Joulun ajallista ja ajatonta historiaa

Isokyröläinen Jaakko Kujala oli kertonut historiaa keräilleelle Väinö Tuomaalalle 1800-luvun paikallisesta joulunvietosta:

”Joulun aikana oli aina tarjolla tuoretta leipää ja kinkkua. Lisäksi keitettiin lihaperunoita ja ohrapuuroa. Puuro oli tosin erilaista kuin nykyisin, sillä aineksissa oli kuoret mukana. Varsinainen jouluateria nautittiin vasta kirkonmenon jälkeen joulupäivänä. Joulupukkia ja kuusta ei vielä tunnettu. Aattoiltana lahjat yksinkertaisesti viskattiin ovesta mainiten samalla vastaanottajan nimi. Lapset saivat usein nappeja ja muita koristeita, aikuisille annettiin villasukkia ja muita itse tehtyjä lahjoja. Juomaksi oli valmistettu väkevää sahtia, jota ei tietenkään tarjottu lapsille. Aattona oli tapana noutaa taloon muutama kuorma polttopuita ennen saunomista. Tupaan tuotiin rukiinolkia, jotka levitettiin lattialle. Takkaan tehtiin iso pystytuli, ja lapset saivat sitten telmiä olkien päällä.”

***

Ensimmäinen joulukuusi nähtiin Suomessa paroni Klinkowströmin perheessä v. 1829. Kansan keskuuteen tapa yleistyi kuitenkin vasta satakunta vuotta myöhemmin.

Joulupuun ”esiasteita” voidaan löytää jo muinaisten heettiläisten kirjoituksista vuodelta 1350 eKr. Niissä kerrotaan valon ensin kadonneen. Valon palattua pystytettiin puu, jonka oksalle laitettiin kaikenlaista hyvää sisältävä nahkapussi.

***

Kristityt viettävät joulua Jeesus Nasaretilaisen syntymän juhlana.

Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää muisteltiin eri lahkoissa mm. tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I v. 337 määräsi sen vietettäväksi joulukuun 25 päivänä. Kyseisenä päivänä roomalaiset viettivät omaa Brumalia-juhlaansa, jolloin vielä vakiintumattomassa asemassa ollut kristikunta saattoi turvallisesti viettää omaa juhlaansa.

Kristittyjen vapahtajan syntymän sijoittaminen vuoden pimeimpään ajankohtaan ei alun perinkään liene ollut pelkkä käytännön kysymys, vaan sen taustalta löytyy ikivanhaa hengellistä symboliikkaa.

Johanneksen evankeliumin alku viittaa tähän kirjoittaessaan: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Intialaisten Bhagavad Gita kirjoittaa oman kulttuurinsa valontuojasta, Krishnasta: ”Aina kun dharma (vanhurskaus, oikea ymmärrys elämästä) on häviämässä ja sen vastakohdat kukoistavat, minä itse ilmestyn suojelemaan hyviä ja hävittämään pahantekijöitä.”

Edelliset julistukset kuvannevat sitä, että hengellinen sanansaattaja saattaa tulla ihmisten keskelle silloin, kun ihmiskunnan henkinen hätä ja kaipaus ovat äärimmillään – vuoden pimeimpänä aikana. Yksilöllisessä mielessä pimein aika tarkoittanee ihmisen sielun pimeyttä (jota Ristin Johannes oivallisesti kuvaa): tilaa, missä ulkoiset asiat ovat menettämässä merkityksensä, eikä henkinen todellisuus ole vielä avautunut.

”Pimeässä” – elämän taisteluiden puristuksissa, ihmisen sydän saattaa havaita heikosti lepattavan hengen liekin ja ajautua luonnollisesti sitä kohden, mikäli se vain kykenee riittävästi hiljentymään ja rauhoittumaan.

***

Lähes kaikissa kulttuureissa ihmiset ovat juhlineet valon odotusta ja omia valon tuojiaan luonnon vastaavanlaatuisena ajankohtana – jouluna.

Varsin monien uskontojen tärkeimpien merkkihahmojen syntyhistoriat on ajoitettu joulun tienoille, ja niistä laaditut kertomukset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Monen heistä kerrotaan saaneen alkunsa hengestä ja syntyneen neitseestä (esim. Krishna, Horus, Tammuz, Zoroaster, Quatzalcoatl) talvipäivän seisauksen aikoihin. Kaksi heistä (Krishna ja Jeesus) ovat lisäksi joutuneet paikallisten tyrannien (Kamsan ja Herodeksen) vainoamiksi, mutta säästyneet kuin ihmeen kautta.

***

Jokainen viisas tai sellaiseksi pyrkivä etsii Uuden testamentin mainitsemien itämaiden tietäjien tapaan sisäisen kutsun (tähden) johtamana valon syntymää – joko ulkopuolellaan tai itsestään.

Jälkimmäisestä ”joulusta” Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Hengestä tai ylhäältä uudelleen syntymistä ei aina yhdistetä jouluun, vaikka siihen löytyy varsin vankat perusteet. Luterilaisuudessa on turhankin paljon vierastettu evankeliumien mukaista ajatusta ”sydämessä tai sielussa syntyvästä Kristuksesta” (Christus in nobis), koska Kristuksen rooli on tulkittu ennen kaikkea ulkoiseksi sovittajaksi (Christus pro nobis).

Keskiajan tunnettu dominikaanivaikuttaja, Mestari Eckhart, toteaa eräässä joulusaarnassaan:

”Vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, sillä ei olisi mitään merkitystä, ellei hän syntyisi myös meidän sydämissämme.” Vexi Salmen sanoittaman joululaulun ”Sydämeeni joulun teen” sanoma tulee varsin lähelle edellistä näkemystä.

***

Suomessa on tapana julistaa joulurauha Turussa, Brinkkalan talon parvekkeelta aattona puolen päivän aikaan. Johanneksen evankeliumissa löytyy joulurauhan syvin olemus:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

 

Ulkopuoliset, puolueettomat silmät

Monissa asioissa – eikä vähiten uskonnollisissa – saatetaan tarvita ulkopuolisia, puolueettomia silmiä havaitsemaan suuntaukset, joiden juuret ovat erkautuneet asioiden ytimestä ja joiden pintaan on aikojen saatossa kasautunut liian paljon inhimillisen elämänkokemuksen tuomaa pintamateriaalia.

Intialaissyntyinen vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra nostaa useissa teoksissaan esiin eri uskonnollisten näkemysten syvimpiä yhteisiä juuria osoittaen selkeästi, millaisia kestämättömiä, aivan liian pinnallisia ja materialistisia tulkintoja ihmiset ovat aikojen saatossa niistä kehitelleet – lisäksi usein hyvin ikävin seurauksin.

Kirjassaan ”Pyhitykseen pyrkivä sielu” Ravindra kertoo siitä, kuinka hän oli 1960-luvun alussa nuorena maisterina tullut Toronton yliopistoon fysiikan tohtoriksi pyrkivänä stipendiaattina ja tutustunut vakaumuksellisiin kristittyihin. Nämä olivat yrittäneet ahkerasti käännyttää häntä omiin näkemyksiinsä. Ravindra oli kuitenkin päätynyt ihmettelemään kysymyksiä ihmisyyden todellisesta olemuksesta saaden siitä opiskelutovereiltaan lisänimen ”Kuka-minä-olen-Ravindra”.

Tuohon aikaan ei edes Toronton suurkaupungin kirjakaupoista löytynyt juuri mitään mystiikkaan liittyvää kirjallisuutta, joten tämä nuori fysiikan opiskelija joutui huolehtimaan arvostettujen akateemikkojen keskuudessa tapahtuvien keskusteluiden tästä puolesta. Kymmenen vuotta myöhemmin kirjakaupoissa ja kirjastoissa oli jo paljon aihetta koskevaa kirjallisuutta, sillä ihmisten kiinnostus itämaisia näkemyksiä kohtaan oli herännyt.

Nuori Ravindra valmistui fysiikan tohtoriksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi hoitaen myöhemmin mm. fysiikan, filosofian ja vertailevan uskontotieteen professuureja kanadalaisissa yliopistoissa, viimeisenä Halifaxin Dalhousessa. Tohtori Ravindran CV on niin mittava, että siitä riittäisi aineistoa useammankin tutkijan elämäntyöhön. Hän on nykyisin eläkkeellä, mutta kiertää aktiivisesti ympäri maailmaa opettaen ihmisiä löytämään kelvollisia ja kestäviä perusteita omalle henkiselle etsinnälleen.

 Professori Ravindra on suhtautunut hyvin suopeasti meitä suomalaisia – pientä kielellistä kansaa – kohtaan antamalla minulle luvan kääntää ja julkaista vapaasti luettavaksi hänen kirjansa ”Johanneksen Evankeliumi Intian Mystiikan Valossa”. Tämä kirja syväluotaa neljännen evankeliumin ylevää ja universaalia sanomaa nostaen esiin niitä yhtäläisiä ajatuksia, joita siinä esiintyy evankeliumeita paljon vanhemman intialaisen kirjallisuuden kanssa.

On valitettavan tavallista, että uskontoja (jopa saman uskonnon puitteissa) vertailtaessa on haettu ja korostettu etupäässä niiden erilaisuuksia – ja tuomittu niiden perusteella kaikki omasta poikkeavat harhaopeiksi.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Edellisen kirjan valmistumisen jälkeen Ravindran ehdotti minulle myös Bhagavad Gitan suomentamista, johon suostuin mielelläni heti, kun luin muutaman otteen tästä hänen suoraan sanskritista kääntämästään ja kommentoimastaan laitoksesta. Kirjan otsikossa on tarkennus: ”Navigointiopas Elämän Taistelussa”, joka kuvaa kirjan todellista sisältöä – monipuolista tarkastelua ihmisyyden ja sen todellisten tarkoitusperien toteuttamisesta.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Bhagavad Gitan julkaisemisen jälkeen sain luvan kääntää vielä Ravindran kirjan ”Pyhitykseen Pyrkivä Sielu, Tie Maailmanuskonnoille Yhteiseen Pyhään”. Käännöstyö on tällä hetkellä puolessa välissä ja valmistunee tammikuussa.

Ravindra toteaa kirjassa henkisen etsinnän tarkoittavan todellisessa, sisäisessä mielessä kamppailua sen selvittämistä, kuka minä olen. Henkinen matka merkitsee oman itsen sisäistä liikettä naamion takaa aitoihin kasvoihin, persoonallisuudesta todelliseen persoonaan ja esittävästä näyttelijästä sisäisen kammion hallitsijaksi.

Ydinkysymys koskettaa siinä pikemminkin todellista olemusta kuin tietämistä, pikemminkin muutosta kuin informaation lisääntymistä. Se merkitsee vapautta itsen siitä osasta (egosta), joka osallistuu sosiaaliseen unelmointiin eläen siten yhteisön perusteemojen – palkkion ja rangaistuksen, ahneuden ja pelon – muodostamissa puitteissa.

Ikuista on määrä ja tarkoitus etsiä ajan puitteista, juuri täältä – ei sieltä tai joskus myöhemmin. Jokapäiväinen elämämme ei siten ole lainkaan arkipäiväistä – sen tapahtumiin ei vain yleensä kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tohtori Ravindra tarkastelee eri uskontoja lämpimän ymmärtävästi etsien huolellisesti niiden syvintä sanomaa, jossa on usein löydettävissä huomattavasti enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin ristiriitoja. Hän tuo kyllä selkeästi ja perustelleen esiin myös uskontojen laitostumisten synnyttämiä vinoumia ja virhetulkintoja, jotka eivät kovin hyvin palvele yksilöiden henkistä avautumista – jollaisen kehityksen kuitenkin olettaisi pysyvän kaikkien uskontojen ydintavoitteena.

Kaikki henkiset perinteet määrittävät ihmisyyden tavallisen tilan tähän tapaan: me olemme unessa. Elämämme, pyrkimyksemme, pelkomme ja toimintamme johtuvat oman tahtomme ja hallintamme ulkopuolisista voimista. Me voimme kuitenkin herätä unestamme opastuksen, armon ja ponnistuksen kautta havaitsemaan oman tilamme ja alkaa sitten kuunnella sisäistä ääntämme.

Ylen arkistosta löytyy Yrjö Kallisen hieno haastattelu, jonka otsikkona on ”Elämmekö Unessa?”

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/12/elammeko-unessa

Suomalaisten näkemyksiä pyhästä

Lähes kaikkien perinteiden mukaan Jumala yksin on pyhä (ikuinen, täydellinen ja muuttumaton). Raamatun mukaan Jumala on henki, jota kukaan ei voi nähdä tai kuvailla. Häntä on siten rukoiltava (jos rukoillaan oikein) hengessä ja totuudessa – ja että tuo olisi mahdollista, täytyy ihmisen olemuksessa tietenkin olla jotakin henkistä, johon yhdistyen myös välitön ja välityksetön yhteys Jumalaan saattaa käydä mahdolliseksi.

Joulun sanoma todistaa periaatteessa juuri sitä, että pyhä on saavutettavissa – että ihmisen on mahdollista havaita pimeydessä aina loistava valo, mikäli hän lopettaa maailman lukemattomien valojen liiallisen ihastelun ja arvostamisen – oma itsensä mukaan lukien. Tämä tietenkin edellyttää totuudellisuutta, psyykkisen olemuksen täydellistä vilpittömyyttä ja puhtautta.

Suomessa pyhä-käsite näyttää jossakin vaiheessa hieman hämärtyneen, mistä osoituksena on mm. se, että tässä kielessä puhutaan pyhiinvaelluksesta ja -vaeltajista, joissa pyhä-sana on monikkomuodossa.

Englannissa pyhiinvaeltaja on Pilgrim (latinan sanasta Peregrinus=vaeltaja), saksassa Pilger tai Wallfahrer, ruotsissa Pilgrim tai Vallfärdare, ranskassa Pélerin. Näistä suomi näyttäisi olevan ainoa kieli, jossa viitataan monikkomuodossa täysin konkreettisiin vaelluskohteisiin, pyhiksi väitettyihin paikkoihin tai jopa pyhien jäännöksiin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen pyhän kanssa.

Useimmiten ns. pyhiinvaeltajat odottavat itselleen raskaan matkan johdosta jonkinlaista palkkiota, jopa synneistä vapauttamista, jollainen on luonteelta itsekästä ja perustuu keskiaikaiseen taikauskoon.

***

Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2 ovat suorittaneet tämän ja viime vuoden aikana pyhänä pitämisestä kyselytutkimuksen, johon osallistui yli 6000 suomalaista vastaajaa.

Kirkkososiologian professori Anne Pessi on yksi tutkimuksen tekijöistä yhdessä e2:n tutkijoiden, valtiotieteiden tohtorien Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen sekä yliopistolehtorin Henrietta Grönlundin kanssa. 

***

Tutkijoiden mukaan on hämmästyttävää, että kirkko ja uskonto edustavat pyhää ainoastaan joka kuudennelle suomalaiselle. Lähes yhtä monet pitävät pyhänä itseään ja mielipiteitään (etenkin nuoret). Kirkon kannalta tämä on tietenkin hyvin huolestuttava kuva, vaikka lähes 70 % suomalaisista yhä lukeutuu sen jäsenistöön, ainakin muodollisesti – muotojen takia.

Pe­rä­ti 68 pro­sent­tia suo­ma­lai­sis­ta liit­tää py­hyy­den ko­ke­muk­sen rak­kau­teen ja lä­hei­siin. Yli puo­let suo­ma­lai­sis­ta pi­tää py­hä­nä myös omaa rau­haa, ko­tia, le­poa sekä ih­mi­sar­voa. Joillekin yk­si­lön­va­paus, ih­mi­sar­vo, tie­de, tai­de ja kult­tuu­ri ovat kes­ki­mää­räis­tä py­hem­piä asi­oi­ta.

***

Suoritettu kysely itsessään mittaa kuitenkin pelkästään sitä, millaisia tavanomaisen elämän muotoja ja olosuhteita suomalaiset kohdallaan arvostavat. Mitkään paikat, ajankohdat, elinolosuhteet, harrastukset, uskomukset – saati mielipiteet – eivät kuitenkaan ole pyhiä ja muuttumattomia, vaan kuuluvat ”tämän maailman asioihin, joita koi syö ja ruoste raiskaa”. Tutkimus koskettaa siten ainoastaan ihmisten aineellisia, sosiaalisia ja eettisiä arvostuksia.

***

Esittämiäni huomioita voidaan tietenkin pitää semanttisena nipottamisena, mutta joihinkin elämän syvimpiä ulottuvuuksia kuvaaviin termeihin kannattaisi kuitenkin kiinnittää hieman tarkempaa huomiota.

Vanhoissa kielissä henki liitetään sanaan hengittäminen – lähinnä siitä syystä, että koko ilmenevä luonto toimii syklisesti, hengityksen tapaan. Henki itsessään on kaiken olevaisen perusta – se ydinolemus, josta ihminen ei voi saada mitään tietoa kadottamatta ensin tilapäiset näkemyksensä ja kuvitelmansa kaikesta – erityisesti omasta itsestään. Vasta sitten henkinen saattaa alkaa avautua – tai muuten Raamattu ja monet muut arvostetut (vaan ei sellaisinaan pyhät) kirjoitukset raukeavat tyhjiin.

Joten pitäkäämme pyhä yhtenä, alkuperäisenä, ikuisena ja jakamattomana pyhyytenä – ja tilapäiset mukavat asiat hetkellisinä mukavina asioina.

Odotuksen aika

Odotuksen aika alkoi – vai olisiko odotus meidän normaali olotilamme? Ihmisellä on taipumus odottaa aina jotakin – mieluummin aikaisempaa parempaa. Hän odottaa elämän ja toisten ihmisten kääntävän miellyttävät puolensa häntä ja hänen lähipiiriään kohden – varsinkin, jos hän itse jo katsoo suorittaneensa oman osansa moitteettomasti.

Elämässä koetut asiat – hyvät tai pahat – synnyttävät toiveita ja pelkoja, joita ihminen heijastaa huomiseensa unohtaen sen, että hän voi elää vain hetkeä kerrallaan (ei eilisen muistoissa eikä huomisen haaveissa).

***

Lienee totta, että voimakkaat toiveet saattavat aikojen saatossa jopa toteutua. Lienee totta sekin, että niiden toteutuminen ei aina ole ihmiselle todella hyväksi – niin että ne todella edistäisivät hänen oman sisäisen tarkoituksensa toteutumista.

***

Inhimillinen mieli haluaa elämänpiiriinsä jatkuvasti joko ulkonaista tai psyykkistä lisäystä – lisäysten laatuvaatimukset jäävät usein varsin epämääräisiksi ja ulkokohtaisiksi.

Tässä ei tietenkään ole mitään moitittavaa, sillä ihmisen saattaa olla hyvä tulla (maallisista virikkeistä) rikkaaksi, että hän voisi joskus luonnollisella tavalla (kyllästyen) tulla (henkisessä mielessä) köyhäksi.

***

Me otamme yleensä mielellämme vastaan kehotuksen: ”Anokaa niin teille annetaan”, mutta petymme pahasti, kun emme saa anomuksillemme vastinetta – ainakaan itse haluamassamme muodossa.

Eckhartin mukaan anomusten kohde on kuitenkin niin viisas, ettei se yleensä toteutua sellaista, jonka me käyttäisimme enemmän tai vähemmän itsekkäisiin tarkoituksiin. Huonokin anomus saattaa tosin toteutua sen takia, että me oppisimme tarkemmin katsomaan, mitä on syytä pyytää.

Eckhart totesi lisäksi, että sellainen anoo kaikkein parhaiten, joka ei ano mitään! Sellainen ihminen luottaa täydellisesti siihen, että ”teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan. (Matt. 6:8)

Jaakob kehotti kirjeessään ihmisiä anomaan ennen muuta todellista (henkistä) viisautta, että he osaisivat välittömästi päätellä, mikä on oikeaa ja täydellistä toimintaa.

***

Joulun odotukseen liittyy evankeliumin kertomus taivaallisesta sotajoukosta ylistämässä Jumalaa ja toivottamassa ihmisille rauhaa:

”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:14)

Ihmisten keskeinen pysyvä rauhan tila on saavutettavissa vasta sitten, kun rauha on laskeutunut jokaisen ihmisen mieleen ja sydämeen. Ihmiskunnalla on edessään vielä pitkä korpivaellus ennen kuin kaikki ahneuden, kateuden, vihan, typeryyden ja itsekkäiden odotusten alkeisvoimat ovat menettäneet otteensa ihmisten tajunnasta.

***

Kristikunta on jo kaksituhatta vuotta odottanut Kristuksen toista tulemista ajatellen, että Kristus voisi välittömästi poistaa heiltä kaikki epämiellyttävät asiat ja muuttaa heidät jopa itsensä kaltaiseksi.

Ulkoisen tulemisen odotuksessa on usein unohdettu se, että Kristuksen tuleminen saattaa olla todennäköisempää sisäisen olemuksen avautumisen kautta – Kristuksen avulla – mikäli ihminen on sellaiseen valmis ja ”maallisesta vapautunut”.

Mestari Eckhart avaa joulun valon vastaanottamisen (tai -ottamattomuuden) ajatusta ja Johanneksen evankeliumin alkua eräässä saarnassaan:

”’Pimeys ei voi vastaanottaa tai käsittää valkeutta’ (Joh. 1:5). Tämä johtuu siitä, että ne väylät, joita pitkin valon tulisi saapua, ovat pimeyden ja kavaluuden tukkimia: valo ja pimeys eivät voi ilmetä samanaikaisesti - eivät liioin Jumala ja luodut olennot: mikäli Jumalan on saavuttava, täytyy olentojen (tai olennollisuuden, ehdollistuneisuuden) samanaikaisesti poistua.”

Joulun aikaan me voimme kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa: syödään, juodaan ja ollaan iloisia – kunhan vain katsomme, mitä syömme ja juomme – ja kuinka syvälle ja kestävälle perustalle ilomme rakentuu.

Odotuksen ajan tulisi olla myös valmistautumisen aikaa.

Adventtisaarna 700 vuoden takaa

JOHANNES TAULER

ENSIMMÄISEN ADVENTTISUNNUNTAIN SAARNA (1300-luvun alkupuolelta)

”Että me voisimme nousta synneistämme, voittaa vihollisemme ja ylläpitää sieluissamme meidän herramme armollisen tulemisen (Room. 11:8).”

Tänään vietetään adventin alkamista, meidän herramme tuloa, voitokasta aikaa, josta luemme ja laulamme iloisin ja hartain sanoin pyhässä kirkossa. Vaikka muista ajoista toukokuu onkin täynnä iloa ja riemua, on tämä adventin aika muihin verraten erityisen sisäistä ja pyhää. Tämä on se aika, jonka tuloa kaikki Vanhan testamentin profeetat ja pyhät jo neljätuhatta vuotta sitten kaivaten huusivat: ”Herra, avaa taivaasi ja astu alas (Jes. 64:1) valaisemaan niitä, jotka pimeydessä ja kuoleman varjossa asustavat.” Lisäksi kaikki Vanhan testamentin kirjoitukset ja symbolit osoittavat sitä suuruutta, joka on tulossa – ja on nyt tullut. Kiittäkäämme siis lakkaamatta Jumalaa siitä, että Hän on antanut meille tänä aikana armon ja jakanut sen oikein meille kaikille, mikäli me vain haluamme ottaa sen vastaan.

Pyhä apostoli muistuttaa meitä siitä, että meidän tulee herätä syntiemme unesta, sillä yö on jo mennyt ja päivä valjennut, joten meidän tulee elää rehellisesti tässä päivässä (Room. 13:12–13).

Meidän pitää nyt oivaltaa selvästi oma langennut tilamme ja se, miten me voisimme nousta kaikista synneistämme ja rikkomuksistamme alkuperäiseen sisäiseen viattomuuteemme. Herramme on luonut ihmiset, että he täyttäisivät ne taivaankannen vapaat tilat, joista Lusifer joukkoineen on ajettu pois. Sama Lusifer on hänkin synkän vihansa tilassa johtanut ihmisiä harhaan, ollen tottelematon Jumalalle ja kadottaen samalla kaiken armon ja hyveellisyyden, joissa hän alun perin oli Jumalan ja enkelien kaltainen. Näin hän myrkytti ja turmeli puhtaan luontonsa. Myös ihminen on tällä tavoin kääntynyt kuoleman suuntaan halujensa sokeuden, tahtonsa vääryyden ja ylpeyden sekä pahojen himojensa johdattamana. Hän on sairastunut vihan voimista. Ihminen oli kunniassaan, mutta ei ymmärtänyt, vaan on tullut tyhmien järjettömien eläinten kaltaiseksi.

Tästä seuraa, että meitä vastassa on kolme vihollista, jotka valitettavasti ovat lähes voittamattomia ja hallitsevat ihmisten sydämiä: maailma, paholainen ja lihallisuus. Silloin kun nämä kolme hallitsevat tahtoa, katoaa sielun jalous, jonka Jumala on niin ystävällisesti valinnut. Ne, jotka sallivat tämän tapahtua itsessään, ajautuvat ilman muuta ikuista kuolemaa kohden.

Jumalan ystävät ja Häntä rakastavat itkevät katkerasti surusta ja murheesta, kun he näkevät näiden kolmen vihollisen hallitsevan ja asuttavan Jumalan kaupunkeja useiden henkisten ja maallisten (jollaisilta he tosin näyttävät) ihmisten keskuudessa. Heidän läheisilleen koituva ikuinen vahinko tuottaa suurta tuskaa, joka painaa raskaasti heidän sydämiään. He huomaavat, että itserakkaus on juurtunut niin syvään että vain harvat ihmiset rakastavat Jumalaa puhtaasti ja uskoen.

Maailma on hallitsevassa asemassa sekä ulkoisen että sisäisen ylpeyden johdosta. Niiden ihmisten lukumäärää, saati heidän syntejään ja rikkomuksiaan, ei voida edes laskea, jotka ovat tämän paholaisen järjestyksen alaisia – haluten näyttää joltakin ja olla jotakin.

Vihollisen valta johtaa heidät katkeruuteen, vihaan, epäluuloisuuteen, tuomitsevuuteen, kostoon, vastahakoisuuteen ja epäsopuun. Kaikki hänen opetuslapsensa ovat keskenään riidoissa, kykenemättömiä rakkauteen läheisiään kohtaan sekä raskasmielisiä.

Meidän lihallisuutemme hakee kaiken aikaa kaikissa asioissa omaa etuaan, syntisiä nautintoja ja mukavuutta. Ihmiset, erityisesti tuhoon tuomitut, eivät tiedä, millaista vahinkoa tästä koituu. Nämä kolme vihollista johtavat lähes kaikki ihmiset ikuiseen kadotukseen.

Mikäli joku tahtoo palauttaa alkuperäisen kunniansa ja arvokkuutensa, jonka Adam menetti langetessaan syntiin – ja me hänen myötään – ja tahtoo antaa sielussaan sijan Jeesus Kristuksen tulemiselle, niin hänen täytyy paeta maailmasta, voittaa demoninsa ja lihallisuutensa joka suhteessa puhtain motiivein. Lisäksi hänen pitää vakavasti harjoittaa niitä hyveitä, joista kerron seuraavissa kappaleissa.  

Ihminen lankesi paratiisissa kahden asian takia: aistillisuuden ja ylpeyden. Näin ollen meidän pitää myös palata takaisen kahden tekijän kautta, että luonto saisi takaisin alkuperäisen voimansa. Ensiksikin meidän tulee miehekkään päättäväisesti vastustaa ja kuolettaa kaikki väärät halut. Toiseksi meidän pitää täydellisesti nöyryyttää luontomme – ei vain Jumalan suhteen, jota vastaan luonto on ylpeydessään noussut – vaan myös toisten ihmisten suhteen. Asetu joka hetki kaikkein alimmalle tasolle, niin sinä voit nousta kaikkein korkeimmalle. Näiden kahden asian kautta luonto saavuttaa jälleen alkuperäisen voimansa.

Lisäksi ihmisen täytyy tulla kahdessa suhteessa enkelten kaltaiseksi. Hänen tulee antaa anteeksi kaikille, jotka ovat tehneet hänelle pahaa. Hänen tulee pitää vihollisia ystävinään – kuten enkelit tekevät aina, kun me vahingoitamme heitä synneillämme. Toiseksi hänen pitää mielellään palvella lähimmäistään, niin kuin rakkaat enkelit palvelevat meitä joka hetki Jumalan kautta.

Lopulta ihmisen täytyy tulla kahdessa suhteessa Jumalan kaltaiseksi. Ensimmäinen niistä on aito kuuliaisuus, jollaista herramme osoitti taivaalliselle Isälleen aina kuolemaansa saakka. Toinen on siinä, että hän kuuliaisuudessaan kasvaa ja vahvistuu hyveissään aina elämänsä loppuun saakka.

Tällä tavoin ihmisistä tulee sydämissään kestäviä ja taivaallisia. He ovat täydellisessä nöyryyden tilassa yhtä henkeä Jumalan kanssa. He ovat lempeän kärsivällisiä, hengessään köyhiä ja hehkuvat tulista rakkautta Jumalaa kohtaan. Kaikki, jotka saavuttavat tämän asteen – ja heitä ei ole paljon – voittavat vihollisensa, jolloin Jumala vapauttaa heidät raskaista taakoistaan ja auttaa heitä kärsimystensä kannossa. Sitten Jumala asettaa heidän kannettavakseen entistä monitahoisemman koettelemuksen siitä syystä, että ihmisessä kehittyisi kolme asiaa.

Ensi vaiheessa ihmisen tulee sisäistyä itseensä ja nähdä, mistä tuska on lähtöisin – ja sisäistyä sitten sen kautta itseensä – tullen lopulta todelliseksi itsekseen. Toisessa koettelemuksessa Jumala tahtoo hänen ottavan selvää, miksi hänelle on asetettu kärsimyksen taakkoja, ja mihin Jumala tahtoo hänen niiden myötä tulevan – mikäli hän seuraa Jumalaa ja antautuu Hänen tahtoonsa. Kolmanneksi ihmisen pitää luopua vielä itsestään ja kaikista luoduista asioista. Neljänneksi hänen tulee oppia kaikkien kärsimysten todellinen syy.

Olisiko se siinä, että ihminen tulee immuuniksi kaikelle ulkoiselle? Ei! Oikea syy on se, että ihminen löytää omasta todellisesta ydinolemuksestaan sen, ettei kukaan voi tai halua tehdä hänelle pahaa. Hänen tulee ajatella, että heidän pitäisi tuottaa hänelle enemmän tuskaa, mistä syystä hänen täytyy tuntea lämmintä myötätuntoa näitä kaikkia kärsimysten tuottajia kohtaan.

Sellaiset ihmiset ovat nöyrän Kristuksen seuraajia kuulijoita, ja heissä hän hallitsee ja heille hän lausuu: ”Pysykää minussa, niin te olette minun opetuslapsiani ja tulette tuntemaan totuuden, joka tekee teidän vapaiksi (Joh. 8:31–32).”

Kristuksen sanojen seuraajissa on kahdenlaisia ihmisiä. Toiset kuuntelevat ja seuraavat häntä mahdollisuuksiensa puitteissa iloiten ja ottavat sanoman vastaan tyytyväisinä, mutta kaiken ainoastaan asioiden luonnollisissa muodoissa. He hylkäävät sen, jota he eivät voi maistaa tai tuntea, koska sellainen ei tyydytä heitä. Sitten he juoksevat koko ajan etsien kuultavakseen jotakin uutta, jota he voisivat ymmärtää. Nämä ihmiset eivät välitä siitä, että heidän pitäisi kuolettaa juoksemisen halu, tulla paremmiksi ja valita aivan toisenlainen tie.

Toiset taas kokoavat itsensä ja pysyvät itsessään ja omassa sisäisessä olemuksessaan ottaen armon valaisemina vastaan ainoastaan Jumalan käskyjä. He odottavat Hänen suoraa ja välitöntä kutsuaan ja tahtonsa ilmauksia ilman mitään välittäviä tekijöitä. Sillä kaikki, mikä tulee jonkin välittävän tekijän tai kuolevaisen olennon kautta, sisältää moninaisuuden synnyttämää jälkimakua ja katkeruuden siementä. Sellaisessa on jotakin luodun makua, jollaisesta täytyy riisuutua ja vapautua, mikäli henki tahtoo todella maistaa Henkeä niin, että Se voi asettua asumaan sielun todelliseen perustaan.

Silloin he, jotka ottavat lahjat ja Jumalan käskyt todella sisäisesti, välillisesti tai välittömästi, ottavat ne vastaan jumalallisessa lähteessä ja luovuttava ne siihen takaisin. Nämä ovat niitä, jotka ammentavat ja maistavat todellisesta lähteestä, kun taas ensimmäiset puheena olleet etsivät kaikin tavoin ja kaikissa asioissa itseään, haluten aina pysyttäytyä itsessään. Kuitenkaan he eivät voi todellisuudessa löytää itseään mistään niin varmalla ja yksinkertaisella tavalla, kuin sisäisestä perustasta, jossa ei ole mitään välittäviä tekijöitä.

Nyt saatatte kysyä, miten tämä Jumalan välitön järjestys tulee toteuttaa? Se löytyy, kun ollaan ja pysytään lujasti omassa sisäisyydessä, niin että ihmisestä tulee itsensä sisäisyyksissä asuja, joka jättää ulkoisen ja sellaisen etsimisen. Mikäli hän pysyy vakaasti siellä, tulee hän varmasti tietämään, mitä siellä tulee tehdä, ja mitä Jumala on hänelle välittömästi sisäisesti tai ulkoisen välityksellä määrännyt. Silloin hän päästää irti itsestään ja seuraa Jumalaa kaikkialle, minne Jumala häntä rakkaudessaan johtaa – sisältää se sitten näkyjä, toimintaa, kärsimystä tai nautintoa.

Mikäli Jumala ei anna hänelle tätä kaikkea, niin hän jättäytyy omaan yksinkertaisuuteensa ja kantaa kaiken rakkaudesta Jumalaan, vaipuen sisäisyyksiin ja asettaen eteensä kuvan rakkaasta herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta.

Hän suoritti kaikki tekonsa kolmesta syystä: ensimmäisen mukaan hän ei etsinyt missään toimissaan – suurissa tai pienissä – omaa kunniaansa vaan taivaallisen Isänsä kunniaa, alistaen kaiken Hänelle. Toisena asiana hän haki kaikissa toimissaan ihmisten parantumista ja pyhittämistä, niin että hän parantaisi kaikki ihmiset ja johtaisi heidät hänen nimensä tuntemukseen Paavalin sanoin: ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulevat autuaiksi ja tuntevat hänen nimensä.” Kolmanneksi hän tahtoo sanojensa, toimintansa ja elämänsä kautta antaa meille oikean esimerkin ja kuvan kaikessa täydellistyneestä elämästä.

Näissä asioissa kiinni pysyvät ihmiset ovat todella kaikkein jaloimpia ja rakastavampia ihmisiä. Näihin syntyneet edustavat kristikunnan suurinta pyhää rikkautta. He pyrkivät aina kaikkein parhaimpaan tulokseen eivätkä katso pienuuteen tai suuruuteen, vähäisyyteen tai paljouteen, vaan ottavat kaikessa huomioon ainoastaan Jumalan tahdon.

Tästä perustasta käsin kaikki teot ovat parhaita mahdollisia. He eivät välitä siitä, asettaako Jumala heidät ylös vai alas, sillä he eivät ole kiinnostuneita muusta kuin Jumalan tahdon tapahtumisesta kaikessa yhtäläisesti.

Että tämä toteutuisi meissä kaikissa, Jumala meitä siinä auttakoon. Aamen.

***

Blogistin suomennos kirjasta: Johann Tauler’ Predigten, Frankfurt am Main, 1826

Pako maailmasta

Pako maallisesta ei henkisessä mielessä merkitse pakoa maailmasta, vaan mielen irrottautumista maallisesta – katoavaisesta.

Monissa askeettisissa suuntauksissa maailma – erityisesti sen ihmisten asuttamat paikat – nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, josta on syytä eristäytyä joko täydelliseen yksinäisyyteen tai johonkin samanhenkisten (tai -mielisten) yhteisöön.

On selvää, että yksinäisyys, luostarit ja ashramit tarjoavat hiljaisuutta, jossa mieli on voi rauhoittua ja syventyä. Toisaalta on selvää sekin, että ulkoisesti haasteeton ympäristö ei ole omiaan koettelemaan mielen todellista vakautta. Ihminen saattaa uskotella päässeensä irti kaikista paheistaan, mutta todellisuudessa mitkään virikkeet ja houkutukset eivät vain nosta niitä pintaan.

Filosofi Nietzsche totesi, että erämaahan tulee usein mukaan myös sika! Hän viittasi siihen, että erämaassa (tai samanhenkisten yhteisöissä) ihminen ei edes huomaa luonteessaan yhä piilevää heikkoutta, kun mikään ulkoinen ärsyke ei kaiva sitä esiin.

Eristäytyminen sopii parhaiten ihmisille, jotka keskittyvät meditaation kautta suoraan sisäiseen oivaltamiseen, kontemplaatioon. Sellainen ei kuitenkaan ole kaikille luontaista. Monet haluavat pyrkiä henkisyyteen esim. epäitsekkään toiminnan ja/tai antaumuksen kautta, mikä ei tietenkään ole mahdollista erämaan hiljaisuudessa.

On todennäköistä, että varsin monet pyhimyksiksi luokitellut askeetit eivät ole joka suhteessa kasvaneet nimityksensä arvoisiksi – osittain juuri siksi, ettei ulkoinen elämä ole asettanut heille riittäviä haasteita (tai he itse ovat ne torjuneet). Monet heistä ovat myös harjoittaneet ankaraa asketismia saadakseen sen kautta itselleen hengellisiä palkkioita – mikä on osoitus itsekkäistä motiiveista (palvovat Jumalaa kuin lehmää – maidon takia – ja siten kelvottomasti).

Yksi hienoimmista henkisyyden harjoittamisen muodoista on siinä, että ihminen pyrkii joka tilanteessa toimimaan parhaan tietonsa ja tuntonsa mukaan sekä unohtamaan välittömästi kaikki toimistaan mahdollisesti seuraavat ”hedelmät”. Teoriassa sellainen on helppoa – käytännössä erittäin vaikeata.

Monoteismi, minun teismi ja usko

Yksijumalaisuutta pidetään länsimaisten uskonnollisten ihmisten ja tutkijoiden keskuudessa uskonnollisen ymmärryksen huipentumana. Valitettavasti mitkään muut näkemykset eivät ole aikojen saatossa kuitenkaan saaneet aikaan yhtä tuhoisia seurauksia synnyttämällä kiihkoilua ja fanaattisuutta kuin yksijumalaisuuden nimiin vannovat.

Monoteismistä on valitettavan usein muodostunut minun teismi, joka on johtanut sotiin kaikkia vähänkin poikkeavia uskonnollisia näkemyksiä vastaan.

Meksikolainen Nobel-kirjailija, Octavio Paz totesi: ”Yksijumalaisuus on synnyttänyt paljon hienoja asioita, katedraaleja ja moskeijoita. Se on myös tuottanut vihaa ja vainoa. Länsimaisen sivistyksen pahimpien syntien – ristiretkien, siirtomaavallan, totalitarismin – juuret voidaan löytää monoteistisista näkemyksistä. Monien pakanoiden mielestä oli järjetöntä ajatella, että totuus voitaisiin kiteyttää vain yhteen persoonaan tai uskoon.

***

Länsimainen käsitys hindulaisuudesta näkee sen yleensä polyteistisenä, monijumalaisena – ja lyö siihen samalla harha- ja vääräoppisuuden leiman.

Suureen Mahābhārata-eepokseen kuuluva Bhagavad Gita antaa perimmäisestä jumaluudesta kuitenkin selvästi monoteistisen kuvan, missä ”kaikki on Krishnaa – kristillisessä käsitteistössä Kristusta”.

Krishnan esittämä opetus ei ole luonteeltaan poissulkevaa – niin ettei kenenkään saisi palvella mitään muuta Jumalaa. Ne kaikki kuuluvat Krishnaan ja voivat kukin omalta osaltaan olla johdattelemassa ihmistä äärimmäistä henkistä ja hengellistä tavoitetta kohden.

Krishnan tai Kristuksen todellinen olemus ei kuitenkaan paljastu kaikille ihmisille. Suurin osa meistä elää elämän vastakkaisuuksien luomien harhojen vallassa. Niiden lähtökohta löytyy säännönmukaisesti haluista ja vihasta.

***

Usko-käsite kuuluu kristillisyyden ydinkysymyksiin. Sen intialainen vastine on shraddhā, joka merkitsee myös luottamusta ja kunnioitusta. Uudessa testamentissa uskoa merkitsevä kreikan sana on pistis, joka alkuperäisessä mytologiassa viittasi uskottavaan ja luotettavaan persoonaan.

Bhagavad Gita erittelee uskon kolmeen, kunkin yksilön luontaisten piirteiden mukaiseen tasoon: sāttvinen, rājasinen tai tāmasinen, jotka ovat hyvin lähellä apostoli Paavalin kategorioita: pneumatikoi (henkinen), psykikoi (psyykkinen, tunnepohjainen) ja hylikoi (konkreettinen, lihallinen).

Ihmisen luontainen näkemys Jumalasta muodostuu hänen ”uskonsa” mukaiseksi, mikä on helposti havaittavissa siitä, miten konkreettisia tai abstrakteja, persoonallisia tai kosmisia ihmisten käsitykset Jumalasta ovat.

***

Usko saattaa muodostua ongelmalliseksi, mikäli se alkaa liiaksi supistaa ihmisen näkemyksiä ja kokemuspiiriä. Seurauksena on alussa poissulkevuutta, myöhemmin suvaitsemattomuutta, joka varsin helposti muodostuu vihaksi kaikkea poikkeavaa kohtaan.

***

Vanhan testamentin kertomuksessa juutalaiset palasivat konkreettisen Jumaluuden palvontaan, kun abstraktimpaa näkemystä edustava Mooses ei ollut läsnä. Reformaation jälkeen pyhimysten ja Jumalan kuvia ja patsaita hävitettiin runsain mitoin, mikä ei välttämättä vaikuttanut ihmisten yksilöllisiin käsityksiin.

***

Palvonnassa olennaisinta on sen aitous, rehellisyys ja antaumuksellisuus – todellinen mielentila. Kohteet eivät ole niin tärkeitä kuin yleensä ajatellaan – koska peremmiltään kaikki on Kristusta tai Krishnaa (yhtä ja samaa ainoata todellisuutta).

***

Kristillisissä piireissä on vuosisatoja kiistelty tiedon (tai pikemminkin tietoisuuden) ja uskon (erityisesti pelastuksellisesta) merkityksestä. Kiivaassa keskustelussa on usein vähätelty tai jopa täysin mitätöity tiedon merkitys, mikä on johtanut suppeaan, sanakorosteiseen näkemykseen hengellisistä ydinteemoista. Unohdetaan, että Jeesus todella opetti asioita. Hän ei pelkästään kehottanut uskomaan hänen persoonaansa, vaan elämään omakohtaisesti hänen opetuksensa todeksi – täyttämään Jumalan tahdon, joka avautuu armon laskeutuessa ihmiselle tietoiseksi – tietoisuudeksi.

Saatetaan unohtaa, Jeesus edellytti uskolta myös järjellisyyttä eli erotuskykyä: ”Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin!” (Matt. 23:24)

Ihmisyyteen liittyy järjellinen, mentaalinen olemus juuri siitä syystä, että sitä myös harjoitetaan – kunnes päädytään niin puhtaaseen olemukselliseen tilaan, että suora havainto voi ylipäänsä tulla mahdolliseksi. Se kuitenkin edellyttää seuraavan varoituksen huomioimista: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!” (Matt. 23:25)

***

Me emme kuitenkaan voi minkäänlaisten ponnistusten avulla itse saavuttaa totuutta, totuus sen sijaan voi saavuttaa meidät: sen voi paljastaa meille toiselta puolelta sellainen, joka on ruumistanut totuuden ja tuntee rakkautta meitä – ja me häntä kohtaan.

***

Nasaretin Jeesus avasi tiedon problematiikka arvostelemalla fariseusten ja kirjanoppineiden sananmukaista, kirjaimellista tietoa, josta puuttui asioiden todellisen luonnon ymmärrys.

Jeesus itse tiesi, mitä hän teki, koska hänen tietonsa (tietoisuutensa) ja tekonsa olivat lähtöisin henkisestä keskuksesta ja perustasta – Kristuksesta, Jumalasta. Lisäksi hän tiesi tavallisten ihmisten kykenemättömyyden päästä irti omista perinteisistä kaavamaisuuksista ja karkeuksista, kun hän totesi: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

***

Jaakobin kirje tuo selkeästi esiin henkisesti merkittävän tiedon – todellisen viisauden – tarpeellisuuden ja lähteen: se ei ole maallisesta elämästä lähtöisin olevaa ”riivaajien viisautta” (tavallista älykkyyttä), vaan asioiden todellisen olemuksen puhdasta ja välitöntä tiedostamista ”suoraan ylhäältä” – jossa ei ole ”muutosta, vaihteen varjoa” (koska se on luonteeltaan alkuperäistä ja ajatonta).

Toivottu joululahja henkisyyttä etsiville

Kuvassa oleva kirja saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa niin intialaiselta, ettei siihen länsimaisen ihmisen kannata kiinnittää mitään huomiotaan.

Suurin osa ei kuitenkaan katuisi, mikäli rohkenisi tutustua Bhagavad Gitan syvällisiin näkemyksiin ihmisen olemuksesta ja elämän tarkoituksista. Kirja voisia avata silmät näkemään sen, että kaiken takana olevaa ainoaa todellisuutta ei voida monopolisoida – se on ja pysyy aina samana, riippumattomana ajasta ja uskomuksista.

Kirjan on kääntänyt sanskritista englanniksi vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra, joka on jo lapsesta saakka perehtynyt sanskritiin ja tutkinut myöhemmin perusteellisesti kaikkien uskontojen ja filosofioiden näkemyksiä.

Tekijä lisää kirjan otsikkoon tekstin – navigointiopas elämän taistelussa – viitaten siihen, että kirjan todellinen sanoma kuvaa ihmisen omakohtaista, olemuksen eri tasoilla tapahtuvaa sisäistä kamppailua.

Bhagavad Gita neuvoo:

”Turvaudu häneen (Krishnaan, Kristukseen) koko olemuksellasi, niin saavutat hänen armostaan lopullisen rauhan ja ikuisen asumuksen.” (18.61–62)

Johanneksen evankeliumi noudattelee samaa linjaa:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27)

Jaakobin kirje toteaa (tavallisen ihmisen tilaan viitaten):

”Sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:6–8)

Bhagavad Gita tarkentaa asiaa:

”Tietämätön ja vähän shraddhāa (uskoa, luottamusta) omaava, epäuskoinen ihminen joutuu perikatoon. Itseään epäilevä ihminen ei löydä tätä tai mitään muutakaan maailmaa eikä liioin onnellisuutta.” (4.39–40)

***

Gitan mukaan todelliset tietäjät (pyhät, vanhurskaat) kertovat sen, mitä he näkevät – eivät sitä, mitä he ajattelevat tai ovat kuulleet.

Johanneksen evankeliumin Jeesus julistaa:

”Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen, ja etten minä itsestäni tee mitään, vaan puhun tätä sen mukaan, kuin minun Isäni on minulle opettanut. (Joh. 8:28)

***

Henkisyyteen pyrkivän elämäntavan selkeänä tavoitteena sekä evankeliumien mukaisessa kristillisyydessä että Bhagavad Gitan hindulaisuudessa on toisen syntymän saavuttaminen, henkinen syntymä – tietoisuuden keskuksen siirtyminen hengen tasolle.

Johanneksen evankeliumi (1:12–13) kirjoittaa:

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan [Sanan], hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.”

Kaikkien jumalallisten sanansaattajien ja vapahtajien tavoitteena on meidän kaikkien muiden auttaminen syntymään sieluissamme Jumalan lapsiksi. Mestari Eckhart kehotti kaikkia kristityiksi pyrkiviä tulemaan neitsyt Marian kaltaisiksi – Sanan synnyttäjiksi.

***

Toisessa huomion arvoisessa lausumassa Krishna puhuu kodittomasta joogista. (12.19) Sanskritin koditonta merkitsevä käsite on aniketa (keta on lähellä suomen kotia). Meidän tulee kuitenkin aina varoa liian sananmukaisia tulkintoja. Krishna ei tässä puhu fyysisestä kodista, vaan psyykkisestä suojasta ja turvasta. Tässä ei ole olennaista se, onko henkisellä ihmisellä koti tai ei – kyse on siitä, että todellisessa kiintymättömyydessä on yhdentekevää se, mitä siihen kohonnut konkreettisesti omistaa.

Matteuksen evankeliumin Jeesus toteaa:

”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." (Matt. 8:20)

Krishna lausuu:

”Minulle on rakas sellainen minulle antautunut, joka on puolueeton ystäviä ja vihollisia kohtaan eikä välitä kunniasta tai häpeästä, kuumasta tai kylmästä, nautinnosta tai tuskasta. Lisäksi hän on vapaa kaikista kiintymyksistä, pysyy tyynenä, lujana ja hiljaisena ylistysten ja häväistysten keskellä, on tyytyväinen kaikkeen eikä tarvitse itselleen omaa kotia. (12.18–19)

Matteuksen evankeliumi viittaa samankaltaisiin vaatimuksiin:

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen (Matt. 16:24–25).” Hieman myöhemmin evankeliumi tarkentaa suhtautumista toisiin ihmisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 19:19).”

Markuksen evankeliumikin kuvaa maallisiin, katoavaisiin hedelmiin kiintymistä:

”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa (Mark. 8:36)?”

Bhagavad Gita kirjoittaa siitä, että hedelmien odotuksista päästää eroon mielen kurinalaistamisen kautta:

”Itsensä kurinalaistaneet luopuvat toimiensa hedelmistä ja saavuttavat täydellisen rauhan, mutta kurittomat ja itsekkäiden halujen vallassa olevat kiintyvät ja joutuvat kahlehdituiksi tekojensa hedelmiin (Bh.G. 5:12).”

***

Elämä on taistelua. Kukaan meistä ei voi elämässään välttyä jonkinasteiselta ja -tasoiselta taistelulta. Kysymys on siitä, miten toimia taistelussa hyvänä soturina oivaltaen ja yhdistyen samalla oman olemuksemme syvyyksissä Krishnaan, joka on kaiken taistelun yläpuolella.

Tämä tohtori Ravindran valaisevin kommentein varustettu Bhagavad Gita on omiaan laajentamaan ja syventämään näkemyksiämme elämäksi tai ihmiseksi kutsutuista asioista, joihin liittyy valtava määrä mystisiltä vaikuttavia arvoituksia.

Yli puoli vuosisataa evankeliumeita vanhempi kirjoitus osoittaa, että henkisissä ydinasioissa löytyy – yksityiskohtien erilaisuudesta huolimatta – huomattavasti yhtäläisyyksiä. Mitä lähemmäksi todellisuutta käsitteellisissä ilmauksissa tullaan, sitä enemmän ne alkavat muistuttaa toisiaan.

Olen etuoikeutettu saatuani tohtori Ravindralta kehotuksen ja luvan suomentaa tämä hänen hieno kirjansa ja julkaista se pdf-muodossa vapaasti kaikkien luettavaksi.

BHAGAVAD GITA, NAVIGOINTIOPAS ELÄMÄN TAISTELUSSA

Siinai-vuoren huipulla avautuu vain yksi totuus

Matteuksen evankeliumi esittää hyvin selkeästi perusnäkemykset Kristuksen todellisesta seuraamisesta:

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen (Matt. 16:24–25).”

Hieman myöhemmin evankeliumi tarkentaa suhtautumista toisiin ihmisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 19:19).”

***

Edelliset lausumat eivät tietenkään kehota itsetuhoiseen käyttäytymiseen tai äärimmäiseen asketismiin, vaan asteittaiseen – ja lopulta täydelliseen – luopumiseen itsekeskeisyydestä. Se ei tarkoita minkäänlaista laumahenkisyyteen paluuta (joka olisi degeneraatiota), vaan koko persoonallisen tiedostamistavan ja tahdon muutosta aivan toisen laatuiseksi: evankeliumin sanoin – Isän tahdoksi.

***

Ikivanha intialainen suureepos, Mahabharata, on neljä kertaa laajempi kuin Raamattu. Yksi sen tunnetuimmista osista on Bhagavad Gita. Siitä löytyy mm. tämä ”hengen seuraamista” esittävä lause:

”Ihminen, joka tekee minun työtäni pitäen minua ainoana antaumuksensa kohteena – ollen lisäksi vapaa kaikista kiintymyksistään sekä vihasta ketään kohtaan – ainoastaan sellainen voi tulla minun luokseni (Bhagavad Gita 11.54–55).”

***

Näiden ilmausten keskeisen sanoman yhdenmukaisuutta ei tarvinne hakea suurennuslasin kera. Molemmat kehottavat ihmistä tarkastelemaan tavanomaista suhdettaan omaan itseensä, että ihminen oivaltaisi, miten tiukasti hänen mielensä on ehdollistunut ja rajoittunut menneisyyden synnyttämiin reaktiomalleihin (vanhoihin leileihin) ja omaan minäkuvaansa.

Mieli tulisi pyrkiä asteittain suuntaamaan uudelleen johonkin jokapäiväisiä askareita ja minuutta paljon suurempaan ja merkittävämpään. Sellainen on ”lepopäivän pyhittämistä” (minä päivänä tahansa – lopulta joka hetki).

Jokainen tietää kuinka vaikeata ihmisen on päästä eroon vihasta, loukkaantumisesta ja ärsyyntymisestä. Sellainen on vaikeata aina niin kauan kun on olemassa jokin, joka voi vihastua tai loukkaantua. Tämä jokin on erillinen minä tuntemus. Vasta ”elämänsä kadottaneet” ovat löytäneet sellaisen sisäisen pysyvän tilan (todellisen elämän), jota mikään ulkoinen ei enää voi järkyttää.

***

On ymmärrettävää, että hengen elämän – jumalallisen – avautuminen avaa myös pääsyn korkeisiin luoviin voimiin, jolloin piileväkin taipumus vihaan olisi vaaraksi sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen.

Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen tarpeesta salata henkisiä totuuksia niiltä, jotka eivät vielä olleet niihin kypsiä:

”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä (Matt. 13:13).”

***

Kaikissa hengellisissä perinteissä on tuotu esiin tarvetta puhdistaa oma mieli kaikista alemmista taipumuksista – ovat ne sitten luonteeltaan aineellisia tai psyykkisiä haluja tai himoja. Katolisen kirkon piirissä tällaiseen lienee pyritty mm. pappien selibaatin kautta, mikä on usein aiheuttanut mielen kieroutumia siten, että halu on suuntautunut jotakin muuta (vartioimatonta, jota Raamattu ei suoraan kiellä) kuin naista kohtaan.

***

Henkisen suuntautumisen täytyy pohjautua sisäiseen kutsuun ja olla luonnollista. Pakotettu mieli joko kieroutuu, teeskentelee, kovettuu tai näivettyy (tulee suolapatsaaksi).

Matteuksen evankeliumi esittää, että ihmisen tulisi löytää sydämelleen, syvälle ymmärrykselleen kestävä suuntaus:

”Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (Matt. 6:21).”

Kun suuntaus on löytynyt, tapahtuu myös mielen kurinalaistaminen ja rauhoittaminen ilman pakottamista.

***

Bhagavad Gita kirjoittaa kurinalaistamisesta:

”Itsensä kurinalaistaneet luopuvat toimiensa hedelmistä ja saavuttavat täydellisen rauhan, mutta kurittomat ja itsekkäiden halujen vallassa olevat kiintyvät ja joutuvat kahlehdituiksi tekojensa hedelmiin (Bh.G. 5:12).”

Markuksen evankeliumi kuvaa myös maallisiin, katoavaisiin hedelmiin kiintymistä:

”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa (Mark. 8:36)?”

Lapatossu ja Siirakki

Vinski (Kaarlo Kartio) ja Lapatossu (Aku Korhonen)

Jeesus Siirakin kirja on poistettu suomalaisesta raamatusta Biblian jälkeen. Lutherin mukaan se on kyllä viisaan miehen kirjoittama, joka opettaa lukijoille oikeaa suhtautumista Jumalan sanaan, muihin ihmisiin, ruumiin tarpeisiin ja omaisuuteen.

Lutherin suhde Raamatun kaanoniin oli valikoiva. Hän siirsi neljä Uuden testamentin kirjettä: Jaakobin, Juudan, Heprealaiskirjeen sekä Ilmestyskirjan ”lisäosaksi”, koska katsoi, etteivät ne yhtä selvästi kuin muut kirjoitukset ajaneet hänen omaksumiaan näkemyksiä Kristuksesta.

Nykyisen raamatuntutkimuksen mukaan Heprealaiskirje olisi hyvin joutanutkin ”oheislukemistoksi”, koska se ei ole Paavalin kirjoittama, vaan myöhempi väärennös. Ilmestyskirjakin olisi ehkä saanut jäädä oheislukemistoon, kun otetaan huomioon, miten paljon turhia pelkoja se on historian aikana synnyttänyt (Origeneksen mielestä sitä ei olisi saanut koskaan lukea julkisesti).

Luther totesi Jaakobin kirjeestä: ”En pidä Jaakobin kirjaa apostolin kirjoituksena, se on selkeästi Paavalia ja muita kirjoituksia vastaan lukiessaan vanhurskautuksen tekoihin.” Luther ei näyttänyt ainakaan alkuaikoinaan ymmärtävän sitä, että todellinen usko tulee luonnollisesti esiin hyvinä tekoina (teot sinänsä eivät tietenkään kerro mitään ihmisen sisäisestä tilasta).

***

Jaakobin kirjettä tarkasteltaessa on otettava huomioon, että kirjeen syntyaikoina kristilliset näkemykset Jeesuksen persoonasta ja tehtävästä poikkesivat varsin paljon myöhemmin muodostuneista käsityksistä. Edesmennyt professori Heikki Räisänen toteaa viimeisessä kirjassaan (Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat), että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi tunnistaneet omakseen nykyisiä kristillisiä näkemyksiä.

Jaakobin kirjeen kirjoittajasta tai syntyajasta ei ole täyttä varmuutta – ensimmäiseltä vuosisadalta se kuitenkin on peräisin ja saattaa hyvinkin sisältää ”apostolista vaikutusta”, jollaista Uudessa testamentissa löytyy puhtaana ainoastaan Paavalin kirjeissä.

***

Luterilainen kirkko ei ole arvostanut Siirakin kirjaa eikä Lutherin tapaan muitakaan apokryfisiä tekstejä. Tästä huolimatta Siirak on muutama sukupolvi sitten ollut Suomen kansan parissa varsin suosittu.

***

Siirakin aforismit nousivat kansan kuultaviksi erityisesti kolmen ”Lapatossu-elokuvan” myötä, joissa loistava näyttelijä, Aku Korhonen (1893–1960), toisteli niitä runsaasti sanomiensa vahvikkeiksi.

Lapatossun kirjallinen esikuva syntyi Juho Nurhosen toimesta jo 1900-luvun alussa. Elokuvien käsikirjoittajina toimivat Ensio Rislakki ja Ilmari Turja, tuottajana T. J. Särkkä. Elokuvat olivat hyvin suosittuja, mutta saivat osakseen ”korkeakulttuuria” vaalivien kriitikoiden ankaran vihan. Näyttää siltä, että ensimmäinen reaktio uusiin virikkeisiin on usein ”vanhan varjelua – ellei suorastaan hätävarjelun liioittelua.”

Aku Korhonen ja Vinskiä esittänyt Kaarlo Kartio (Kalle Hänninen 1904–1940) saivat jopa kuninkaallista huomiota Tukholman esityksen yhteydessä, jonka jälkeen Ruotsin kuningas kutsui heidät aitioonsa ja ojensi kummallekin ritarimerkin.

Lapatossu-elokuvien teko loppu Kaarlo Kartion kuolemaan, mutta Korhonen esitti hahmoa sodan aikana rintamamiehille järjestetyissä tilaisuuksissa.

Aku Korhoselle Lapatossu oli tietenkin pitkän uran vain yksi monista rooleista. Voidaan todeta, että monista vanhoista elokuvista Korhosen sivuroolit ovat jääneet paremmin katsojien muistiin kuin suurten sankareiden osuudet.

Joitakin otteita Siirakin viisauden kirjasta:

Älä tee syntiä kahta kertaa sovituksen toivossa, sillä et pääse rangaistuksetta yhdestäkään kerrasta.

Joka on itselleen paha – kenelle hän olisi hyvä? Kuka kunnioittaa sitä, joka ei itsekään anna arvoa omalle elämälleen?

Mielettömän lahja ei sinua hyödytä, sillä hänellä on yksi silmä antamassa, monta ottamassa.

Kun seulaa puhdistetaan, jäävät roskat jäljelle. Samoin jäävät ihmisen saastat hänen ajatuksiinsa. Älä kiitä miestä, ennen kuin tunnet hänen ajatustapansa.

Kulta koetellaan tulessa ja otolliset ihmiset nöyryytyksen pätsissä.

Älä tee mitään harkitsematta. Mutta sitten kun teet, älä kadu.

Opi, ennen kuin puhut. Etsi parannusta, ennen kuin sairastut. Ole nopea kuulemaan, mutta lausu vastaus harkinnan perästä.

***

Nykyisen enemmän tai vähemmän sosiaalisen median käyttäytymisoheisiin voitaisiin lisätä:

Oletko kuullut jotakin sanottavan? Se kuolkoon kanssasi. Ole huoleti – ei se sinua halkaise!

Ota selvää asiasta: ehkei hän ole sitä tehnyt, ehkei hän ole sitä sanonut – sillä usein on panettelu käynnissä, äläkä usko kaikkea, mitä puhutaan.

Lisää Siirakista