olevan kuninkaan vainoharhaisuuden johdosta. Tieto kumpaisenkin syntymästä joutui kuitenkin vihamielisille kuninkaille, ja niin Juudean Herodeksen, kuin Maderon tyrannin Kansan kerrotaan surmauttaneen valtansa varmistamiseksi tuhansittain viattomia lapsia. Ihmeellinen jumalallinen johdatus kuitenkin onnistui pelastamaan nämä molemmat pienokaiset. Se ettemme tiedä mitään varmaa Jeesuksen fyysisestä syntyperästä ja syntymän ajankohdasta, koskee suurelta osin myös ihmiskunnan aikaisempia valontuojia ja vapahtajia.
Kirkon alkuaikoina on Jeesuksen syntymää muisteltu eri lahkoissa mm. tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I v. 337 määräsi sen vietettäväksi joulukuun 25 päivänä. Juuri tuona päivänä roomalaiset viettivät suurta Brumalia-juhlaansa Bakkuksen kunniaksi, joten vielä tuolloin vakiintumattomassa asemassa ollut kristikunta saattoi samalla häirityksi joutumatta viettää omaa juhlaansa - kuten kirkkoisä Krysostomos asiasta kirjoittaa. Miksi jälkipolvien kirjoittajat sitten ilmoittivat vapahtajiensa syntyneen neitseellisesti vuoden pimeimpänä hetkenä - tai joutuneen vainojen kohteiksi, vaikka he mitä todennäköisimmin kyllä tiesivät kirjoittavansa vastoin puhdasta fyysistä totuutta? Koska he tällä tavoin katsoivat kertovansa vielä suurempaa ja korkeampaa totuutta kuin mitä varmennetut syntymätodistukset voisivat milloinkaan tuoda ilmi! Joulu on tietoisesti valittu vapahtajien syntymäajankohdaksi, sillä se on luonnon suuri symboli ikiaikaisesta totuudesta, että valo aina väistämättä tulee voittamaan pimeyden. Vapahtajien syntyminen neitseestä onkin jo hieman vaikeammin käsitettävissä - kerrotaanhan useilla heistä olleen myös sisaruksia! Tässäkin on katsetta kohotettava karkean aineellisen ilmauksen yläpuolelle: kertojat tarkoittavat mitä ilmeisimmin henkistä syntymää, sitä että tällaiset harvinaislaatuiset jumalaiset sanansaattajat ovat jo syntyessään - tai ainakin jo hyvin nuorena täysin tietoisia "kuninkaallisesta" alkuperästään, siitä että heidän todellinen "Isänsä" onkin "Kaikkiallinen henki", jonka kanssa he ovat samaa olemusta - ja niin muodoin myös tämän isänsä "ainosyntyisiä" - ja siten neitseellisesti syntyneitä Poikia. Kertojat puhunnevat periaatteessa sisäisen ihmisen henkisestä syntymisestä ikuisuuteen, "ylhäältä syntymisestä" - eikä siitä, miten ja mistä tällainen äärettömyyteen juurtunut tietoisuus saa ulkoisimman ja karkeimman ilmaisumuotonsa, tämän meidän hyvin tuntemamme aineellisen ruumiin! Vainotuksi tuleminen heti pienestä pitäen kuvannee kaikkina aikoina ilmenevää "hengen ja aineen vihanpitoa", sitä että tämä aineesta, vallasta ja kunniasta nautiskeleva, henkisesti vielä kovin epäkypsä ihmiskunta ei ole koskaan yleisesti ja vastuksetta hyväksynyt ketään kaikkitietävää, ehdotonta hyvyyttä ja oikeutta todeksi elävää, mutta kuitenkin inhimillisen näköistä olentoa - koska sellaisen valossa heidän oma alamittaisuutensa tuntuu loistavan aivan liian selvänä. Toisaalta on tällainen todella "hyvä paimen" tietenkin tervetullut apu ja kannustaja niille elämänkokemuksistaan jo hieman viisastuneille "paimenen aluille", jotka yrittävät varjella ja ohjailla tietämätöntä, avutonta ihmiskuntaa "susilta" - heidän omien alhaisten viettiensä houkutuksilta! Vertauskuvallinen kerrontatapa ei varmaankaan alun perin ole tarkoitettu hämärtämään usein jo muutoinkin vaikeita asioita, vaan pyrkii niiden korottamiseen yksilötasolta yleiselle, arkkityyppiselle tasolle - koskettamaan koko inhimillistä elämää, mikä saattaa olla kunniaksi sekä tuolle asialle - että sen ilmentäjäksi kuvatulle henkilöllekin. Onhan tällainen kaikkia koskettavuus usein ollut myös noiden valontuojien sanoman todellinen tarkoitus, mistä vuorisaarna on yksi puhtaimmista esimerkeistä. He ovat pyrkineet tuomaan ihmisten sydämiin edes heikon aavistuksen kaiken elävän jalosta syntyperästä, johon heillä itsellään jo on "täysi-ikäisen perillisen osa" - kuten Paavali asian ilmaisisi. Heidän esimerkkinsä voi näyttää meille yhä "tuhlaajapoikina" vaeltaville sen, että meidänkin sydämemme "talli" saattaisi vielä joskus tulla oivalliseksi synnyinsuojaksi salaperäiselle Joulun Lapselle - kunhan me vain kykenisimme kesyttämään ja taakse jättämään nuo tuossa tallissa vielä vapaana myllertävät "eläimemme" - itsekkyytemme kaikki muodot! Mikäli haluatte keskustella enemmän joistakin ylläolevan tekstin kohdista, tai muista kotisivujeni aiheista, voitte ottaa yhteyttä sähköpostin välityksellä
Sähköposti: kalervo.mielty @netikka.fi

Suomalaisten elämänarvojen rapautumisesta

Kalervo Mielty
Suomalaisen elämäntyylin arvojen rapautumisesta

Professori Vihavainen on vakavasti huolissaan kansastamme, joka on kadottanut terveet käsityksensä hyvästä elämästä.
Yli sata vuotta sitten suomen nuorisolle esitettiin ihanteita, jotka silloin nopeasti saavuttivat vastakaikua. Niissä korostettiin jokaisen yksilön vastuuta omasta sisäisestä kasvustaan. Liikkeen alkuunpanijana (Waasan lehden artikkelillaan 1881) pidetään laihialaista lukiolaista, Juho Hietasta, joka katsoi muun muassa, ettei nuorisoa hillitä kielloilla ja käskyillä, vaan että heissä on herätettävä sisäisen kohoamisen tahto ja ohjattava heitä sitten omatoimisesti tätä toteuttamaan.
Nykyisin syytetään liian helposti ulkoisia olosuhteita, resurssien puutetta, mutta jo nuorisoliikkeen keskeisin hahmo, Santeri Alkio katsoi, ettei rahalla ja lainsäädännöllä muuteta todellista syytä, ihmisluonnetta, vaan jokaista tulisi kannustaa itse kasvattamaan omaa luonnettaan siten, että hän kykenee valitsemaan ja rakentamaan oman tiensä. Samalla ihmisen tulisi oppia kunnioittamaan yhtä hyvin ruumiillista kuin henkistäkin työtä, halveksimaan laiskottelua, tulemaan toimeen vähällä, ja pitämään ylellistä elämää lähinnä syntinä.
Useat nuorisoliikkeen johtajat suhtautuivat liikuntaankin varauksellisesti, koska pelkäsivät (syystä) sen jättävän henkiset harrastukset jalkoihinsa. He eivät osanneet kuvitellakaan, kuinka mahdottomiin mittasuhteisiin urheilun arvostus on päästetty kasvamaan.
On selvää, että korkean moraalin ja etiikan esimerkkejä tarvitaan tänään ja huomenna, sillä koskaan ennen ei suomalainen elämäntyyli ole osoittanut yhtä selviä rappeutumisen merkkejä. Tästä hiljattain nähty Juurikasvua-elokuva kuvauksineen ”Helsingin hengestä” toiminee yhtenä esimerkkinä.
Santeri Alkion mielestähän suurkaupunki saattaa turmella ihmisen luonteen – ihmisen käsityksen siitä, mikä elämässä on varsinaisesti tärkeää. Tästä toisena esimerkiksi käynee tieto, jonka mukaan osa pääkaupunkiseudun vihittävistä pareista käy etukäteen tarkistamassa vihkivän papin ulkonäön, ettei tämän olemus vain pilaisi heidän ”täydellisiä häitään”! Niinpä niin – todeksi on käynyt Nummisuutarien Eskon ”epikurolais-filosofinen” vastaus tiedusteluun häiden tarkoituksesta: ”Peli ja musiikki, ja palavat olkilyhteet aidan seipäissä!”
Asenteiden vinosuuntausta tuskin korjaa sekään, että arkkipiispamme huseeraa sutena susien (median) joukossa edellyttäessään esimerkin antoa etenkin poliittiselta johtajuudelta, kun juuri hänen itsensä edustaman laitoksen tehtävänä tulisi olla edellä käyminen ja suunnan näyttäminen ihmisyyden täyden mitan saavuttamisessa. Hän näyttää noudattavan piispojen taannoisia teesejä, joissa pyritään kohottamaan omaa profiilia lähinnä syyllistämällä valtiovaltaa ja kyseenalaistamalla sen toimintaoikeutukset esimerkiksi pakolaispolitiikassa.
Lähes kaikki suuret opettajat ovat korostaneet omakohtaisen pyrkimyksen tarpeellisuutta (etsikää niin te löydätte!). Arvojen degeneraatio heijastaa suoraan pyrkimyksen kieroutumista: pyrkimyksen liekki kelpaa lähinnä nautintojen roihun sytykkeeksi!
Me olemme hyviä vaatimaan esimerkillistä käyttäytymistä etenkin niiltä, joiden katsomme jollakin tavoin olevan yläpuolellamme. Siihen on tietenkin jonkinlaisia oikeutuksiakin, sillä sanotaanhan, että ”jolla paljon on, siltä paljon vaaditaan”. Mutta kohtuus kaikessa!
Yleisen elämänasenteen suhteen meidän pitänee kuitenkin itse kunkin asettua peilin eteen ja katsoa, mistä omat arvomme koostuvat, ja millaisina esimerkkeinä me toimimme lapsillemme ja nuorillemme – ja kaikille muillekin kanssaihmisillemme.

Kalervo Mielty
Isokyrö

Yli ihmisyyden mitan

Kalervo Mielty

Yli ihmisyyden mitan

Yleistä

Tarkoituksenani on käsitellä inhimillisen ja yli-inhimillisen välistä kysymystä hieman eri lähteisiin nojautuen kuin tavallista. Koetan etsiä aiheeseen kosketuskohtia mm. itämaisesta filosofiasta, Mestari Eckhartilta, filosofi Nietzscheltä, matemaatikko J.G. Bennetiltä ja kristillisistä lähteistä, lähinnä evankeliumeista ja Paavalilta.

Itämaisen filosofian erään käsitejärjestelmän mukaan voitaneen raja puhtaasti inhimillisen ja sitä selkeästi korkeamman välille asettaa, tietoisuuden asteeseen nojaten siten, että se määräytyy sen mukaan onko ihmisessä vaikuttava manas, eli ymmärrys, pääosin astraalisten (tunnetason, kaamallisten) vai buddhisten virikkeiden elävöittämä. Äärimmillään tuo raja lienee kuitenkin ylitetty vasta silloin kun kaikki astraaliset vaikutteet ovat poistuneet, ja persoonallinen minä-tunne kokonaan hävinnyt: koska vasta silloin voi yhdentyminen ”korkeampaan minään” todellisuudessa tapahtua. “Vasta kun astraalinen heijastaa ainoastaan voitettua elävää ihmistä, eikä enää itsekkään halun täyttämää persoonallisuutta, voi loistava augoieides, jumalallinen itse, värähdellä tietoisesti sopusoinnussa inhimillisen olemuksen molempien olemuspuolien kesken - puhdistuneen ihmisen - ja ikuisesti tahrattoman henkisen sielun kanssa”.

Loikataanpa sitten yli 700 vuotta ajassa taaksepäin, pimeimpään keskiaikaan, tutustumaan Mestari Eckhartiin.

Tietosanakirjamme (Otavan Encyclopedia) määrittelee hänet keskiajan tärkeimmäksi kristilliseksi mystikoksi - eikä sitten muuta vaivaudu kertomaankaan! Onneksemme häneltä on jäänyt varsin paljon kirjalliseen muotoon saatettua aineistoa, saarnoja ja tutkielmia, joiden nojalla voimme havaita, ettei keskiaika uskontofilosofisessa mielessä ollut pilkkopimeätä aikaa: läpitunkematonta henkistä sokeutta löytynee paljon enemmän meidän oman aikamme tyhjänpäiväisistä viisasteluista.

Eckhart osoittaa todella omanneen mystiikasta, ja yleensäkin henkisistä todellisuuksista paljon enemmän ja syvempää tietämystä kuin useimmat meidän päiviemme teologit. Hän kuvaa mm. erilaisia mystiikan asteita: tempautumisia, Jumalan Pojan syntymää ihmissielun syvyyksissä, sekä lopullista avartumista itse Jumalalliseen Lähteeseen todellisina ja alati avoimina mahdollisuuksina niille (ilmeisen harvoille), jotka täyttävät tietyt ehdot.

Tilapäisiä tempautumisia, tavanomaisimpia uskonnollisia kokemuksia Eckhart ei näytä pitävän kovin tärkeinä tai ainakaan välttämättöminä, koska taipumus sellaisten kokemiseen lienee riippuvainen ihmisen psyyken rakenteesta. Tilapäiset kokemukset eivät riitä ihmismielen koko suuntauksen muuntamiseen - pelastusvarmuudesta puhumattakaan.

Jumalan Pojan mystinen syntymä ihmissielussa muodostaa Eckhartin opetusten ja saarnojen ehdottomasti tärkeimmän aihepiirin - monien mielestä miltei ainoan teeman.

Mitkä ovat tuon tapahtuman edellytykset? Siinä hänen saarnojensa ydin. Ja siinä todellisuudessa on myös Jeesuksen ja monien muiden opetusten todellinen ydin! “Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa”, vakuuttaa Johannes 3:3. Ja ainakin Eckhart lienee ottanut tämän lausuman täysin todesta eikä ole katsonut tarpeelliseksi ryhtyä etsiskelemään mahdollisimman helppoja kriteereitä uudestisyntymisen merkiksi, mistä tavanomaista kristillisyyttä voitaisiin perustellusti arvostella.

Eckhart saarnaa edellytyksistä seuraavaan tapaan: “Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa. Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä.”

Apostoli Paavalikin kuvaa samaa korkean tietoisuuden edellyttämää mielen puhtautta Roomalaiskirjeen 13. luvussa: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan”.

Eckhart ei pyri saattamaan kuulijoitaan minkäänlaisten voimakkaiden tunnetilojen valtaan, vaan korostaa pikemminkin, Dominikaaniseen tapaan, ymmärryksen merkitystä sellaisena voimana, joka ei suostu pysähtymään mihinkään tilapäiseen ja katoavaan, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle olemassaolon ytimeen.

Ymmärryksen kasvun merkitys tulee esiin myös Paavalilla, kun hän kuvaa juutalaisia seuraavasti: ”he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys. He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on (Room 10:3). On varsin ilmeistä, että Paavali käytti juutalaisia symboloimaan sellaisia ihmisiä, jotka olivat lähinnä psyykkisiä, ja kaipasivat siten henkisten veljiensä apua kyetäkseen sisäiseen kasvuun.

Siirrytään sitten materialistiselle 1800-luvulle, löytyisikö henkinen pimentola mahdollisesti sieltä!

Saksalaista papin poikaa, filosofi Nietzscheä on totuttu pitämään jumalattomana filosofina, mutta hän jos kukaan on Zarathustrassaan pyrkinyt tuomaan esiin sitä, että pelkkä ihminen - inhimillisessä merkityksessä - ei ole ihmisyyden tavoite, vaan ainoastaan ylitettäväksi tarkoitettu silta, välivaihe. Ihmiset ovat hänen teksteihinsä syvemmin tutustumatta leimanneet ne usein jopa natsi-ideologiaa edistäviksi yli-ihmis- tai rotuopeiksi, vaikka todellinen pyrkimys niissä, etenkin Zarathustrassa on ilmiselvästi puhtaan henkinen:

mestariuden (Kristuksen kaltaisuuden) tavoittelu.

Ja näin hän kirjoittaa: “Minä opetin heidät luomaan tulevaisuutta ja luoden lunastamaan kaiken, mikä on ollut. Lunastamaan sen, mikä ihmisessä on mennyttä, ja luomaan uudestaan kaiken, mikä “oli”, kunnes tahto puhuu: “Mutta niin minä sen tahdoin! Niin minä sen tulen tahtomaan.”

Tahto tässä merkityksessä on tietenkin jotakin aivan muuta kuin inhimillinen haluluonto. Se on “korkeampaa tahtoa”, jonka ilmentymiseen tässä myöhemmin esiin tuleva matemaatikko J.G.Bennetkin sanoo tarvittavan luovan energian “hapatusta”. Todellisen luovuuden merkitykseen viittaa myös Eckhart sanoessaan, että “oikeamielinen ja jumalainen ihminen suorittaa kaiken minkä Jumalakin, ja hän on luonut taivaan ja maan yhdessä Jumalan kanssa, ja hän on ikuinen Sanan synnyttäjä, eikä Jumala voisi tehdä (t.s. toimia ulkonaisessa maailmassa) mitään ilman tällaista ihmistä”.

Tässä tulee ottaa huomioon se, ettei Eckhart katso Jumalan suoranaisesti luoneen mitään, vaan että universumin alkukuva on piirtynyt korkeimpiin enkeleihin, Serafeihin (siis LOGOKSEN, SANAN hierakkiaan), joista vasta alenevien heijastusketjujen kautta tullaan muodollisen ilmennyksen piiriin. Jumala ei siis varsinaisesti tee mitään, koska tekeminen meidän käsittämässämme muodossa edellyttää muutosta jossakin, ja muutos voi ilmentyä ainoastaan epätäydellisyyden ja ajallisuuden puitteissa - ei siis Jumalassa! Jumalassa, joka Eckhartin mukaan ei edes näe syntistä ihmistä: eli ihmistä silloin, kun hän vielä on synnin ehdollisessa tilassa!

Tämä lienee todella mietiskelemisen arvoinen väittämä, sillä sen oivaltaminen avannee monta muutakin merkillistä lausumaa jumalallisen olemuksesta.

Avainsanana niin Eckhartilla, Nietzschellä, Bennetillä, Paavalilla, kuin itse evankeliumeissakin lienee kaltaisuus.

Jeesuksen kirjoitetaan sanoneen: “Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt 12:50) Tai, “että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa” (Joh 17:21). Kaltaisuuteen tai samaisuuteen nämä lausumat viittaavat - tosin kirkko ei liene valmis hyväksymään ei-erillistä, muodotonta olemista Jumalan kanssa samaa olemusta - mutta se on lähinnä kirkon murhe!

Vielä selkeämmin kaltaisuuden merkityksen ilmentää Tuomaan evankeliumin sanonta: (108) “Joka haluaa juoda minun suustani, siitä tulee minun kaltaiseni. Minusta tulee hän, ja salatut asiat paljastuvat hänelle.”

Siirrytäänpä sitten 1900-luvun puolelle:

Matemaatikko J.G. Bennet, eräs Gurdjieffin oppilaista, kuvaa kirjassaan Aineen, Elämän ja Kosmoksen Energiat kaikkea kehitystä - luonnossa, ihmisluonnossa, ja yliluonnossa - eritasoisten energioiden muunnoksina. Periaatteena kaikessa tässä on se, että muunnos hierarkiassa yhtä astetta korkeammaksi vaatii, että tuo kohottava mekanismi yleensä voisi edes syntyä, aina kahta astetta korkeamman energialaadun myötävaikutusta, siis eräänlaista armoa, entsyymitoimintaa, tai yleensä katalysaattorin kaltaista vaikutusta - oli kyseessä sitten yksinkertainen höyrykone, fotosynteesi, perusaineenvaihdunta, tai siirtymä inhimillisen tietoisuuden eli elämän energioiden piiristä kosmiseen.

Bennet jakaa kaikki energiat 12 lajiin, joista neljä toimii kullakin mainitulla: aineen, elämä ja kosmoksen tasoilla. Ylimmästä lähtien ne ovat luokittain: transkendenttinen, yhdistävä, luova ja tajuntaenergia; sensitiivi, automaatti, vitaali, ja rakentava energia; elastinen, sidos, suunta, ja hajaenergia.

Esimerkiksi höyrykoneessa tuotetaan siten, yksinkertaistaen, sidosenergian (E 10) avulla aikeellisimmasta, hajaenergiasta (E 12), eli lämmöstä suuntaenergiaa (E 11). Elämää ylläpitävissä prosesseissa muunnokset ovat tietenkin hyvin monimutkaisia. Mitä korkeampia energialajeja ryhdytään tarkastelemaan sitä vaikeammaksi asioiden toteennäyttö luonnollisesti tulee. Meidän on usein tyytyminen analogioihin, “niin ylhäällä kuin alhaalla”.

Kosmisten energioiden ylemmyys tavanomaisiin nähden ilmenee siinä, että ihminen käyttää jokapäiväisessä tietoisessa elämässään lähinnä automaattisen (E6) ja sensitiivisen (E5) tason energioita - ja fyysisen elämän ylläpitämiseen tietenkin kaikkia alempia laatuja.

Tietoisuuden kehityksen kannalta juuri keskitasoisiin automaattienergioihin tarrautuminen muodostaa kompastuskiven, johon lähes kaikki henkiset opettajat ovat kiinnittäneet huomiota. Ihminen alkaa laiskuuttaan, mukavuuttaan tai arkuuttaan toistaa oppimaansa eikä vaivaudu pitämään tarkasteluaan riittävässä määrin sensitiivisellä tasolle - sanotaanko sitä sitten vaikka kirkkaaksi päivätietoisuudeksi, koska se vaatii enemmän ponnistusta.

Tähän viitannevat myös raamatun kertomukset suolapatsaista ja mauttomaksi käyvästä suolasta - tai Jeesuksen taistelu juutalaisten liiallista perinnäissäännöstöjen korostusta vastaan. Tällöin tajuntaenergian, eli korkeamman ymmärryksen virtaus saattaa tyrehtyä, jolloin ihmisen omakohtainen ymmärryskyky ei laajene tai ainakaan syvene siinä määrin kuin olisi mahdollista.

Kun tarkastellaan ihmisen tietoisuuden muutoksia sen inhimillisillä asteilla, elämän energioiden tasoilla, lähestytään tässä esitelmässä kysymyksessä olevaa aihepiiriä varsinaisesti silloin, kun tietoisuus kohoaa sensitiivitasolta luovien energioiden (E3) avulla ensimmäiselle kosmiselle, tajuntaenegioiden (E4) tasolle. Tällä muutoksella tarkoitettaneen sitä, että ihmismieli alkaa ammentaa virikkeensä pääasiallisesti korkeammasta manaksesta, todellisesta järjestään. Se edellyttää luovien, intuitiivisten virtausten voimistumista (apua ylhäältä).

Mutta todellinen pysyvä muutos kosmiseen tapahtuu vasta silloin, kun korkeamman tajunnan E4 tasolta siirrytään (t.s. tietoisuus kohoaa) luovan energian E3 käyttäjäksi.

Bennet sanoo siinä tarvittavan kosmisen yhdistävän energian E2 apua - jonkinlaisen jumalallisen rakkaudellisen läsnäoloa. Jo E4 tason tietoisuutta voitaisiin kutsua korkeammaksi tietoisuudeksi, ihminen tuntee itsensä täysin vastuulliseksi toimistaan, mutta häntä ei vielä voida sanoa todella vapaaksi, omaehtoiseksi olennoksi. Elämän tuomat ennakoimattomat, satunnaisilta vaikuttavat kolhut saattavat auttaa vetämään esiin hieman luovaa energiaa, mutta ihminen on kuitenkin yhä selvästi sidoksissa tajuntaenergiaan, minäänsä, egoonsa - ja ego itse ei luonnollisesti kovin voimaperäisesti pyri eroon itsestään

Vasta väsyminen kaikkeen maailmassa saatavissa olevaan tyydytykseen: niin aineen, vallan kuin kunniankin saroilla on luonnostaan omiaan auttamaan ihmistä tilaan, jossa omakohtaisten sisäisten sidostumien raukeaminen voi tulla helpommaksi. Mutta yleensä tarvitaan lisäksi luovan energian lisääntymistä siten, että ihminen alkaa oivaltaa, tai ainakin aavistaa sellaisen olotilan ja tiedostamistavan mahdollisuuden, mikä ei ole sidoksissa muotoihin tai muihin ajallisiin ilmiöihin.

Siirtykäämme sitten tutumpien tekstien, evankeliumien pariin:

Nykyisin on perusteltua lukea evankeliumien piiriin myös myöhemmin esiin tulleita vastaavia tekstejä - kuten Nag Hammadin löydökset, jotka valottavat paljon aikaisempaa monipuolisemmin niitä kristillisyyden alkuun liittyviä ajatustapoja, joita ensimmäisten vuosisatojen saatossa viljeltiin Välimeren ympäristössä. Esim. Tuomaan evankeliumia tarkastellaan nykyisten tutkijoiden parissa aivan samanarvoisena kuin neljää Uuden Testamentin vastaavaa - seurakuntateologit eivät tosin vielä paljonkaan näytä perustavan näiden tutkimusten johtopäätelmistä.

Kristillinen näkemys - etenkin luterilainen - katsoo, ettei inhimillisen ja jumalallisen kohtaaminen ole mahdollista muutoin kuin historiallisen sovituksen kautta - Jeesus Kristuksen välityksellä, jota välitysvirkaa sitten kirkko tavalla tai toisella: sanan ja sakramenttien kautta on asettanut itsensä hoitamaan.

Mutta itse evankeliumitekstien pohjalta voidaan kyllä saada aivan toisenlainenkin kuva ihmisyyden ylittämisestä. Siinä uhrattavan osaan asetetaan lähinnä oma itsekkyys, tavanomainen inhimillinen ihmisyys. Mutta tätä ylitystä näyttäisi edeltävän pitkä viisaaksi tulemisen tie, joka kasvattaa korvat todellisen henkisen opetuksen vastaanottamista, opetuslapseutta varten (“Olkaa viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset!”).

Kristillinen käsitys ainakin täällä Suomessa usein kavahtaa tiedon omakohtaista etsintää uskonnon syvimmissä asioissa. Ehkä sitä pidetään uhkana uskolle! Ja oikean, “pelastavan uskon” rajat nousevat etsijän eteen hyvin jyrkkinä: saa kyllä tutkia, mutta tutkimuksen on pysyttävä “uskon sääntöjen puitteissa” - eli tulosten on oltava selvillä jo ennen työhön ryhtymistä. Tämä asennoituminen heijastaa yhä alkuvuosisatojen opillisten kiistojen iskulauseita. Silloin mm. Tertullianus julisti, ettei “kannattanut etsiä, koska mitään ei ollut löydettävissä, saatikka kolkuttaa, koska kukaan ei ollut avaamassa” - sillä kaikkihan oli suorasanaisesti saatavissa kirkon, ja vain kirkon piiristä – sen yksinoikeutena olevan apostolisen seuraannon nojalla.

Mutta riittänevätkö sakramenttien täydentämät sanalliset tunnustukset sitten täyttämään itse evankeliumien tekstien kuvaamat vaatimukset hengellisen vapautuksen suhteen? Tuskin kovin hyvin.

Sillä miksi Vuorisaarna kuvaa esimerkiksi tavanomaista lähimmäisen rakkautta sellaiseksi, jota kaikki pakanatkin harjoittavat - ja joka ei sellaisenaan vielä riitä, sillä evankeliumi sanoo, ettei pelkästään läheisiään rakastava voisi todellisessa mielessä olla edes Jeesuksen opetuslapsi. Tai - piipahtaaksemme hetkiseksi Vanhan Testamentin puolella - miksi rakastava Jumala vaatii Abrahamia surmaamaan oman poikansa? Heijastuuko tuossa vain ikivanha vaatimus esikoisen uhraamisesta Herralle? Vai kuvaako kertomus karkean symbolisesti sitä, että ihmisen on kyettävä täysin ehdoitta sisäisesti irrottautumaan omista ehdollistumistaan tähän tuntemaamme elämään - sen niin hyvistä kuin huonoistakin puolista! Niin että tuo rakkain Isak itse asiassa olisikin oma egomme. Ainakin tämä tulkinta luo hieman kauniimman kuvan Jumalasta. “Joka itsensä tai elämänsä kadottaa - hän sen löytää”.

Aine tai liha, ja henki eivät voi sekoittua toisiinsa. Tämä on tosin aina osoittautunut hieman ongelmalliseksi väitteeksi, koska ihmisen toiminnassahan ne näyttäisivät alati sekoittuvan. Kaiketi luonnossakin aineeksi kutsumamme on laatunsa mukaista juuri siitä syystä, että perustana olevat hiukkaset käyttäytyvät jonkin periaatteen: henkisen ohjelmoinnin mukaisesti!

Mutta mitä sekoittumattomuus sitten todella tarkoittaa? Ehkäpä sitä, että henkeä tai ehdotonta ei voi saavuttaa sen todellisessa luonnossa mikään osittainen tai ehdollistuneeseen sidostuva - vaikka henki toimisikin pohjimmiltaan kaikkea muodollisesti ilmentyvää elävöittävänä periaatteena.

Mitä tulee sitten ihmiseltä parhaimmillaan edellytettävän mitan suhteen, voisimme poimia Tuomaan evankeliumista yhden sanonnan: (46) .. “Yksikään naisesta syntynyt ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään ... mutta jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi.”

Johannesta käytetään tässä esimerkkinä inhimillisessä mielessä täydellistyneestä, lähes kaikkiin elämä suomiin virikkeisiin kyllästyneestä ihmisestä, jolle on jäljellä enää yksi suunta - sisäänpäin, mutta joka todellisuudessa ei vielä Jumalasta mitään tiedä. Lapsen kaltaisuus on ikivanha luovan tietoisuuden symboli - luovuuden, joka kumpuaa suoraan kaikkeuden erillistymättömästä alkulähteestä ja on siten alati uutta ja ehdollistumatonta.

Apostoli Paavali antaa melko selvän kuvan koko inhimillisen evoluution tarkoituksesta kirjoittaessaan: “Ensimmäisestä ihmisestä, Adamista, tuli elävä sielu (olento); viimeisestä Adamista tuli eläväksi tekevä henki.” (1.Kor 15:45). Ja jatkaa, että “Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta.” Jatkaen edelleen, hengellisen ja maallisen sekoittumattomuuteen viitaten, “ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.” Ja vielä todeten oman aikansa ihmiskunnan kehityksen yleisen tilan ja kaukaisen tulevaisuuden: “Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi.”

Seurakuntateologit saattaisivat selittää Paavalin tarkoittaneen sitä, että oikealla, pelastavalla tavalla uskova ihminen saa lopullisen ylösnousemuksen yhteydessä Jeesuksen kirkastusruumiin kaltaisen, pysyvän olomuodon (jotkut papit tosin pysyttäytyvät yhä tämän ruumiillisen kehomme ylösnousemisen ajatuksessa!). Mutta Paavalin teksti sellaisenaan ilmaisee varsin yksiselitteisesti sen - monien henkisten opettajien sanoman - ettei ihmistä tempaista ehdottomaan ja äärettömään ajattomuuteen silloin, kun hänen mielensä vielä on tavoilla tai toisilla sisäisesti sidoksissa rajallisen ilmennyksen aiheuttamiin ehdollistumiin.

Turhankin ajattelemattomasti katsotaan joskus, että ihminen voi noin vain kääntää selkänsä maailmalle ja heittäytyä karvoineen kaikkineen Jumalan syliin - ja vaikka tuollainen voisi teoriassa olla mahdollista toteuttaa - siihen viittaa niin saksalainen Eckhart kuin intialainen Ramana Maharshkin - niin sisältää ”kaikkineen” yleensä runsaasti katoavia “karvoja”, inhimillistä tietämättömyyttä ja odotuksia jumalallisesta palkkiosta tämän maailmasta luopumisen johdosta (itsekkyyttä).

Kokemuksesta tiedämme, että täällä lähes jokainen väsyy jossakin elämänsä vaiheessa, ja silloin joka suuntaan tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta tällaiset vaiheet menevät useimmiten ohi, kun elämä tuo eteen uusia haasteita: parempaa ymmärrystä, tai ainakin kestävyyttä kantaa taakkansa.

Meille on tavattoman vaikeata - vaarallistakin - päätellä olemmeko itse tai onko joku toinen ihminen jo kulkenut loppuun koko maallisen tuhlaajapojan taipaleensa - vai vasta koettelemassa voimiaan sen ensimmäisissä ylämäissä. Me emme, Zarathustraa lainaten tiedä, ovatko hedelmämme jo kypsät - ja olemmeko me itse kypsiä hedelmillemme! Ja raamattu puhuu samoista koetun elämän kypsyttämien hedelmien merkityksestä, “Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt 6:20)

Tämäkin kohta ansaitsisi paljon enemmän huomiota uskonnollis-eettisissä keskusteluissa kuin mitä se tavallisesti osakseen saa. Mikä ja missä on tuo taivas? Mitä ovat taivaaseen kasaantuvat aarteet? Kootaanko niitä siten, että pidättäydytään täällä maan päällä vastaanottamasta kaikkia mahdollisia elämän anteja? Vai kasvaako aarteisto almuja antaen, kirkossa käyden, rukouksia lausuen, jne., vai lähinnä eläen ja oppien elämän avulla ymmärtämään sitä itseään, ja sen mahdollista syvempää tarkoitusta?

Uskontotieteiden ja fysiikan professori Halifaxin yliopistosta, intialaissyntyinen Ravi Ravindra sanoi Suomessa esitelmöidessään, että ihmisen on tultava rikkaaksi, voidakseen todellisuudessa tulla köyhäksi. Hän tarkoitti rikkaudella kaikkea mahdollista ihmismielen tavoittelemaa virikkeistöä: aineellista vaurautta, valtaa ja kunniaa. Elämän sisäiset mekanismit pitävät luonnostaan huolen siitä, että kaikki saavuttamamme ennemmin tai myöhemmin menettää hohtonsa – niin että me voimme sellaisista jossakin vaiheessa jopa luopua - eli purkaa sisäiset sidostumamme halujemme kohteisiin.

Sisäisten sidostumiemme purkaminen tai purkautuminen lienevät todellista “köyhyyden ihanteen” toteuttamista - pelkkä konkreettinen luopuminen ei muuta ihmismieltä. Vaikka elämä näin auttaisikin meitä luopumaan kaikesta ulkonaiseen liittyvästä - jopa elämisen halustakin - ei se kuitenkaan sellaisenaan voine irrottaa meitä erillisen itsen (egon) tuntemuksesta.

Itämainen ajattelu toteaa: “Tapa elämisen ja mukavuuden halu, mutta kunnioita elämää niin kuin ne, joille se on mieluinen.” Paavali toistaa saman ajatuksen: ”Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää (Room 8:13)”.

Nietzschen mukaan onni ottaa - se hidastaa ihmisen mahdollisuuksia kasvaa sisäisesti. Tätä tarkoitti varmaan Jaakobkin kehottaessaan kirjeessään ihmisiä olemaan pelkästään iloisia kohtaamistaan koettelemuksista.

Elämisen halun vaimenemista voi ihminen tosin helposti alkaa soveltaa kohdalleen jo silloin, kun elämä ei suostu antamaan hänelle kaikkea sitä, mitä hän siltä tietoisesti tai tiedostamattaan haluaisi. Kun minulla ei ole kaikkea mitä toisilla näen, minua ei huomata tai arvosteta haluamallani tavalla: teen itsestäni helposti marttyyrin, joka kyllä heittäisi elämänsä pois, koska se ei vastaa odotuksiani. Tällaisten itsekkyyden värittämien mielentilojen viemisessä itsetuhoisiin muotoihin me suomalaiset olemme varsin kilpailukykyistä kansaa!

Väsyminen elämään nostaa helposti esiin myös kysymyksen mahdollisesta armon väliintulosta: ihminen on taipuvainen anomaan jonkin korkeamman voiman tai jopa persoonan apua silloin, kun omat voimat näyttävät loppuvan. Mutta ovatko ne todella lopussa - tai mihin ne ovat valuneet? Vai olemmeko vain kasvaneet turhan mukavuudenhaluisiksi ja hengellisesti laiskoiksi?

Moni saattaisi ajatella hengellisen laiskuuden tarkoittavan kirkossa käyntien tai rukouksiin käytetyn ajan vähäisyyttä, mutta sitä tulisi ehkä pikemminkin ajatella yleensä sisäisen ponnistelun ja omaehtoisen ajattelun laiminlyönniksi. Kirkossa työkseen kulkijat saattavat omaksua vaivaa näkemättä toisten ajatukset sellaisinaan ja koettavat sitten soveltaa niitä kaavamaisesti käytäntöön. Eckhart sanoi heidän kaltaisistaan, että “he ovat kyllä löytäneet tien, mutta kadottaneet Jumalan, joka on siihen kätkettynä.” Tai Nietzsche, että “Heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.”

Ihminen on oppinut yhteisöelämässään siihen, että tietyin toimenpitein voi antaa itsestään toisille ihmisille yleisesti hyvänä pidetyn vaikutelman - joskus uskoa siihen jopa itsekin. Nietzsche kuvaa tavanomaiseen yhteisöelämään liittyvää ystävyyttä siten, että “kun ihminen haluaa kuulla hyvää itsestään, hän kutsuu todistajan, ja kun hän sitten on vietellyt tämän ajattelemaan hyvää itsestään - ajattelee hänkin hyvää itsestään.”

Tällaista mahdollisuutta “näyttää ulospäin joltakin” yritetään helposti soveltaa myös inhimillisen ja yli-inhimillisen suhteeseen, mutta meidän lienee siinä suhteessa syytä siteerata Paavalin sanoja, “Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal 6:7) Ja tuo johdattaa itämaiseen ajatteluun karman toiminnasta ihmisen elämää ohjaavana periaatteena, jonka sanotaan tuovan kunkin eteen hänelle parhaiten soveltuvan, sisäisen itsen salatuissa syvyyksissä muovautuneen oppimateriaalin omaksuttavaksi. Tavanomainen ihmisen suhtautuminen tähän periaatteeseen tulee ilmi myös Eckhartin opetuksissa, kun hän sanoo, että ihmiset kyllä rukoilevat, “tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta sen tapahtuessa he ovatkin kovin pahalla päällä.

Ihmisille näyttää olevan vaikeata löytää tasapainoa kohtaloon alistumisen ja turhanaikaisen kapinoinnin välillä. Joitakin itämaisia suuntauksia voitaneen arvostella siitä, että niissä katsotaan kaiken eteen tulevan olevan väistämätöntä kohtaloa, jonka muuttamiseksi ei kannata nähdä vähäisintäkään vaivaa. Länsimailla taas tulkitaan helposti kaikki ikävät asiat ympäristön tuotteiksi, joten muutosten pitäisi tapahtua aivan muualla kuin omassa sisikunnassa.

Nietzschen esittämä ”luoden lunastaminen” ansainnee hieman enemmän huomiota, mikäli otamme vakavasti karman toiminnan - sen, että tämänhetkiset tunteemme, ajatuksemme ja varsinaiset ulkoiset toimemme luovat tulevaisuuttamme - tahdomme sitä tai ei?

Tämänkin me voimme tulkita turhan suoraviivaisesti siten, että päädymme tekemään ainoastaan yleisesti hyväksi katsottavia tekosia - ja kuvittelemme jo melko pian ansaitsevamme paikan “ilmestyskirjan valkoviittaisten joukossa”, jotka ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä.

Tällä tavoin meistä tulisi “hyviä ihmisiä” ihmisten mitalla mitaten. Mutta tuollainen määritelmä nojaa ainoastaan inhimilliseen kokemukseen elämästä - siihen että täällä “mukava on yleensä mukavampaa kuin epämukava”!

Voimme kuvitella kykenevämme rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme, mutta todellisuudessa vain ulkonaisesti näyttää siltä. Ja me voimme kuvitella rakastavamme Jumalaa yli kaiken, mutta todellisuudessa rakastamme vain sitä hyvyyttä, jonka katsomme kohdistuvan itseemme ja läheisiimme Hänen taholtaan. Eckhart sanoo ihmisen rakastavan Jumalaansa samoin kuin lehmää - siltä odottamansa maidon takia?

Eräässä saarnassaan Eckhart sanoo puhuvansa ainoastaan hyvistä ihmisistä avatessaan Temppelin puhdistuksesta kertovan tarinan merkitystä:

Temppelin pihalla ostavat ja myyvät kuvasivat hänen mukaansa sellaisia, jotka suhtautuivat vakavasti uskonnon harjoittamiseen, mutta tekivät sitä palkkion toivossa. Tällaiset piti Jeesuksen - ikuisen hengen ilmentäjänä - ajaa pois Temppelistä, ihmisen sielusta - sillä vaikka sielu pohjimmiltaan olikin Eckhartin mukaan täysin Jumalan kaltaiseksi luotu, täytyi siitä poistaa kaikki ajallisuuden piirteet, että siinä voisi todella tapahtua mystinen Jumalan Pojan syntymä.

Kyyhkysiä myyville evankeliumin Jeesus ei ollut aivan yhtä ankara, vaan kehotti heitä viemään ne pois: näiden ihmisten Eckhart sanoo kuvaavan jo melko epäitsekkäästi työskenteleviä, mutta heitä vaivaavat vielä “ajalliset sidostumat ja vuorovesimäisyys, ilmiölliset käsitykset, jotka estävät heitä pääsemästä osallisiksi korkeimmasta totuudesta”; he eivät vielä olleet vapaita ajallisuudesta (saarna 6). Eckhartin saarnatekstin mukaan tuollainen uskonnollisuus “oli kyllä hyvää, mutta vielä puolinaista ja esteeksi koituvaa.”

Sielun perimmäinen, puhdas olemus on Eckhartin mukaan ainoa tila, missä inhimillinen ja jumalainen voivat kohdata silloin, kun ihminen lakkaa samaistumasta kaikkiin sielun voimien virtauksiin - eli tähän erillistyneeseen elämäntilaansa.

Ehkäpä tällaiseen sielunvoimien yhdentymiseen, tai koheesioon viittaa myös Nietzschen Zarathustra julistaessaan: “Minä opetin heidät yhdeksi tihentämään ja kokoon kantamaan sen, mitä ihmisessä on katkelmaa ja kaameata sattumaa.”

Tässä tarvitaan mitä ilmeisimmin syvemmän ymmärryksen kehittymistä, kaksijakoisen järjen eli manaksen eheytymistä - tuota Bennetin E4 –tasoista energiaa. Se on korkeamman tajuisuuden syntymistä, missä ihminen oivaltaa ilmiöiden suhteet ja keskinäisen merkityksen eikä tarkastele niitä vain erillisinä ajallisina ilmiöinä.

Pimeän keskiajan saarnamiesten piirissä kehiteltiin ohjeet saaman laatimiseksi, niin sanottu ars praedicandi, jonka mukaan saarna aloitettiin itse konkreettisella tekstillä, jatkettiin sen allegorisen merkityksen selittämisellä, jonka jälkeen siirryttiin asian moraaliseen merkitykseen, ja viimein siihen, miten teksti analogisesti liittyi ikuisiin, jumalallisiin asioihin.

Eckhartin saarnat käyvät hyvinä esimerkkeinä tästä esitystavasta siinäkin mielessä, että keskiajan puhujat eivät kiinnittäneet paljonkaan huomiota itse konkreettiseen tekstiin - mihin nykyisin usein pysähdytään! Ehkäpä tässä pohdintatavassa piilee myös jonkinlainen käytännön ohje siitä, miten jokainen voisi koettaa elämänkäsitystensä yhdentää – sitähän nuo saarnamiehetkin pyrkivät edistämään.

Kokemalla oppiminen, opitun ymmärtäminen, ja luovan oivaltamisen avulla poisoppiminen tämän suhteellisen koulun, muodollisen elämämme, aiheuttamista ehdollistumista - siinä jonkinlainen runko tietoisuuden evoluution kulun tarkastelemiseen.

Kristillisissä puitteissa tämä tarkastelu kuitenkin useimmiten törmää aikapulaan: kaiken olisi tapahduttava hyvin nopeasti - vain yhden elämän puitteissa. Ja arkipäivän havainto todistaa selkeästi sitä, etteivät ihmiset täältä poistuessaan täytä täydellisyyden mittapuita. Ei ole siten mikään ihme, että yhden elämän näkökulman tueksi on jouduttu kehittelemään mitä ihmeellisimpiä käsityksiä armosta - paikkamateriaaliksi kaikkiin niihin puutteisiin, mitä ilmenevään ihmisyyteen näyttää olennaisesti kuuluvan.

Itse evankeliumien vakuuttelut harvoista ja valituista, ahtaista porteista ja kaidoista teistä näyttävät kaikuneen kuuroille korville tai jääneen pahasti kirkkoisien ihmisläheisempien tulkintojen varjoon. Tulkintojen, jotka ammentavat sovituskäsityksensä juuri niistä, perinteisen juutalaisuuden lähteistä, joihin kristinuskon perustajaksi sanottu Jeesus itse suhtautui kovin kriittisesti - tunnetuin seurauksin! Sillä vanhojen, pyhiksi määriteltyjen asioiden kyseenalaistaminen on aina ollut riskialtista - sellainen järkyttää aina niihin itsensä samaistavien turvallisuuden tunnetta ja itsetuntoa, mikä heille on samaa kuin “pyhäin häväistys”.

Nietzsche varoittelee näistä, itseään kovin hyvinä pitävistä ihmisistä, koska “He ristiinnaulitsevat sen, joka kirjoittaa uusia arvoja uusiin tauluihin. Luovaa he eniten vihaavat: sitä joka särkee tauluja ja vanhoja arvoja. Hyvät näet - he eivät kykene luomaan.”

Tämä käsitys saattaa helposti tuntua liian kärjistetyltä, mutta meidän pitänee katsoa filosofin tarkoittaneen sitä, että hyvät ihmiset ovat usein oman “hyvän omatuntonsa vankeja” mm. siinä mielessä, että inhimilliset yleiset käsitykset hyvästä ja oikeasta rajoittavat ja kaventavat heidän ajatteluaan ja ymmärrystään. He eivät edes salli itselleen minkäänlaisia uusia oivalluksia - ainakaan mikäli sellaiset jollakin tavoin sotivat entisiä käsityksiä vastaan.

Monet ovat varmaan törmänneet tuollaisiin turvamuureihin, mikäli ovat koettaneet keskustella uskontoon liittyvistä asioista vähänkään totuttua rohkeammin esim. pappien tai voimakkaasti tunnustuksellisten ihmisten kanssa. Ehkä tämä Suomemme on uskonnollisten käsitysten pohdinnoissa vielä melkoinen kehitysmaa. Esimerkiksi Saksassa käytiin jo 1 800-luvun puolessa välissä julkista keskustelua kriittisen raamatuntulkinnan tiimoilta. Sellainen ei täällä ole vielä edes kunnolla alkanut!

Jos päädymme pohdinnoissamme siihen, että rajalinjaa inhimillisen ja jumalaisen välillä lähestytään silloin, kun ihminen on valmis jättämään taakseen kaikki samaistuksensa erillistyneeseen maailmaan ja minäänsä - niin mitä sitten on odotettavissa, ja onko silloin kaikki todella saatettu loppuun?

Itsestään tyhjentymisen ehdottomiin seuraamuksista Eckhart sanoo (saama 4), “ettei Jumala ole inhimillisen puusepän kaltainen, joka tekee työtä tai on sitä tekemättä aina harkintansa mukaan: Jumalan on toimittava - virrattava ihmissieluun silloin, kun Hän havaitsee ihmisen valmiiksi - aivan kuten aurinko ei voi pidättäytyä paistamasta selkeän päivän aikana.”

Tämä voitaisiin tietenkin asettaa kyseenalaiseksi sekä karmaattisin että armon olemukseen liittyvin perustein - niin että tyhjentymisen lisäksi edellytettäisiin valaistumisen toteutumiseen lisäksi suotuista karmaa - tai että vaadittaisiin pitkäaikaista armon anomista, että jumalainen kiinnittäisi huomiotaan inhimilliseen.

Uskoisin kyllä, ettei tässä pohjimmiltaan ole minkäänlaisia todellisia ristiriitaisuuksia, sillä täydellinen tyhjentyminen itsestään, omasta ego-tunteestaan edellyttää sitä, että ihmismieli on jo hyvin pitkään suuntautunut sisäänpäin - sisäistynyt, mitä voitaneen perustellusti kutsua myös armon anomiseksi. Näissä henkisissä ponnistuksissa ajaudutaan nimittäin tilaan, missä mikään ulkoinen ei enää vedä puoleensa, mutta sisäisen todellisesta luonteestakaan ei vielä ole sellaista omakohtaista, koettua tietoisuutta, joka antaisi täydellisen varmuuden koko mielen suuntauksen muuttamiseen. Nietzsche kuvaa tätä tilaa siten, että ihminen tuntee olevansa kuin “kahden tyhjyyden välille viritetty kysymysmerkki”.

Tällaisessa tilassa ihminen jo luonnostaan etsii tukea siltä suunnalta, sisältään, joka hänelle on ainoa mahdollinen, kaikkeen muuhun kun sillat ovat jo palaneet.

Mitä tulee sitten karmaattisen ajattelun tuomaan kritiikkiin, voitaneen ajatella, että tällaiseen tilaan ajautuminen sinänsä jo on osoitus siitä, etteivät karmaattiset syyt ole esteenä, koska ne muutoin vaikuttaisivat ja vaikeuttaisivat ulkoisen elämän kautta siten, ettei sisäistyminen voisi saavuttaa kovin syvää astetta.

Tyhjentymisen tila on siten ehdoton edellytys inhimillisen ja jumalaisen kohtaamiseen. Tunnustukselliset luterilaiset kristityt nousevat ehkä tällaisia väitteitä vastaan, koska ne viittaavat selvästi ”itsevanhurskauttamiseen”, mutta siinä he todistavat kiinnittävänsä enemmän huomiota tunnustuksiinsa kuin itse evankeliumien ydinsanomaan.

Toisaalta tämä tyhjentyminen ei asiana sinänsä tarkoita sitä, että ihminen olisi omin ponnistuksin yltänyt itse ehdottomaan jumaluuteen saakka - hän on vain tullut rikkaaksi ihmisyydestä ja valmis siitä kaikesta sisäisesti ja ehdoitta luopumaan. Elämä on jo hänelle kaiken mahdollisen antanut, ja hän on sen suhteellisen merkityksen tajunnut - ja absoluuttisen merkityksettömyyden ainakin aavistanut.

Ihminen on valmis ja kolkuttaa ikuisuuden porteilla, mutta hän ei itse kykene niitä avaamaan.

Voitaisiin näinkin vähäisten pohdintojen nojalla sanoa, että lähes kaikki veriset kiistat armon ja ansioiden osuudesta ihmisen autuutuksessa juontuvat erilaisten näkökantojen tolkuttomista ylikorostuksista. Ilmeisimmin ihmiseltä edellytetään - mikäli elämällä yleensä on edes suhteellista merkitystä - että hän on elämää kokenut, omaksunut ja ymmärtänyt aina siinä määrin, että hänen sisäinen satonsa kuvaannollisesti odottaa leikkaajaa. Silloin hän itse on sisäisesti valmis kaikesta ulkonaisesta täydellisesti irrottautumaan - ja jättämään kaiken siitä seuraavan suuren tuntemattoman varaan.

Jos armoa ja ansioita voitaisiinkin tarkastella toisensa sisään sulkevina periaatteina, jää ihmisten tekojen merkityksen pohdinta yhä keskeneräiseksi.

Sillä miltei aina jää tarkastelematta sellainen tekojen korostus, jota mm. Jaakobin kirjeet yrittävät nostaa esiin. Jaakob ensinnäkin sanoo sitä, että ihminen toimintansa seurausten kautta - siis pääasiassa kärsien - oppii kärsivällisyyttä, joka puhdistaa ja täydellistää hänen mieltään. Mutta todella jumalisen, vanhurskaan ihmisen toiminta tulisi kummuta suoraan jakamattoman hengen korkeuksista, koska “Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.” Jaakob viitannee siihen, että pelkkä ylhäältä syntyminenkään ei vielä riitä - sen hedelmät on vielä saatettava ilmennyksen piiriin.

Tätä voisi tarkoittaa myös Jeesuksen vertaus: “Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon.” (Luuk 11:33) Usein katsotaan tällaisten tarkoittavan lähinnä kirjoitetun sanan, evankeliumien julistamista tai sitten erilaisten inhimillisten kykyjen ja taipumusten käyttämistä lähimmäisten hyväksi - tai usein kiusaksi. Mutta varsinainen merkitys lienee siinä, että omakohtaisesti koettu korkeampi tietoisuus on kyettävä saattamaan ilmennyksen pariin - edistämään muiden ponnistuksia päämääräänsä kohden opastusta, esimerkkiä, valoa näyttäen.

Eckhart saamaa tästä julkeasti, “Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös!” Millä hän tarkoittaa sitä, että ihmisen on tunkeuduttava aina Jumaluuden perimmäiseen Lähteeseen saakka - yli kaikkien jumalallistenkin ominaisuuksien, kolminaisuuden - jolloin vasta kaikki rajat äärellisen ja äärettömän välillä murtuvat. Ehkä Paavalikin tarkoitti jotakin tällaista tilaa puhuessaan eläväksi tekevästä hengestä ihmisyyden lopullisena tavoitteena. Tai Nietzschen Zarathustra, jonka - tahtoessaan nähdä kaikkien olevaisten perustan ja taustan - on täytynyt nousta itseään ylemmäksi kunnes hänen omat tähtensäkin ovat häntä alempana. Viittaus tähtiin saattaisi tarkoittaa noita ihmistä ylemmiksi luokiteltuja hierarkioita, enkelikuntia (arkkienkeleiden mm. katsotaan jollakin tavoin liittyvän planeettoihin). Itsen yläpuoli varmaan kuvaa itsetöntä, ykseydellistä tilaa.

Evankeliumeissakin on joitakin hyvin omituisia lauseita, joiden voitaisiin ajatella viittaavan näihin jumalallisiin mysteereihin, kuten:

“Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen” (Joh 8:28). Tuohan mitä ilmeisimmin tarkoittaa tulemista tietoiseksi siitä, joka on se joka on! - Jumalasta! Monet kristityt saattavat väittää sen tarkoittavan sananmukaisesti Jeesuksen ylemmyyden tunnustamista: kenelle se riittää - riittäköön!

Vielä omituisempia jakeita löytyy Johannekselta vähän aikaisemmin:

“Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:14-15). Ihmisen Pojan korottamiseen liittyisi myös käärmeen ylös nostaminen! Tämä herättää itämaisiin oppeihin tutustuneissa helposti kuvan kundalinin herättämisestä, minkä sanotaan murtavan kaikki rajat inhimillisen ja jumalaisen väliltä. Analogia ainakin on osuva, kun lisäksi erämaakin liittyy symbolisesti niihin sielullisiin kokemuksiin, jotka on käytävä läpi. Mutta tämä ajatus jäänee vaille teologien puoltolauseita. He eivät varmaan hyväksyisi sitäkään tulkintaa, että Matteuksessa ja Luukkaassa sanonta, “mutta on tuleva minua väkevämpi, hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella”, liittyisi tulen osalta jollakin tavoin itämaiseen käsitykseen kundalinista.

Kun katsomme niin evankeliumien kuin Nietzschen Zarathustran tapaa julistaa henkistä sanomaa, voimme vähänkin syvemmin asiaa pohtien epäillä sitä, olisiko joku opettaja todella koskaan puhunut juuri tuollaisia ilmauksia käyttäen:

“Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani”, kirjoittaa Johanneksen evankeliumi mahtipontisesti. Ja Zarathustra kertoo, kuinka hän heittää ihmismereen parhaan syöttinsä, itse onnensa, nähdäkseen eivätkö ihmiskalat opi tempomaan hänen onnessaan, kunnes heidän täytyy nousta hänen korkeuteensa. Sillä alusta alkaen hän sanoo olleensa vetävä, ylösvetävä, ylentävä, kasvattaja ja jalostaja, joka ei suotta sanonut itselleen: “Tule siksi, joka olet!” “Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia” (Ps 82:6), lausuu taas Jeesuksen siteeraama psalmi.

Omituisia tekstejä, mikäli niiden katsottaisiin olevan sitaatteja elävien persoonien puheista, mutta jopa raamatuntutkijatkin eräässä Jeesus-seminaarissa katsoivat, että esim. Johanneksen evankeliumissa lienee keskimäärin 0,5 % todella tarkalleen tekstin mukaisessa muodossa Jeesuksen lausumia sanoja - muun ollessa lähinnä muunnelmia ja jälkipolvien tulkintaa – usein symbolista esitystä henkisen kehityksen periaatteista.

Niin evankeliumeissa, kuin Zarathustrassakin tarkastellaan asioita hyvin korkeasta näkökulmasta - henkisten prinsiippien tasolta. Kristityt tietenkin nousevat vastarintaan ja sanovat evankeliumien olevan ennen kaikkea kertomusta Jumalan ainokaisen pojan vaelluksesta ja konkreettisesta pelastustehtävästä. Mutta vapaasti tulkiten hyvin monet muutkin uskonnolliset perussanomat ovat “Jumalan ainokaisen pojan pelastussanomaa” - viittauksia Kristokseen, buddhiin tai muihin, puhtaasti henkisiin arkkityyppeihin, joita jonkun henkilön katsotaan elämässään ilmentäneen - tai jonka elämään tuollaisten prinsiippien periaatteita on haluttu opetusmielessä liittää.

Zarathustraa pidetään yleensä Nietzschen hurjan, mielipuolisuuteen saakka ajautuneen pohdinnan tuloksena, mutta kirjaan paremmin syventyen voisi jopa väittää, ettei olisi ihme, jos ainakin osa siitä perustuisi omakohtaiseen henkiseen kokemiseen - johon myös hänen aivojensa suunnaton rasittuminen antaisi viitteitä.

Evankelistoja voitaisiin nykyisen tietämyksen nojalla varsin hyvin syyttää, ja tullaan syyttämäänkin, hyvin runsaista lainauksista, kuvittelusta ja ryhmäetuisista tulkinnoista, vaikka huomio todellisuudessa - henkisen edistyksen kannalta katsoen - tulisi kiinnittää siihen, miten toimivasti tekstit kertovat inhimillisen tietoisuuden sisäisen vaelluksen vaiheista ja edellytyksistä.

Eckhartin suhteen voimme olla melko varmoja tekstien autenttisuudesta - siitä, että ne ovat todellisen elävän henkilön melko tarkasti tuossa muodossa lausumia.

Joissakin kohdin voidaan saarnoissa nähdä viittauksia siitä, että Eckhart oli mahdollisesti itse opetuksensa todeksi elänyt, kuten (saarna 8): “Jos kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte, että tämä sanomani on totta - ja että itse totuus sitä julistaa.” Monet tämänkin päivän kirkolliset julistajat ovat valmiita vakuuttamaan puhuvansa vain totta, koska he ovat ehdollistuneet kautta kirkon historian ajattelemaan, että raamatussa joka sana on jumalan inspiroimaa totuutta. He eivät ymmärrä, että totuus on jotakin aivan muuta kuin sanalliset, tai mitkään muutkaan rajallisen tietoisuuden ilmaukset parhaimmillaankaan.

Kuinka kaukana ihmiskunta kokonaisuutena sitten lienee todellisesta ihmisyyden tavoitteesta?

Ja kuinka helppoa sen saavuttamisen edistäminen näin informaatioyhteiskunnan aikana voisi olla?

Jos aloitamme viimemainitusta, voisi varmaan sanoa, että kohtaamamme informaatiotulva pysyttäytyy voittopuolisesti ihmisten tunteiden ja tavanomaisen järkeilyn alueilla: eli suuria tunteita ja pieniä ajatuksia - siitä yli mistä aita matalin - kansalle sitä, mitä sen enemmistö vaivaa näkemättä haluaa ottaa vastaan.

Eckhartin aikoihin ihmiset saattoivat tulla satojen kilometrien päästä jalkaisin kuuntelemaan kuuluisan saarnamiehen useimmiten verraten lyhyitä puheita! Vieläpä tavattoman vaikeita, äärimmäisiä asioita koskevia esityksiä, joiden sanoma todennäköisesti selvästi ylittäisi tämän päivän sivistyneeksi luonnehditun ihmisten valtaenemmistön sulatuskyvyn.

Kuinka suurta olikaan niiden antaumuksellisten ihmisten vaikutus suomalaiseen kulttuuriin, jotka satakunta vuotta sitten valoivat perustan kansallisen kulttuurimme identiteetille ja ihanteille - ja kuinka vaatimattomin median keinoin!

Voidaan varmaan väittää, että todella äärimmäiset henkiset asiat koskettavat ainoastaan harvoja ja valittuja, joille elämällä sinänsä ei enää ole mitään annettavaa, eikä paljon otettavaakaan - mikäli ajatellaan karmallisia velkoja.

Todellinen henkinen opetus lienee kautta aikojen annettu yksityisesti, vihityltä oppilaalle tai kokelaalle, mutta silti sanalliseen muotoon verhottu symbolinen esityskin todellisuuden luonteesta on aina näyttänyt herättävän vastakaikua ihmisten mielissä.

Kaikella arkkityyppisellä lienee jonkinlainen taipumus resonoida ihmisten sielujen salatuissa kerrostumissa - ja siinä mielessä informaation laatutekijät eivät tietenkään saisi jäädä varjoon, kuten nykyisin, kun tuijotetaan pelkästään katsojalukuja. Katsojaluvut heijastavat jo aikaisemmin - mutta aivan toisessa mielessä - mainittua kaltaisuuden periaatetta: ihmiset haluavat virikkeitä, jotka laadullisesti heille helpoiten soveltuvat. Mutta nämä mahdollisimman helposti nautittavat virikkeet eivät ole omiaan auttamaan sellaisen Bennetin kuvaaman muuntomekanismin syntyä, jossa energioiden muunnos korkeampitasoiseksi tulisi mahdolliseksi. Energiamuunnoksia tapahtuu tietenkin aina - koska elämä on sitä - mutta lähinnä katabolisia, alenevaan suuntaan johtavaa, kun ihmisten sallitaan rypeä pelkkien matalien virikkeistöjen parissa, eikä kehittyneimmille johdattajille anneta riittävästi tilaisuutta muokata tietoa rakentavaan muotoon.

Silloin elämä itse joutuu hakemaan muutosprosesseja synnyttävät ja edistävät tekijät kiertoteitä, ilmeisesti lähinnä kärsimysten kautta.

Mutta ajallisuudenkin puitteissa lienee silti runsaasti aikaa hitaaseen prosessiin, jonka on määrä saattaa ihminen takaisin alkuperäänsä, kuten Zarathustra toteaa, “satojen sielujen kautta minä kuljin tietäni ja satojen kehtojen ja synnytystuskien kautta. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.”

Ja ajallisessa mielessä niin itämainen filosofia juurirotuineen kuin filosofi Nietzschekin suurine keskipäivineen on varsin yhtä mieltä jopa apostoli Paavalin kanssa siitä, että ihmiskunta on vaelluksessaan suunnilleen puolessavälissä: edennyt ulkoisen kokemisen suhteen äärimmilleen ja alkaa vasta sisäistää kokemaansa. Mutta kehitys tarvinnee aina edelläkävijöitä vaikuttamassa hapatuksen kaltaisesti, henkisinä entsyymeinä, muunnosmekanismien rakentajina omassa ja jäljessä kulkevien kehityksessä - muihin nähden “kahta astetta korkeammin energioin”.

Itämainen filosofia puhuu henkisen todellisuuden avautumisen erilaisista asteista, vihkimyksistä, joita voitaisiin ilmentää myös Bennetin energian muunnosperiaatteiden kautta: silloin muutokseen tarvittavaa kahta astetta korkeampaa energiaa kutsuttaisiin vihkiväksi mestariksi, lähtötasoa oppilaaksi, ja saavutettava taso määrittäisi luonnollisesti vihkimyksen asteen. Tämä ajattelutapa auttaisi myös ymmärtämään, miksi opettajan olisi syytä olla oppilastaan korkeammalla tasolla, mikäli jotakin todellista kohottavaa muutosta halutaan saada aikaan.

Vaikka vain harvat uskovat Nietzschen puhuneen vihkimyksistä, voidaan niitä Zarathustrassa varsin helposti havaita. Siinä kerrotaan ihmisen ensin tulevan kameliksi, eli oppivan kantamaan omat velvoitteensa tai karmansa pahemmin nurisematta; sitten leijonaksi, joka särkee vanhat taulut ja kirjoittaa tilalle uudet, omat - eli vie yksilöllisen kehityksensä äärimmilleen, ihmisen mittaan. Tätä tilaa matemaatikko Bennet tarkoittanee E4 tasoisilla tajuntaenergioilla, korkeamman manaksen, egon-tietoisuudella, ja Tuomaan evankeliumi Johanneksen kaltaisuudella.

Kolmas muutos tekee ihmisestä lapsen kaltaisen, luovan, uudelleen yhdentyneen olennon - ja tämä symbolihan löytyy kristillisistäkin teksteistä. Sille tosin näytetään antavan ehkä liiankin konkreettinen, lapsenomainen luonne. Jotkut papit puhuvat uskon kautta saatavasta lapseuden hengestä, kummemmin asiaa selittämättä. Takana väikkyy painotuksia tunnustuksellisen uskomisen suuntaan, missä kyselemiseen ja omaehtoiseen pohdintaan ei anneta sijaa. Lasta ei haluta käsittää symbolisesti, aikuiseen nähden yksinkertaisempana, kokonaisvaltaisempana, jopa ykseydellisempänä, jonka mieli ei vielä ole niin moneen suuntaan hajautunut - sekä ajatuksellisesti puhtaampana, vähemmän taka-ajatuksia viljelevänä olentona.

En tiedä milloin meilläkin aletaan ottaa se, raamatun asiantuntijoiden keskuudessa jo yleisesti tunnustettu asia vakavasti huomioon, että raamattua on jo aivan liian kauan tulkittu historiallisesti luotettavana, konkreettisena, vieläpä sanatarkasti otettavana, “inspiroituna” kirjana, jossa joka sana on totta - mutta joka kuitenkin on ilmiselvästi jo alun perin kirjoitettukin tulkinnaksi, symbolisesti tulkittavaan muotoon - paljonkaan välittämättä siitä, tai jopa tietämättömänä siitä, mitä todella on joskus tapahtunut.

Tässä käsiteltävänä ollut aihe voitaneen vielä tiivistää Johanneksen evankeliumin lauseeseen: “Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh 8:32)

Uskollinen sanalle eli opetuksille merkinnee sitä, että ihminen ymmärtää henkisyyden merkityksen ja pitää sitä elämänsä tärkeimpänä perustana. Hänestä tulee Johanneksen kaltainen, Bennetin E4 tajuntaenergioita käyttävä vastuullinen yksilö, Nietzschen “korkeampi ihminen”, joka vasta lienee oikeutettu saamaan apua todella henkisellä tavalla, henkiseltä tasolta. Hän on oikeutettu yhdistävän, kaikkiallisen rakkauden energian E2 vaikutuksille - jota opetuslapseuskin tarkoittanee. Vaikka luova energia intuitiivisine vaikutuksineen olisikin ollut kohottamassa inhimillistä tietoisuutta sensitiivitasolta P3 ensimmäiselle kosmiselle tasolle, ei se ennen toiseksi korkeimman jumalallisen laadun vaikutusta vielä voi toimia todellisena tietoisuuden lähtökohtana, pysyvänä tietoisuuden tasona, totuuden vapauttavana tasona.

Evankeliumi lupaa totuuden saavuttaneelle vapauden, mutta mistä se vapauttaa? Kristityt voivat vastata sen vapauttavan synnistä, synnin orjuudesta, tai “vihollisesta viimeisestä”, kuolemasta - ja siirtävän ihmisen sitten ikuisesti Vapahtajansa jalkojen juureen. Miksipä ettei - buddhalaiset ja muut jälleensyntymiseen uskovat sanoisivat sen vapauttavan syntymisten alinomaisesta kierteestä - tai ainakin sellaiseen tavallisesti liittyvistä katkoksista tietoisuudessa. Zarathustra sanoo, että se syiden solmu, johon hän on kietoutunut, luo hänet uudelleen ja tuo takaisin tähän elämään ... tarkoituksena kerran luoden lunastaa kaikki mennyt kokemus tahtoperäiseksi: niin että oma tahto ja todellinen luova tahto ovat samaa olemusta, edellisen antaessa ehdoitta tilansa jälkimmäiselle.

Vapaus äärimmäisessä mielessä tarkoittanee ehdotonta olemassaoloa ilman “sinua ja minua” tai muutakaan erilaistunutta. Se merkitsee äärimmäistä kaltaisuutta, elämää itsessään - kuten Zarathusta lausuu: “Minä elän omassa valossani ja juon takaisin itseeni ne liekit, jotka minusta leimahtavat.

Ja ihmisen mitan on todella ylittänyt hän, joka voi Zarathustran sanoin lausua:

“Paljon aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä on pimeää, ne puhuvat valollansa - minulle ne ovat vaiti!”

Tai Johanneksen evankeliumin sanoin: ”Niin kuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä.”

Antiteesejä Suomen piispojen teeseihin

Ajatuksiani piispojen Suomen kirkon tilaa koskevista teeseistä, joita nykyisin näytetään julkisestikin sovellettavan käytäntöön.
Teesikokoelma on poimittu piispa Wille Riekkisen osuudesta Latvus/Peltosen toimittamassa kirjassa "Tulkinnan Kehällä".

1. Teesi: Kirkon on tarkistettava suhteensa valtioon.

Kommentit: Olisi jo korkein aikakin: jo alusta alkaen on suhde aiheuttanut ongelmallista vastavuoroisuutta, eli juuri tuota vältettäväksi tarkoitettua "kauppiaan ja rahanvaihtajan kaltaisuutta", missä palvelukset useimmiten edellyttävät vastapalveluksia. Tämä on tilanne tietenkin jokapäiväisessä elämässä tavallisissa ihmisten välisissä suhteissakin, mihin osaltaan viittaavat myös UT:n vaikeasti vastaanotettavat sanonnat "läheisten ihmissuhteiden" vahingollisuudesta opetuslapseuden kannalta.
Mikäli suhteiden tarkistukseen todella pyritään, tulee silloin myös olla valmiutta luopua kaikesta vastavuoroisuudesta - taloudelliset tekijät mukaan lukien. On uskallettava antautua taloudellisestikin ihmisten vapaaehtoisen toiminnan varaan, johon ei liioin saisi ilmaantua samaa "luonnollista vastavuoroisuutta": mielistelyä, houkuttelua - pahimmillaan painostusta ja kiristystä.
Mahdollisessa irrottautumisessa valtiosta olisi otettava huomioon sekin tilanne, että alkuseurakunnan "köyhyyden ihanne" voisi tulla varsin nopeastikin eteen realiteettina, johon ei välttämättä oltaisi varauduttu tai valmiita: eihän siihen ollut edes alkuseurakunta vielä kypsä, vaan ajautui vaikeuksiin, joissa tarvittiin ulkopuolista (Paavalin) apua.
"Hengellinen köyhyys" sinänsä merkinnee mielen (siis sisäistä) riippumattomuutta aineellisen elämän ilmentymistä sekä voimaa ja valmiutta tulla toimeen omillaan - mikä äärimmillään ja tosimmillaan tarkoittaa kykyä syödä sellaista "leipää, josta muut eivät mitään tiedä".
Omasta puolestani suosittelisin lämpimästi kirkon ja valtion "epäpyhän liiton" purkamista, vaikka pelkäänkin siitä käytännössä aiheuttavan muutoksia lähinnä ulkonaisissa toimissa, kirkon toimihenkilöiden käyttäytymisessä, mikä pahimmassa tapauksessa saattaisi ilmentyä teeskentelyn lisääntymisenä. Tavallisten ihmisten osalla tilanne voisi houkutella jonkinasteiseen vallankäyttöön ennen niin itsestäänselväksi auktoriteetiksi miellettyä laitosta kohtaan. Tässä ihmisten "kukkarovallankäytön" asiassa voisivat nykyajan kauppiaat antaa kirkolle oivallista ennakkovalistusta.

2. Teesi: Kutsumuksestaan tietoinen kirkko ei orjaile eikä laskelmoi.

Kommentit: Tämä on tietenkin oikea tavoite. Mutta voiko tietoisuus kutsumuksesta milloinkaan kollektiivisessa mielessä saavuttaa sellaista astetta, että tällainen hengen ylevyys olisi myös perusteltua?
Nöyristely lienee katsottava Pyhän Hengen pilkaksi ainakin silloin, kun asian takana on riittävän syvä tietoisuus, eikä pelkkiä kiintoajatuksia ja kollektiivisia päätelmiä. Perinteisten ajattelutapojen itsepintainen esittäminen ehdottomana totuutena ilman omakohtaista tietoisuutta asioiden todellisesta perustasta lienee lähempänä radikaalia puolueohjelmaa kuin taivasten valtakunnan edistämistä.
Mitä sitten tulee laskelmointiin, lienee varsin merkittävä ero siinä, harjoitetaanko järkiperäistä toimintaa puhtain (itsettömin) vai epäpuhtain (itsekkäin) ajatuksin - järjenkäyttöä sinänsä ei ole syytä heittää menemään, onhan sen jalostuminen ja lopulta hedelmöityminen hengestä yksi koko inhimillisen elämän korkeimmista tavoitteista.
Nykyajan ihmiselle ei enää liene paikallaan syöttää sellaisenaan Tertullianuksen vakaumusta, "Uskon, koska se on järjetöntä" - ainakaan perustelematta lausuman syvempää merkitystä: sitä että äärimmäinen jakamaton todellisuus on konkreettisiin, erillistyneisiin muotoihin ja ilmiöihin ehdollistuneelle luonnolliselle järjelle "käsittämätöntä hullutusta". Tätä ei kuitenkaan tulisi käyttää puolustuksena millekään konkreettiselle ajatusmuodolle - niin kuin on pääosin tehty. Nykyajan ihminen voisi tosin ottaa vastaan ajatuksen korkeamman järjellisyyden mahdollisuudesta, jonka toteuttaminen edellyttää raamatunkin mukaan tavallisen itsekkään itsen, luonnollisen minän ylittämistä ja kadottamista.
Millaiset asiat tuota itsensä kadottamista sitten edesauttavat tai ehkäisevät? Sen selvittelyssä voisi olla eräs tärkeimmistä, ellei jopa tärkein, kirkollisen kutsumuksen toteutuksen muodoista. Eikö uskonnon perimmäinen tarkoitus olekin ylösnousemus, eikä tämän maallisen elämämme mahdollisimman mukavaksi tekeminen! Jos kuvitellaan mukavuuden ja aineellisen hyvinvoinnin edistämisen kohottavan ihmissielun jonkinlaisen "Maslowin tarvehierarkian" tavoin henkisyyteen tai jopa taivaaseen, on unohdetaan täysin raamatun opetukset rikkaan miehen heikoista edellytyksistä todellisen taivaan suhteen - ja luodaan "uusi uljas taivas", mukava, mutta ah' kovin lyhytaikainen!
Eihän rikkaus ja hyvinvointi sinänsä tietenkään ketään turmele, vaan mielemme taipumus sidostua maailmaan nimenomaan silloin, kun maailma kohtelee meitä aineellis-psyykkistä nautintoa tuottavalla tavalla. Meidän tavanomainen taivaskäsityksemme heijastaa suurelta osin kaiken kuvittelemamme mukavuuden ikuiseksi tekemistä: ihannemaailman kuvittelemista taivaaksi! Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö olisi mahdollisesti olemassa (noissa monissa asuinsijoissa) tietoisen elämän tiloja, joissa aineellisen elämän heijastumat saavuttavat ihanteellisimmat muotonsa. Mutta juuri "alhaalta käsin" heijastuvuutensa (mammonan kaltaisuuden) vuoksi ne lienevät kauneudestaan huolimatta yhä erillistyneisyyden muotoja - häviäviä, tilapäisiä "taivaita".

3. Teesi: Jumalan valtakunnan rajat eivät ole kirkon - eivät edes kristikunnan paalutettavissa.

Kommentit: Äärettömyyden paaluttaminen tai rajattoman rajoittaminen ovat jo käsitteinäkin mahdottomia - riippumatta siitä, kuinka paljon paalutusta on uskontojen historiassa pyritty - ja edelleen pyritään harjoittamaan. Vanha viisaus on kaikkialla yrittänyt olla asettamatta äärimmäiselle minkäänlaisia määreitä, koska sellaiset ovat pelkkiä inhimillisen tietoisuuden luomuksia ja siten muotoihin ja vertailukohtiin nojautuvia, suhteellisia ja muuttuvia käsityksiä.
Erillisiin kirkkokuntiin jakautunut kristikunta kollektiivisessa mielessä ei saavuttane tässä suhteessa paremmanlaatuisia tuloksia. Voitaisiin kyllä yrittää päästä synkretistiseen yksimielisyyteen Jumalan ominaisuuksista, jolloin ihminen jälleen loisi yhden antropomorfisen "konsensus-jumalan" aikaisempien joukkoon. Hyvän Jumalan määrittelyn sijasta voisimme pikemminkin koettaa määritellä hyvän ihmisen, mikä sekään ei valitettavasti ole aivan helposti tehty, eikä välttämättä johda aina kestäviin tuloksiin. Kaikissa uskonnoissa on tämä määrittely jollakin tavoin jo ammoin suoritettu luomalla tietynlainen arkkityyppinen hyvän ihmisen kuva, jonka mukaiseksi itsensä muuntava ansaitsee ainakin yhteisön hyväksynnän. On taas aivan eri asia, kuinka paljon näennäisyyttä ja tiedostettua tai tiedostamatonta valheellisuutta - farisealaisuutta - tällaiset hyväksyttävyyden takaavat kuvat meihin aiheuttavat. Teeskennelty hyve ilmenee usein omahyväisyytenä ja tuomitsevuutena, josta kristillisen kirkkomme historia antaa aivan liian valaisevia esimerkkejä.

4. Teesi: Eloonjäämisen edellytys on oikeudenmukaisuuden toteutus.

Kommentit: Lause on periaatteellisesti varsin vankalla pohjalla: jos käsitämme "eloonjäämisen" todelliseksi pysyvyydeksi, mikä edellyttää tietoista olemista muutoksen tuolla puolen, Jumalassa, niin lienee ikuisen eloonjäämisen edellytyksenä mitä ilmeisimmin "vanhurskauden" täydellinen omakohtainen toteuttaminen eli todellisen "oikeamielisyyden" tai oikeudenmukaisuuden itse kohtainen todeksi eläminen. Ainoastaan inhimillisistä heikkouksista, eli "maallisista ehdollistumista" vapautuminen luo perustan tietoisuudelle siitä, mikä kullekin ja kulloinkin on todella oikeata.
Pelkkä yhteisesti hyväksyttyjen periaatteiden soveltaminen kaikkeen ja kaikkiin ei voi koskaan taata todellista oikeudenmukaisuutta, sillä ihmismielet ovat kovin erilaisia. Yhtäläisen periaatteen sovittaminen kaikkiin ei todellisuudessa useinkaan palvele kunkin yksilön sisäisen "ohjelman" toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla.
Raamattu puhuu sekä rauhan että miekan tuomisesta, mikä tarkoittanee eräässä mielessä juuri erilaisen oppimateriaalin välttämättömyyttä erilaisten ihmisten kohdalla: jotkut harvat voivat olla valmiita saavuttamaan sisäisen rauhan tilan (jossa ei ole kaksinaisuutta!), joka ei enää järky mistään tuntemamme elämän tapahtumasta, mutta sellainen edellyttänee valmiutta kohota elämänilmiöiden alituisen heiluriliikkeen - onnen ja kärsimysten - ulottumattomiin. Joskin sellainen mielenlaatu lienee sinänsä syntynyt lukemattomien kärsimysten puristuksessa (Vrt. Jaakobin kirje).
Uuden Testamentin Jeesus osoitti sanansa niille, joilla oli "siihen korvat": valmius ottaa vapaaehtoisesti vastaan viitteitä todellisen rauhan tilan ehdoista. Ei hän milloinkaan yrittänyt "pakkokäännyttää" ketään osoittamaansa vaikeaan suuntaan - ja hän todennäköisesti omakohtaisesti tiesi, mitä oli puhumassa! Hän varmaan tiesi, että todellisesta henkisyydestä vapaaehtoisesti kiinnostuvia oli varsin vähän löydettävissä - ihmiset kun halusivat etua itselleen, mukavuutta ja voimakkaita virikkeitä mielensä ravinnoksi (tunnustekoja) - aivan samoin kuin he tahtovat tänäkin päivänä! Tällaisille ihmisille lienee elämä itse kaikessa karuudessaan "parhainta armoa", joka oivallisimmin vie heitä eteen päin tuhlaajapojan pitkällä taipaleella. Siinä ihmistä kohtaavat "miekat", eli kärsimykset ja onnettomuudet, ovat usein "armollisen" tasapainottavia tekijöitä, jotka estävät heitä liiaksi kiintymästä ajalliseen "murheen laaksoon" - inhimillisen tietoisuuden väliaikaiseen "kauttakulkusatamaan".
Elämässä nähdään usein oma synerginen ohjautuvuutensa, joka tuo niin oikeat kuin väärätkin valinnat ennemmin tai myöhemmin tarkasteltavaksemme: että oppisimme niistä omat suhteelliset läksymme (Vrt. Gal.6:7).
Itsekkyydestä ja tietämättömyydestä lähteneiden valintojen hedelmät ovat osaltaan myös niitä, jotka luovat varjoja ihmiskunnan (ja samalla monen muunkin elollisen) fyysiseen selviytymiseen tällä planeetalla. Mutta samalla tätä koskevan tietoisuuden verraten laaja herääminen on yhtenä osoituksena siitä, että elämäksi tuntemamme mittaamattoman pitkä - ja muodoiltaan vielä niin kovin epätäydellinen - prosessi ei sittenkään tuhoutune joidenkin vallanhaluisten ja tietämättömien ihmisyksilöiden hätiköityihin ja itsekkäisiin päätöksiin.
Ydinaseuhan osittaisen väistymisen sijaan kiinnitämme nykyisen yhä enenevässä määrin huomiota ekologisiin uhkakuviin, mikä tietenkin on johtanut ja johtamassa luonnon selkeämpään huomionottoon. Tässäkin joudutaan kokemaan asiat riittävän karkeina ja useaan kertaan, että myös pelkkään konkreettiseen käsittämistapaan kykenevätkin voisivat jotakin oppia.
Sotiakin on ihmiskunta kokeillut jo tuhansia vuosia, eivätkä kaikki näytä vieläkään vakuuttuneen niiden ikävistä seuraumuksista. Samalla nekin ovat omalla tavallaan "jalostaneet" ihmisluontoa opettamalla omalla julmalla tavallaan uhrautumista ja itsensä unohtamista.
Pyrkimys teiden siloittaminen kaikille mahdollisimman keveiksi kulkea perustunee liian positiiviseen ihmiskuvaan: suurin osa ihmisistä tarvitsee vielä pitkään elämän luonnollisia vastuksia kasvaakseen niiden avulla omilla jaloillaan seisoviksi vastuuntuntoisiksi yksilöiksi. Monien utopioiden ja yhtäläiseen kollektiiviseen hyvään pyrkineiden ajatusmallistojen käytäntöön soveltamisen surkea epäonnistuminen johtunee juuri liian ruusuisesta ihmiskuvasta, jollaiseen monet, sisänsä kunnioitettavat idealistit niin mielellään uskovat.
Tämä maailma on ja tulee varmaan vielä miljoonia vuosia olemaankin pääosin tragedioiden näyttämö - jossa murhenäytelmien näyttelijät aikaa myöten toivottavasti huomaavat, että he ovat liiaksi samaistuneet omiin roolisuorituksiinsa, tähän maailmaan - ja juuri siitä syystä kärsivät väärällä tavalla. Jospa he voisivat oivaltaa koko näytelmän luonteen ja tarkoituksen, niin he saattaisivat oppia tuntemaan myös sen "kirjoittajan" - ja tulla vapautetuiksi pakonomaisista, itsetiedottomista roolisuorituksistaan. Sitä ennen meidän on luultavasti nojauduttava vain suhteelliseen oikeudenmukaisuuteen ja luotettava myös elämässä itsessään oleviin ohjaaviin periaatteisiin. Meidän tulisi ehkä enemmän yrittää ymmärtää elämän tasapainottavaa dynaamisuutta, ja antaa rumilta näyttävien ilmentymien mennä menojaan. Meidän pitänee kannustaa ihmisiä kasvamaan omin ponnistuksin "rikkaiksi" - niin aineen, vallan, kuin kunniankin suhteen - että he joskus vapaaehtoisesti: häviävistä muodoista kaiken ammentaneina voisivat niistä oman mielensä irrottaa ja saapua tuhlaajapojan tapaan kolkuttelemaan persoonallista itseään suurempien asioiden kynnykselle - kynnykselle, josta selviäminen vasta ratkaissee todellisen eloonjäämisen kysymykset. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että me voimme laiminlyödä oman vastuumme hätää kärsivien lähimmäistemme suhteen, eikä sitä, että me yrittäisimme ulkoisesta vastuunkannosta tehdä "pääsylippua taivaaseen". Meidän tulisi joka päivä sisäisesti kasvaa sen näkemisessä, mikä kulloinkin on kunkin yksilöllisen elämän huomioonottaen oikeata vastuunkantoa - ja mikä taas vastuutonta sekaantumista elämän luonnolliseen kulkuun!
Suomen kirkon edustajat eivät ole välttämättä harkinneet asioita perinpohjaisesti niissä tilanteissa, missä he ovat asettuneet niiden riveihin, jotka sanovat ajavansa vähäosaisten asiaa syyllistämällä sellaisia, joilla tällä hetkellä näyttää menevän taloudellisessa mielessä todella hyvin. Syyllistämisen takaa löytyy useimmiten niin poliittista vallanhalua kuin ahneutta ja kateuttakin, jollaista asennoitumista ei tulisi kovin suoraviivaisesti mennä hyveellistämään - hengellistämisestä puhumattakaan.
Astuessaan yhteiskunnan sosiaalisten toimintojen alueelle kirkko ei liiku kaikkein vahvimmalla kentällään, vaan voi helposti ajautua puhtaasti puoluepoliittisten tarkoitusperien edistäjän asemaan - sitä itse edes huomaamatta (tai sitten sellainen on joidenkin kirkon piirissä toimivien voimakkaiden vaikuttajien tarkoituskin!).

5. Teesi: Kirkolla on opittavaa arjen sankareilta

Kommentit: Mikäli tämä on käsitettävä siten, että kirkon parissa työskentelevien on uskallettava katsoa ympäröivää elämää sellaisena kuin se kulloinkin ilmenee, eikä linnoittautua omien perinteisten rooliensa puitteisiin puhtaasti sananjulistajina ja kirkollisten toimitusten suorittajina, puolustaa lausuma paikkaansa. Paneutuminen arjen sankareiden elämään saattaa olla juuri perinteisen roolin takia vaikeata: meillä Suomessahan ei pappia ole totuttu pitämään rippi-isänä, jolle voisi vapaasti kertoa omasta "arjen sankaruudestaan". Papille näytetään aina parasta puolta!
Psykologi C.G. Jung kertoi, että hänen potilaistaan oli vain ani harva katolilainen, luterilaisten muodostaessa suuren enemmistön. Katsoisin tämän suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että katoliset papit joutuvat ripin yhteydessä todella kohtaamaan arjen sankarit ja myös kantamaan omakohtaista vastuuta heidän vaikeissa elämäntilainteissaan. Suomalainen pappi kohtaa konfirmoitavia ja vihittäväksi ilmoittautuvia ihmisiä parhaimmillaan, täynnä odotuksia ja haaveita, sekä myöhemmin siinä vaiheessa kun sankarille ei enää mitään ole sanottavissa, hautajaisten järjestelyissä. Välitön vastuunotto ja välittömyys sinänsäkin jäänevät varsin harvinaiseksi.
Ripin "jälleensyntyminen" luterilaisuuteemme (muodossa tai toisessa) saattaisi olla eräs mahdollinen tapa ottaa vastuuta ja myös oppia arjen sankareilta. Mutta tuohon raskaaseen vastuuseen pitäisi pystyä kasvattamaan riittävän leveät "henkiset hartiat" - pelkät patenttilauseet kun eivät riitä silloin, kun ihminen taistelee murtumaisillaan todellisten ulkoisten tai sisäisten vaikeuksien kanssa. Toista tukemaan pystyy todellisuudessa vain sellainen, joka ei enää itse horju kaikissa elämän tuulissa. Jo tällaisen "itsessään rauhan tehneen" pelkkä olemuskin luo ympäristöönsä jonkinlaisen "pyhyyden tunnun", jota jokainen ihminen jossakin sielunsa sopukoissa kaipaa. Pyhyyden tuntua tulisi kirkon parissa työskentelevien pyrkiä itsessään ja yhteisössään kasvattamaan, että heillä olisi sellaistakin ruokaa jaettavanaan arjen sankareille, joka hälventää ihmisten henkistä nälkää. Ruumiillisen ruuan jakelu on tietenkin helpompaa (etenkin toisten maksaman), mutta siihen löytynee meillä Suomessa paljon pätevämpiä ja tehokkaampia tahoja.

6. Teesi: Hengellisyys ilman maallisuutta päätyy hengettömyyteen.

Kommentit: Jaakobin kirjeen 2. luvussa sanotaan: Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. ... Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella. ... Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.
Periaatteessa ovat kaikki ihmisen ajatukset, tunteet, tekemiset ja tekemättä jättämisetkin hänen "tekojaan" - hänen uskonsa motivoimia tuotteita. Näistä hedelmistä sanotaan puunkin olevan tunnistettavissa, kuten Matteuksen 6. luvussa sanotaan: Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä.
Mutta periaatteellisessa mielessä ei todellinen hengellisyys voi koskaan päättyä hengettömyyteen, ellei sanalla sitten tarkoiteta pelkkää psykismiä. Todellinen henkisyys on ehdotonta tietoisuutta ykseydestä äärettömän kanssa, mikä tosin alkuvaiheissaan saattaa pitkäänkin jäädä vaille mainittavia ulkoisia ilmauksia.
Mystiikan harjoituksen piirissä jäädään usein tilaan, jossa mieli pyrkii ainoastaan irrottautumaan tavanomaisista inhimillisistä rajoituksistaan ja tempautumaan hetkellisesti kaiken erillisesti tiedostettavan ulottumattomiin: tilapäiseen ykseydelliseen tilaan. Useimmiten mieli ei kykene tätä tilaansa ylläpitämään, vaan palaa takaisin normaaliin havaintokenttäänsä. Mikäli tila joskus voidaan saattaa, persoonallisen ihmisen tyhjentymisen myötä pysyväksi - jolloin puhuttaisiin todellisesta syntymisestä ylhäältä - heijastuisi sielullisen "valaistuksen" kajo luonnollisesti myös ulkoiseen ihmiseen. Tässä vaiheessa vaatinee sekä keho että mieli harjoitusta saavutetun tilan ilmentämiseksi, niin että todellinen omakohtainen "usko" välittömään kokemukseensa saisi arvoisensa ilmauksen myös muotojen ja ilmiöiden maailmassa.
Jaakobin kirjeen tarkoitus ei tyhjentyne vielä tähänkään tilaan, vaan viittaa senkin ylittämiseen, käsittämättömään mystiseen avartumiseen Jumaluuden äärimmäiseen lähteeseen, mikä vasta lopullisesti murtaa kaikki rajat äärellisen ihmisen ja äärettömän kaikkeuden lähteen väliltä (consummatum est). Vasta tällöin ovat kaikki ihmisen teot tehdyt "Jumalassa", koska erillistä inhimillistä tahtoa ei enää ole olemassa.
Teesin ilmeinen merkitys kuitenkin lienee hieman arkipäiväisemmällä tasolla: se korostanee sitä, että tavanomaisesti "hengelliseksi" eristetty elämänalue ilman riittävää vuorovaikutusta jokapäiväisen elämän kanssa luo valheellisen, turvallisen, tarkasti rajatun kuvan todellisuudesta. Tämä voi riittävän pitkälle varjeltuna pysäyttää todellisen kasvun "hengessä", tai pikemminkin mielen mukautumisen sellaista kohden.

7. Teesi: Jumalan valtakunnan arvoihin sitoutuneet papit ovat maallikoiden voimavara.

Kommentit: Sitähän varten maallikot heitä ylläpitävät - ja ovat ylläpitäneet kautta uskontojen historian! Voimavaroina asioissa, joissa omat voimavarat eivät riitä: vaikeissa elämäntilanteissa, elämän ja kuoleman perimmäisten asioiden tuntijoina ja opastajina.
Mitä sitten tulee Jumalan valtakunnan arvoihin, on niihin sitoutuminen tehty helpommin kuvitelmissa kuin todellisuudessa, sillä kuka meistä tietää varmasti, mitä Jumala ja Hänen muuttumattomat arvonsa todella ovat? Ainoastaan sellainen, joka voi ne jakamattomassa, ajattomassa tilassa (Jumalassa) välittömästi havaita ja tuoda tähän rajoitettuun tilaan ehdottomasti kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivina ilmauksina. Raamatusta ja uskonsäännöksistä voimme toki poimia hyviä viittauksia niistä suunnista, joihin kulkien todellisuus saattaisi avautua, mutta sinänsä on kaikki sanallinen aina symboliikkaa: ei todellista "Jumalan Sanaa". Jumalan Sana "lausutaan" armosta sielun hiljaisuudessa sen jälkeen, kun mieli on valmis sisäisesti luopumaan kaikista tämän maailman houkuttelevista "äänistä" - oma äänensä mukaanlukien.
Mikäli kirkko katsoo vielä varhaiskirkon tapaan muodostavansa "Jumalan valtakunnan laillisen edustuston" maan päällä, Nooan arkin, joka ainoana purtena voi ihmissielun johdatella taivaan portin läpi (Cyprianus/Augustinus), olisi se todella valitettavaa. Tuollainen varhaisen perinteen luoma yhteisön merkityksen karkea ja vallanhalua pursuava ylikorostus ei ole milloinkaan palvellut todellisia henkisiä tarkoitusperiä.

8. Teesi: Suhteemme pakolaisiin ja osattomiin mittaa ihmisyytemme.

Kommentit: Se rakkauden valikoimattomuus, "auringon kaltaisuus", jota me kukin kykenemme ilmentämään kaikkea kohtaamaamme elämää kohtaan, kertoo omaa kieltään meidän ymmärryskykymme laajuudesta - joskaan ei useimmiten sen syvyydestä.
Läheisiä ihmisiä kohtaan ovat ihmiset aina tunteneet erilaista kiintymystä kuin kaukaisempia tai tuntemattomia kohtaan. Tällainen luonnollinen, lajiperäinen tuntemus ilmenee tosin lähes kaikilla elävillä olennoilla ikään kuin sisäsyntyisenä takeena lajin säilymisestä. Tottumus ja turvallisuuden tunne ruokkivat sitä läpi koko elämän.
Toisaalta liittyy näihin läheisiin suhteisiin myös kitkaa: kohtuutonta vallankäyttöä, alistamista, kateutta ja kaunaisuutta.
Lähiympäristön alkaessa tuntua ahdistavalta voi ihminen kompensoida tilaansa ryhtymällä mielessään rakastamaan täysin tuntemattomia, kuten pakolaisia ja maailman muita osattomia. Onhan varsin helppoa kuvitella pitävänsä sellaisista, joiden kanssa ei ole milloinkaan joutunut hankaluuksiin - etenkin jos tämä suhtautuminen saa myös yleistä hyväksyntää - ja siten palvelee heikentynyttä itsetuntoa.
Julkinen keskustelu tämänkaltaisista asioista muokkaa yleistä mielipidettä, johon sitten ihminen helposti samaistuu ja kuvittelee oitis olevansa mitä esimerkillisin "globaalin" rakkauden ilmentäjä.
Olemme nähneet varsin selvästi, kuinka avosylinen pakolaispolitiikka monissa maissa saa yleisen hyväksynnän niin kauan kun ihmiset eivät koe omia etujaan uhatuiksi eivätkä joudu näkemään erilaisten kulttuurien ja uskontojen ikäviä yhteentörmäyksiä.
Kaikessa auttamishalussamme meidän tulisi aina pysähtyä myös ajattelemaan, olemmeko me todella auttamassa kyseisiä ihmisiä rakentamaan omaa elämäänsä oikeilla tavoilla, vai ehostelemmeko vain omaa sosiaalista profiiliamme muotivirtausten mukaiseksi.
Kirkon osallistuminen laitoksena sosiaaliseen työhön on lähes alusta alkaen kuulunut sen kuvaan. Toimintojen laajentaminen saattaa tuoda omia ongelmiaan tällaisessa maassa, jossa samalla kentällä työskentelee lukuisia organisaatioita. Se voi luoda kilpailutilanteita, joissa sohitaan toinen toistaa ja korostetaan oman vastuunkannon ylivertaisuutta, mikä toteutuessaan olisi irvikuva "kristityn kilvoittelusta".
Ulkoinen avustustoiminta vaatii aikaa ja taloudellisia resursseja ja saattaa helposti juuri yleisesti hyväksyttävän luonteensa johdosta paisua itsetarkoitukseksi - henkiseksi tavoitteeksi. Se voi tuoda seurakuntien toimintaan lisää sosiaalisesti asennoituneita ihmisiä, mutta saattaa pahimmillaan toimia myös "muunnettuna anekauppana": toimintana, jossa kirkko toivoo kohottavansa omaa profiiliaan yleisesti välttämättömänä laitoksena; ja jossa toimintoihin osallistuvat yksilöt toivovat osallistuessaan täyttävänsä kaikki hyvän ihmisen henkisetkin mittapuut.
Oman näkemykseni mukaan tulisi kirkon kuitenkin aina pitää näkyvissään pysyväisluonteiset muutokset kunkin ihmisen mielen alueella: syvältä sydämestä lähtevän, teeskentelemättömän auttamishalun ja siihen olennaisesti liittyvän selkeän tietoisuuden edistäminen. Elleivät muutokset tapahdu ihmisen sisässä, ei ulkoisellakaan toiminnalla tule olemaan kestäviä hedelmiä, vaan kauniilta näyttävät asiat murentuvat ja vääristyvät niiden joutuessa koetukselle elämän ankarassa todellisuudessa.
Kirkko ei milloinkaan kykene rakentamaan maallista, pysyväisluonteista taivasten valtakuntaa, johon se voisi konkreettisesti johdattaa ihmisiä joukoittain. Sen olisi ennenkaikkea keskityttävä tuomaan esiin sitä, mistä ja millä edellytyksin tuo taivasten valtakunta on löydettävissä. Sen mahdollinen löytäminen kyllä saanee aikaan oikeanlaatuiset muutokset myös siihen päässeen ihmisen ulkoisissa toimissa - tai muuten kaikki pyhät kirjoitukset valehtelevat!

9. Teesi: Ihmiset ymmärtävät kirkon tekoja, eivät sen sanoja.

Kommentit: Itse asiassa sanatkin - kuten myös ajatukset ja tuntemukset ovat tekoja: seurauksia tietoisuuden toiminnasta. Ero sanojen ja konkreettisten toimien välillä on vain aineellisuuden asteessa.
Ei ole mitenkään uusi asia, että suuri osa ihmisistä rajoittaa havaintokenttänsä pääosin konkreettisten ilmiöiden piiriin. He eivät anna suurtakaan arvoa abstrakteille elämänkäsityksille - sellaisten pohtiminen on heille lähinnä turhanpäiväistä ajanhukkaa.
Aineellinen turvallisuus ja sen hedelmistä nauttiminen muodostaa perustan heidän filosofialleen, ja siihen perustuu useimmiten myös heidän käsityksensä "tuon puoleisista" asioista: tuon puoleinen parhaimmillaan on ikuistettua aineellista hyvinvointia - kaikkine tunnetuine ja tuntemattomine nautintomahdollisuuksineen! Ja Jumala on se konkreettinen voimahahmo, joka toteuttaa nuo ihmisen toiveet.
Enemmistön toiveet kaikessa huomioiva kirkko joutuisi suuntautumaan yhä konkreettisempiin toimintamalleihin: samoihin, joita valtio, kunnat, poliittiset puolueet ja erilaiset kansalaisjärjestöt jo perinteisesti tekevät! Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli kirkko katsoo todellisen kutsumuksensa lepäävän pääasiassa aineellisten asioiden varassa - eikä niissä sanojakin abstraktimmeissa "hullutuksissa", joista sen alkuunpanijat, Jeesus ja Paavali kertoivat.
Tietenkin epäitsekäs konkreettinen toiminta on parempaa kuin "kuollut sana". Mutta kuka pakottaa pitäytymään kuolleessa kirjaimessa, josta ihmiset eivät voi ammentaa mitään sisäiseen janoonsa - ainakaan sellaiset ihmiset, jotka todella ovat janoisia!
Suuri osa ihmisistä ei vielä tunne polttavaa henkistä janoa. Heille kyllä riittävät varsin hyvin kaikki ulkoiset toimenpiteet soppajonoista kirkkohölkkiin. Mutta heidän konkreettiseen janoonsa löytyy aivan riittävästi muitakin tyydyttäjiä? Onko kirkon velvollisuus yrittää työntyä massojen pariin massojen ehdoin? Mitä sellainen aiheuttaa kirkon identiteetille?
Mielestäni suuntautumien todella janoisiin: sellaisiin, joille on mahdollista ja välttämätöntä käsittää elämää ja sen perimmäisiä salaisuuksia muutenkin kuin "puusta veistettyjen" mallien avulla, voisi olla lähempänä evankeliumien viitoittamaa tietä.
Mutta todella janoiset asettavat myös melkoisia vaatimuksia tarjonnan suhteen: heille ei tavanomainen, kirjaimellinen sananjulistus riittä. He hakevat syvempää ymmärrystä siitä, mihin kaikki sanalliset symbolit viittaavat. He hakevat elävää sanaa - sanaa, joka voi johdattaa heitä omakohtaisesti kokemaan "elämän lähteet" - totuuden.
Moni odottaisi pappien uskaltavan rohkeammin katsoa lausumiensa sanojen taakse pysähtymättä niiden kirjaimelliseen asuun. Keskiajan saarnamiehet lienevät olleen tässä suhteessa paljon rohkeampia: he jättivät konkreettisen tulkinnan usein jopa kokonaan pois ja jatkoivat suoraan allegorisiin, tropologisiin ja analogisiin tulkintoihin (ars praedicandi).
Pappien tulisi mielestäni ottaa käyttöön kaikki se tietämys, minkä he ovat korkeatasoisen koulutuksensa myötä itselleen hankkineet. Eikä sen jatkuva laajentaminen ja syventäminenkään liene aivan kohtuuton vaatimus - elämän kaikkia totuuksia kun tuskin voidaan sisällyttää tunnustuskirjoihin!

10. Teesi: Älä voivottele kirkon ongelmilla. Toteuta näkysi.

Kommentit: Näkemysten toteuttaminen edellyttää luonnollisesti sitä, että sellaisia todella on olemassa. Jonkinlainen "pyhä arkuus" kirkon piirissä lienee syynä siihen, että uusia "näkyjä" ei uskalleta päästää omaankaan mieleensä, saatika sitten tarjoilla julkisesti.
Osasyy tähän arkuuteen on varmaan tarve pitäytyä sellaisten ihmisten oletettujen vaatimusten puitteissa, jotka säännöllisimmin käyttävät kirkon palveluksia. Kovin suuria uudelleen arviointeja ei uskalleta tehdä, koska pelätään menetettävän tuon, usein varsin vähälukuisen joukon luottamus. Eräs suomalainen korkeasti koulutettu teologi ilmaisi asian hieman karkeasti kirjoittaessaan, että "ei uskalleta jättää lammasta ja lähteä etsimään kadonnutta laumaa".
Tärkein edellytys lienee kuitenkin riittävän syvän näkemyksen omakohtainen etsiminen. Ulkoisten muotojen ja toimintojen muutokset eivät välttämättä luo mitään kestävää pohjaa. Kaikki muodollinen uutuus on varsin nopeasti loppuun kulutettu eikä ole sellaista "juomaa", joka voi sammuttaa sisäisen janon.
Kirkon piirissä työskentelevien "teesitalkoot" myös siinä suhteessa, että todellinen "elävä sana" voisi löytää näiden ihmisten opastajien keskuudesta arvoisiaan ilmentäjiä - ja siten tulla virvoittamaan janoisia sieluja - olisivat aina suositeltavia.
Mikäli kirkko aikoo aikaisempaa tarkemmin määrittää sen, kenen joukoissa se seisoo ja kenen lippua kantaa, muistakoon kuitenkin yhä sen nimeämättömän, jonka hiljaista kutsua todelliseen elämään kirkon tulisi varsinaisesti täällä maan päällä edistää.

Poikuuksista

Kalervo Mielty
Poikuuksista

Inhimillisessä mielessä poikuuden menettäminen edellyttää jonkinasteista potenssia. Kuinkahan moni tietää, että jumalallisen poikuuden jälleen saavuttaminen edellyttää täydellistä impotenssia kaiken inhimillisen suhteen?
Kummassakin tapauksessa ollaan periaatteessa tekemisissä uuden elämän luomistapahtuman kanssa – uuden ajallisen, tai ikuisesti uuden ja pysyvän. Kummassakin koetaan autuuden asteita, hetkellistä, tai pysyvää.
Inhimilliseen parisuhteeseen liittyvä poikuuden menetys on varsin tavallista, ja ulkoisen elämänkokemisen mahdollistamiseksi tuiki välttämätöntä. Inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen lienee sitä vastoin erittäin harvinaista. Ihmiset ovat kärsimättömyyttään madaltaneet jälkimmäisen tapahtuman kriteerit niin alas, että melkoinen osa ns. tosi uskovaisista katsotaan niiden ylittäjiksi. Apostoli Paavali totesi aikalaistensa olevan yhä ensimmäisen Adamin kaltaisia, eläviä sieluja, tavallisia ihmisiä, kun taas ihmisyyden tavoitteena Paavalin mukaan olisi tuleminen tulevaisuudessa viimeiseksi Adamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45-). Hän puhui henkeen yhdistymistä, eli Kristuksen päälle pukemisesta.
Tuomaan evankeliumissa sanotaan: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana (log. 23).”
Sanonta voitaisiin tulkita siten, että henkinen opettaja – oli se sitten ulkoinen tai sisäinen – kelpuuttaa oppilaikseen keskimäärin yhden henkilön tuhannen yksilön perusjoukosta. Oppilaista vain kaksi kymmenestätuhannesta yltää elämänsä aikana ihmisyyden korkeimpaan tavoitteeseen, mikä on juuri tuota ”seisomista yhtenä ainoana”, äärettömän todellisuuden jakamattomassa ykseydessä, ainoassa ”pyhäin yhteydessä”.
Mikäli yhdistämme nämä kaksi edellä kuvattua valintaperustetta, voisimme päätellä, että keskimäärin vain yksi viiden miljoonan yksilön perusjoukosta voi tulla oikeutetuksi sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.” Inhimillinen tietoisuus on eriytynyt muotosidonnaisen ajattelun ja ehdollistumisten myötä niin kauaksi todellisuuden sisäisestä ydinolemuksesta, ettei se ilman pitkällistä sisäistä prosessia kykene tempautumaan irti omista rajoituksistaan – ainakaan pysyvästi. Rajaton henki ei luonteensa mukaisesti ”häpäise itseään” yhdistymällä johonkin ehdolliseen. Mestari Eckhart sanoi eräässä saarnassaan, ettei jumala oikeastaan (äärimmäisessä merkityksessä) edes havaitse syntistä ihmistä – inhimillistä tajuntayksikköä – silloin, kun se vielä toimii pääosin aineellis-psyykkisten ilmiöiden piirissä.
Moni saattaa pitää tämänkaltaisia tulkintoja jopa masentavana ja pahasti liioiteltuna, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kyseisessä sanonnassa kuvataan koko inhimillisen kehityksen äärimmäistä tavoitetta, täydellistä yhdistymistä jumaluuteen – sitä, mihin vuorisaarnakin viittaa (olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on, Matt. 5:48).
Karkeimmillaan jo puhdas arkihavainto voi vahvistaa, että keskuudessamme liikkuu toki paljon hyviksi luonnehdittavissa olevia ihmisiä, mutta täydellisiä ja kaikki tietäviä tuskin ainuttakaan.
Johanneksen ilmestyskirjassa on omituinen kuvaus pitkiin valkeisiin vaatteisiin pukeutuneista, jotka ”ovat tulleet suuresta ahdistuksesta, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.” Joukko tarkoittanee juuri noita täydellistyneitä, jotka ovat oppineet kantamaan kaiken elämän tuoman ahdistuksen, näkemään ilmiöiden suhteellisen merkityksen, ja karistamaan yltään egoon rakentuneet rajoitukset. Heidän vaatteensa ovat valkoiset, koska heissä ei ole enää minkäänlaista vetovoimaa ulkoisen elämän kokemisen suhteen, niin että he voisivat milloin tahansa luopua siitä kuin euron kolikosta. Jossakin mielessä juuri persoonallinen minä-tunne saattaisi olla se karitsa, josta on kyettävä sisäisesti irrottautumaan, mikäli aikoo ylittää tavallisen hyvän ihmisen ja ihmisyyden korkeimman mahdollisuuden välisen rajan. Toisaalta voisimme tulkita Kristuksen olevan tuo Karitsa, joka vuodattaa olemuksensa (verensä) rajoituksistaan tyhjentyneeseen inhimilliseen sieluun, valkaisten sen hengen tyyssijaksi. Edellistä Ilmestyskirjan tekstiä käytetään usein siunaustilaisuuksissa, pyydetään, että poisnukkunut saisi liittyä näiden valkeavaatteisten joukkoon. Eihän pyyntö tietenkään ketään vahingoita, mutta sen esittäminen pelkän ulkonaisen tavan vuoksi lienee liian ylös kohotettua optimismia, tai tietämättömyyttä siitä, kuinka harvinaislaatuisesta joukosta on kyse. Kukin inhimillinen olento saavuttanee joskus maallisen vaelluksensa päättymisen jälkeen itselleen ominaisen ja soveltuvan ”autuuden”, mikä ei – autuudestaan ja pitkäkestoisuudestaan huolimatta - välttämättä ole vielä koko inhimillisen prosessin korkein tavoite ja kukinto rajattomassa ikuisuudessa. Me käsitämme ikuisuuden helposti iankaikkiseksi tehdyksi ajaksi, mitä se ei tietenkään tarkoita, sillä aika on vain erillistyneen universumin tuottama rajoitus, joka inhimillisen tietoisuuden kohdalla perustuu tajunnan rajoittavaan sidostumiseen ulkoisten tai sisäisten tapahtumien, eli ilmiöiden peräkkäisyyteen. Ikuisuudessa, olemisessa, jossa ei ole aikaa, ei luonnollisesti ole tapahtumiakaan, eikä ainoatakaan erillistä muotoa tai olentoa. Siinä ”Isä ja minä olemme yhtä” – ja kaikki muutkin, jotka ovat etsineet ja todella löytäneet tuon ykseyden. Omassa ykseydessään (ainoassa sellaisessa) jumala ei varsinaisesti (Itsenään) tee mitään, sillä kaiken ilmentyvän perusta on tuossa Sanaksi kutsutussa perimmäisen heijastumassa.
”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on,"
julistaa Johanneksen evankeliumin alku kuvaten juuri tuota ikuista alkukuvaa hengessä, johon kaikki ilmennyt perustuu ja viime vaiheessa – poikuutensa jälleen saavuttaneena - pyrkii takaisin.