sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Oikeassa olemisen ongelmallisuus


Oikeassa olemisen tarve lienee kehittynyt ihmismielen ominaisuudeksi silloin kun ihminen on alkanut hahmottaa elämää vastakkaisten virikkeiden kentässä ja käsittää itsensä muista erillisenä persoonallisuutena.

Vanha testamentti todistaa osaltaan, että vallanhaluksi kutsuttu ilmiö on syntynyt yhtenä seurauksena ns. syntiinlankeemuksesta, jossa ihmisen tajunta kääntyi pois välittömästä jumalallisesta tietoisuudesta ja samastui ulkoisiin ilmiöihin (siirtyi ykseydestä erillisyyteen).

Vallanhalua – ja sitä melkein aina seuraavaa oikeassa olemisen käsitystä – ilmenee kaikissa ihmisen toimintaympäristöissä. Se ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri yksilöihin: jotkut tyytyvät vielä aineellisiin virikkeisiin, suurin osa elää sen ”vaikutuksen alaisena”, ja vain harvat ovat todellisuudessa päässeet siitä eroon.

Yhteisöissä voimakkaat yksilöt synnyttävät usein esittämillään ajatuksilla ympäristöönsä kollektiivisen oikeassa olemisen asenteen, joka nojaa verraten harvoin kaikkien omaksujiensa omaehtoiseen harkintaan.

Niin sanottu politiikka liitetään lähinnä vallankäyttöön isoissa yhteisöissä (kuten valtio, kunnat, yms.). Politiikka on kuitenkin yleisnimitys kaikelle vallankäytölle – tapahtui se sitten pienissä tai suurissa puitteissa.

Ihmisyhteisöissä on aikojen saatossa kehitelty ”oikeassa olon” puitteet määrittelemiä normistoja, jotka riippuvat hyvin paljon ajasta ja paikasta. Historiallisesti katsoen ei ole kovin pitkä aika siitä, kun katsottiin itsestään selviöksi, että aurinko kiertää maata. Muunlaista näkemystä esittävät olivat ehdottomasti väärässä ja harhaoppisia.
***
Oikeassa olijan paikasta käydään eriasteista kisaa sekä kotien että aatteiden ja uskontojen piirissä. Pienissä puitteissa kisailu saattaa johtaa aggressioihin ja eroihin – suurissa puitteissa jopa sotiin.
Kollektiivisen oikeassa olemisen esimerkkejä voidaan löytää Vanhasta testamentista.

5. Moos. 13:13–15 kuvaa ”oikeaoppista” suhtautumista vääriä jumalia lähestyneitä oman kansan kelvottomia miehiä kohtaan seuraavasti: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

4. Moos. 25:3-4 ilmentää myös äärimmäistä suvaitsemattomuutta uskontoon liittyvissä asioissa: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’”

Vanhan testamentin puolelta löytyy vain niukasti aineistoa, joka ei edustaisi jyrkkää jakoa oikeaan ja väärään. Juutalaiset halusivat määritellä tarkoin oman kansallisen identiteettinsä loukkaamattomat rajat ja perustella niiden muuttumattomuus konkreettisilla, jumalallisina määräyksillä.

Ei vaadita kovin paljon perehtymistä historiaan sen havaitsemiseksi, että kristillinen kulttuuri on käytännön toimissaan nojautunut varsin suurelta osin Vanhan testamentin edustamiin näkemyksiin.
Siirakin kirja tuo kuitenkin esiin epäilyksiä tavallisen ihmisen kyvystä päätellä luotettavasti, mikä on todella hyväksi tai pahasta: ” Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.”
***
Uusi testamentti tuo oikeassa olemisen asiaan uutta näkemystä, joka ei enää nojaa vanhoihin, ehdottomiin kiintoajatuksiin. Se viittaa siihen, että todellinen tietoisuus on mahdollista saavuttaa, kunhan ihminen kasvaa irti totunnaisista harhoistaan, joita hän kutsuu elämäkseen.

Uuden testamentin hienovaraiset opastukset kohdistuvat inhimillisen olemuksen kaikkiin puoliin. Niiden on tarkoitus toimia ”siemenen tai hapatuksen tapaan”, jotka synnyttävät pysyviä muutoksia ja kasvua ihmisten sisäisissä olemuksissa.

Nasaretin Jeesus koetti monissa yhteyksissä välttää sitä, että sisäisesti liian kypsymättömät ihmiset alkaisivat tulkita ja soveltaa hänen tai hänen opetuslastensa opetuksia: koska oli todennäköistä, että opetukset tulkittaisiin aivan liian sananmukaisesti tai käännettäisiin täysin ylösalaisin (helmet tallottaisiin jalkoihin).

Valitettavan monissa kohdin Jeesuksen olemukseen nojaava kristillinen liike on muodostunut ihmisten suhteen konkreettista valtaa käyttäväksi organisaatioksi. Silloin ei sanoman ydintarkoitus aina enää ole yksilöiden sisäisen kasvun kaikinpuolinen edistäminen, vaan ihmisten kollektiivisen ajattelutavan yhtäläistäminen (katolisointi) ns. tunnustusten puitteisiin.

Jeesus itse varoitteli vannomasta mitään tai minkään kautta, koska ihmisen tajunta on hänen menneisyytensä ehdollistama – eikä siten kykene virheettömästi ja välittömästi havaitsemaan asioiden todellista olemusta.

Vain harvat voivat Jeesuksen tapaan lausua: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tällainen edellyttää sitä, että lausuja kykenee virheettömästi tunnistamaan oman tietämyksensä ja toisten tietämättömyyden.

Uuden testamentin Jeesus ei kuitenkaan näe, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi valmis elämään ulkoisen tai sisäisen rauhan tilassa niin, ettei ihmisten sisäinen kehitys samalla pysähtyisi paikalleen. Siksi hän sanoi, ettei ollut tullut tuomaan rauhaa, vaan eripuraisuutta, joka pitää ihmisten mielet ”hereillä” (vaan ei totuuteen heränneinä).
***
Hyvin tavallinen ”oikeassa olemisen” tukikeino on se, että samanhenkiset lyöttäytyvät yhteen. Nuoret eriytyvät vanhoista, yhteiskunnallisissa tai uskonnollisissa asioissa eri tavoin ajattelevat muodostavat puolueita tai lahkoja. Ongelmia syntyy siitä, että liittymien piirissä ajatustapoja usein yksinkertaistetaan ja asenteet vähänkin poikkeavia kohtaan kärjistyvät (omien ”kirkastuessa”). Platon aikoinaan varoitteli siitä, että erityisesti nuorten ja varttuneempien keskeinen vuorovaikutus tulee vaikeaksi, jos perusnäkemykset elämästä pääsevät muodostumaan liian erilaisiksi. Tämän päivän poliittisessa bloggiajattelussa voidaan havaita merkkejä siitä, että yhteisten asioiden hoito saattaa käydä vaikeaksi, jos asenteet eivät salli keskinäistä vuorovaikutusta.
***
Kamppailua oikeassa olosta käydään ensin ulkoisissa puitteissa, sitten yksilöllisen mieleen pintakerrostumissa (sosiaalisen omantunnon kanssa) – ja lopulta ihmisen erilaatuisten sisäisten olemusten kesken. Silloin puhutaan ns. Jaakobin painista tai Paavalin kuvaaman kahden vetovoiman välisestä köydenvedosta. Siinä toinen vetovoima suuntautuu tavallisen, ulkoisen elämän virikkeiden suuntaan, kun taas toinen vaatii niistä irrottautumista.

Todellisuudessa ”oikeassa oleminen saa oikeutuksensa” vasta siinä vaiheessa, kun ”totuus itsessään” on vapauttanut ihmisen tietoisuuden kaikista suhteellisista ”totuuksista.”

Monet voivat kuvitella, että olisi hienoa päästä tilaan, jossa todellisuus paljastuu välittömästi. Sellaisten harvojen yksilöiden elämä todistaa kuitenkin jotakin aivan muuta. Tie todelliseen oikeassa olemiseen osoittautuu lähes aina via dolorosaksi – kärsimysten poluksi, joka tosin voi loppuun kuljettuna lopullisesti vapauttaa myös kaikista kärsimyksen syistä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Kansa joka pimeydessä vaeltaa on näkevä suuren pimeyden



Otsikko on muunnos Jesajan kirjan 9. luvusta ja puolustaa muunnettuna paikkaansa, mikäli kansa ei edes etsi fyysistä, psyykkistä ja lopulta henkistä valoa.
Matteuksen 7. luvussa on kaikkien kristityiden hyvin tuntema kehotus: ”Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Matteuksen edellisessä luvussa esitetään etsinnän kohde – ja että sen löytäminen merkitsee samalla kaiken löytämistä: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”
Kristillisen liikkeen laajentamishalukkuus saattoi olla syynä siihen, että evankeliumien ja Paavalin kirjeiden edellyttämää omakohtaista etsintää ja kolkuttelua alettiin väheksyä. Kirkkoisä Tertullianus (155–230 jKr.) esitti jopa niin räikeän väitteen, että kaikki etsintä ja kolkuttelu oli nyt käynyt täysin turhaksi, koska kirkolla (ja vain sillä) oli hallussaan ja hallinnassaan kaikki pelastukseen tarvittavat asiat.
Jo ennen Tertullianuksen aikaa useissa varhaisissa kristillisissä suuntauksissa esitettiin kritiikkiä siitä, että myöhemmin valtasuuntaukseksi muodostuneissa piireissä monet eivät enää vaivautuneet etsimään, vaan tyytyivät pelkkiin kirjaimellisiin uskonnäkemyksiin ja -muotoihin.
Tämän päivän evankelis-luterilaiset näkemykset eivät enää näytä perustuvan evankeliumien opastuksiin, Nasaretin Jeesuksen opetuksiin, vaan Jeesuksen olemuksesta ja tehtävästä myöhempien vuosisatojen kuluessa tehtyihin tulkintoihin – kirkolliskokousten kollektiivisiin päätöksiin.

Kirjailija Aldous Huxley totesi (Uljaassa Uudessa Maailmassaan), että jo kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden.

Voitaisiin väittää, että periaatteissaan kristillinen tulkinta on pysynyt ”päivittämättä” lähes 700 vuoden ajan (Nikean kokouksesta), jona aikana sen oikeaoppisuuden puolesta on joka vuosi vannottu miljoonia kertoja.

Kristillisen liikkeen sisällä on kuitenkin esiintynyt suuntauksia ja yksilöitä, jotka ovat pyrkineet ”nostamaan riman” sinne, mihin se kuuluu – ajallisen ja ajattoman välille. Heidät on yleensä pyritty vaientamaan tai ajamaan pois pääsuuntauksen piiristä.

Nykyinen suomalainen pelastusnäkemys nojaa pelkästään Jeesuksen Kristuksen itsensä uhraamiseen. Tämä historiallinen tapahtuma tulkitaan ainoaksi asiaksi, joka voi lepyttää Jumalan vihan luotujaan kohtaan. Tulkinnan laajentuminen on peittänyt lähes kokonaan alleen Jeesuksen itsensä ja apostoli Paavalin esittämät opetukset taivaskelpoisuudesta.

Helluntain jälkeen ihmisten ei enää olisi tarve edes yrittää riisua pois vanhaa Aatamiaan, koska kuoleman jälkeen Jeesus korvaa sen itsensä kaltaisuudella – mikäli ihminen vain on inhimillisten auktoriteettien vedellä kastama ja uskoo ainakin muodollisesti Jeesukseen.

Jeesus nähdään eräänlaisena ”Troijan hevosena”, joka voi salakuljettaa itseensä uskovat kastetut – ja ainoastaan heidät – ikuiseen autuuteen.
***
Paavali toteaa (Room. 8:13): ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.”

Tuomaan evankeliumi (59) kirjoittaa: ”Etsikää häntä (Kristusta, henkeä) joka elää, etsikää niin kauan kuin itse elätte, ettette kuolisi. Kuoltuanne (ruumiin kuoltua) te ette voi nähdä häntä, vaikka haluaisittekin.”
Johanneksen evankeliumissa on usein toistettu kohta: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Edellä olevat kolme väitettä saattavat viitata siihen, ettei ihmisen sisäinen olemus kovinkaan paljon muutu lihallisen kehon menettämisen kautta. Hänelle jää yhä ylleen ”vanha Aatami”, jonka päälle tuskin voidaan pukea mitään täydellistä puhdasta ja ikuista, koska se on yhä ajallisuuden (synnin) saastuttama.

Paavali toteaa (1. Kor. 15–59) edellisen asian yksiselitteisesti, ”ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

Apostoli jatkaa (Ef. 4:22–24): ”Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.”

Tuon ”uuden ihmisen” päälle pukemiseen ihminen tarvitsee tietenkin apua sieltä, missä ”uusi ihminen” on alusta saakka asustanut. Ihmisen tehtävänä on luovuttaa uudelle tilaa vapautumalla sisäisesti ajan saastuttamasta persoonallisesta tahdosta kaikkine pyyteineen.

Sisäinen vapautuminen ei tietenkään ole helppo asia, koska ihminen on käsittämättömän kauan samastunut ulkoisiin kohteisiin ja omaan erilliseen minuuteensa. Elämä itse kaikkine iloineen, kyllästymisineen ja kärsimyksineen voi auttaa mieltä irtautumaan turhuuksista – mikäli myös ymmärrys syvenee kokemusten myötä.

Joka (katoavaisen) elämänsä kadottaa, hän sen (katoamattoman) löytää!



perjantai 21. syyskuuta 2018

Asfaltoidut kaidat tiet, levennetyt ahtaat portit.



Evankelinen, evankeliumien mukainen kristillinen nykykäsitys esittää, ettei osittaisesta tai täydellisestä katoavuudesta pelastuminen vaadi ihmiseltä minkäänlaista itsensä parantelua. Jokainen saa siten olla pelkästään oma itsensä. Ihmisen tulee kuitenkin uskoa Jeesukseen, niin hän lopulta tulee automaattisesti tämän kaltaiseksi – tosin ei kuitenkaan tässä maallisessa elämässä.

***
Evankeliumeihin nojaten voidaan kysyä:

Mihin katosivat kaidat tiet ja ahtaat portit? Mihin katosivat vaatimukset lasten kaltaisesta pyyteettömyydestä, leivisköiden tuottavasta käytöstä, hyvään maahan kylvetyistä siemenistä ja pakanoita paljon täydellisemmästä elämäntavasta? 
Mihin unohtui itsensä kieltäminen, ristinsä kantaminen ja Kristuksen päälleen pukeminen? Mihin jäi tarve kadottaa elämänsä ja syntyä jo elinaikana uudelleen hengestä henkeen (mikäli toivoo pääsevänsä lopulliseen tavoitteeseen), ajallisesta ajattomaan, katoavaisesta katoamattomaan?

Mihin perustuu väite siitä, että Jeesus Kristus yksin tekee koko remontin häneen kirjaimellisesti uskovien seuratessa patalaiskoina katselijoina sivusta – saaden laiskuudestaan palkaksi ikuisen autuuden?

Ihminen ei tietenkään voi nostaa itseään ajallisen tuolle puolen, mutta hän voi – ja hänen tulee (mikäli evankeliumien sanomat otetaan todesta) – karistaa itsestään niin paljon ”turhuuksien turhuutta”, että hänet voidaan ylhäältä edes havaita ja sitten vapaasta tahdosta ja Jumalan armosta sisäisesti kohottaa kaiken katoavaisen ulottumattomiin.

Evankeliumit ovat tarkoitetut kannustamaan ihmisiä suorittamaan oma osansa elämänsä ylentämisessä, että heidät, tavalliset ihmisen pojat, voitaisiin joskus – Ihmisen Pojiksi, Johanneksen kaltaisiksi tulleina – ylentää samaan ykseyteen, missä Jeesus Kristus oli ja on.

Pitkälle lievennetty oppi kuulunee ”tämän maailman ruhtinaiden tuotantoon”, ja se palvelee lähinnä organisoituja valtapyrkimyksiä eikä edistä ihmisen vaellusta kotia kohden yksilöllisellä ”tuhlaajapojan taipaleella.”

perjantai 14. syyskuuta 2018

Karhunpainia rakkaimman Iisakin kanssa



Vanhassa testamentissa (1. Moos. 32:23–33) on kertomus Jaakobin yöllisestä painiskelusta tuntemattoman miehen kanssa – jonka hän voitti aamun koitteessa.

Paavali kertoo omakohtaisesta painiskelustaan (Room. 7:19) seuraavasti: ”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”

Jeesuksen koettelemus erämaassa (Mark. 1:12–13) kuvaa sisäisen painin ankarimpia otteluita, joissa vastustajana on pahuuden ydinolemus: ”Ja hän oli erämaassa neljäkymmentä päivää, ja saatana kiusasi häntä, ja hän oli petojen seassa.”
***
Edelliset kolme kuvausta sekoitetaan helposti tavallisen ihmisen jokapäiväiseen painiskeluun siitä, missä määrin hän noudattaa niin sanotun omantuntonsa ääntä.

Päällimmäisin omantunnon laji perustuu kuitenkin suurelta osin yhteisön puitteissa vakiintuneisiin sosiaalisiin näkemyksiin, jotka soimaavat aina, kun ihminen on poikennut tai aikoo poiketa niistä.

Tällaisissa ”harjoitusotteluissa” persoonallinen minuus pyrkii voittamaan karkeimmat pyrkimyksensä ja saamaan siitä itselleen jonkinlaista ulkoista tai sisäistä arvostusta ja tyydytystä.
***
Myöhemmässä vaiheessa ihminen joutuu usein jopa tarkastelemaan ja arvottamaan uudelleen kaikki ulkopuolelta omaksumansa asenteet ja ajatusmuodot. Vasta sellaisen ”painin” jälkeen hän saattaa olla valmis ja vapaa kohtaamaan todellisia, edellisten kolmen esimerkin kaltaisia sisäisiä vastavoimia.

Nämä ”ottelut” ovat luonteeltaan huomattavasti kovempia kuin pyrkimykset sosiaalisesti paremmin hyväksyttävään minuuteen. Näiden taisteluiden tarkoituksena on kaivaa esiin todellinen yksilöllisyys – korkeampi minuus, evankeliumien sanoin ”Ihmisen Poika.”
***
Isä Meidän rukouksessa pyydetään, että Jumala ei saattaisi meitä kiusaukseen, vaan päästäisi meidät pahasta. Suoraviivaisesti tulkiten tämä lienee hieman kyseenalainen ja turha pyyntö, sillä ihmisen joutuminen monenlaisiin kiusauksiin on täysin välttämätöntä. Muussa tapauksessa hänen luonteensa ei milloinkaan puhdistuisi ja lujittuisi niin paljon, että se kykenisi vastustamaan kaikkia katoavaisiin asioihin vetäviä voimia (tämän maailman ruhtinaita).

Että pyyntö olisi oikeutettu, siihen tulisi tehdä lisäys, ettei ihmistä saatettaisi sellaisiin kiusauksiin, joista hänellä ei ole sisäisen olemuksensa kehityksen nojalla mitään mahdollisuutta selvitä.
***
Sosiaalisen omantunnon kanssa painiskelu on tarpeen siinä, että ihmisestä tulisi toisten ihmisten näkemyksissä niin sanottu ”hyvä ihminen.”

Mikäli ihmisen sisäinen kaipaus ei tyydy tähän, vaan pyrkii löytämään myös ”todellisen hyvyyden lähteen”, joutuu hän useimmiten ensin ristiriitaan perinteisiin näkemyksiin rajoittuneen ympäristönsä kanssa. Tästä muodostuu hänen yksilöllinen ”painiottelunsa.”

Mikäli hän kykenee nousemaan kollektiivisen paineen yläpuolelle, saattaa hän ajautua eräänlaiseen tyhjyyden tilaan, jossa mistään ulkoisesta ei enää saa turvaa tai tyydytystä.

Nasaretin Jeesus kuvaa tätä yksinäistä tilaa (Matt. 8:20): ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Ihmisen Poika ei siten ole mikään yhden suuren persoonan nimike, vaan kaikille ”Isän kotiin” pyrkiville välttämätön kehityksen vaihe. Siitä on vielä kohottava ”astetta ylemmäksi”, että voisi olla oikeutettu sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.”
***
Kaikista ulkoisista ehdollistumista irrottautunut ihminen joutuu kohtaamaan kaikkein vaikeimmat ja vahvimmat vastustajansa: samastuksensa omaan erilliseen minuuteensa – rakkaimpaan Iisakkiinsa.

Jaakobin tai Paavalin ”painin finaalissa” voittaja ei enää ole Jaakob tai Paavali, vaan se täysin vieras, ajaton ja ikuinen tekijä, jonka on lopulta määrä astua voittajana erillisen, persoonallisen tajunnan sijaan. Paini ei yleensä ole ohi yhdessä yössä, vaan pitkän ”henkisesti pimeän kauden” jälkeen, josta mm. Ristin Johannes kertoo kirjassaan ”Hengen yö.”

Paavali puhuu ”Kristuksen päälle pukemisesta” silloin, kun persoonallinen olemus on oivaltanut omat rajansa ja aikasidonnaisuutensa – ja antautuu vapaasti ja täydellisesti ”selätettäväksi.”
Jumala ei tunne pistevoittoja eikä tarvitse ulkopuolisia tuomareita.
***
Jaakobin kirje neuvoo henkisiin kokeisiin valmistautuvia seuraavasti (Jaak. 1:2–4): Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.

Nasaretin Jeesus antaa (Matt. 16:24) ohjeen niille, jotka haluavat voittaa oman painiottelunsa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Kärsimykset ovat elämän itsensä keino ”polttaa” ihmisestä liiallista sidostumista ja samastumista ulkoiseen elämään. Kärsimyksiä ei kuitenkaan tulisi (monien askeettien tapaan) tulkita ”aneiden kaltaisiksi”, joilla ihminen voisi lunastaa itselleen ”taivasosuuden.”

Kärsimys – periaatteessa koko ulkoinen elämä – sisältyy koulun ”opetussuunnitelmaan”, jonka tarkoituksena on korottaa ihmisen sisäinen olemus (Ihmisen Poika) riippumattomaksi kaikista katoavista ilmiöistä.
***
”Jumalaton” filosofi Nietzsche kiteyttää ihmisyyden kolmenlaiset ”Jaakobin painit” niin, että hänen pitää ensin tulla kameliksi, sitten leijonaksi ja lopulta lapsen kaltaiseksi.

”Kameli” kuvaa ”hyvää ihmistä”, joka kantaa voimiaan säästelemättä kaikki kohdalleen osuvat asiat. ”Leijona” tarkoittaa vaihetta, jossa ihminen irrottautuu yhteisön luomista ehdollistumista ja alkaa luottaa omiin kykyihinsä ja näkemyksiinsä ja kantaa siitä täyden vastuun. ”Lapseksi tulo” ei tietenkään merkitse lapsellistumista, vaan tietoisuuden kohoamista asioiden perimmäisen luonteen välittömään oivaltamiseen ja havaitsemiseen itsessään. Raamatullisin käsittein viimeistä vaihetta voidaan kutsua Ihmisen Pojan muuttumiseksi Jumalan Pojaksi – Kristukseksi.


torstai 13. syyskuuta 2018

Kärsivälliset kärsivät naiset



Jos tutustuu Suomen historiaan, ei tarvitse olla feministi havaitakseen sen, että usein juuri naiset ovat täällä joutuneet pitämään yllä elämän liekkiä.

Viime sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien saattaisi olla syytä katsoa taakseen oivaltaakseen, että heidän elinolosuhteensa ovat hyvin poikkeukselliset verrattuina edeltäneisiin aikoihin.

Asian johdosta ei tietenkään tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan edes hieman kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka ovat voittaneet eteen tulleet koettelemukset ja luoneet perustan nykyiselle elämänmuodolle.

Erään tutkimuksen mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Kaupunkien kaduilla kulkevien ja busseissa matkustavien ihmisten tavanomaiset ilmeet eivät aina tue päätelmää.

Onnellisuuden mittaamisessa on ongelmansa. Siinä voidaan ottaa huomioon yleisiä taloudellisia puitteita, palveluksia, koulutusta ja muita ulkoisia tekijöitä, jotka eivät sellaisinaan kerro ihmisten omakohtaisesta tyytyväisyyden tuntemuksesta.

Ulkonaisten tekijöiden valossa suomalaisten olisi ”pakko olla onnellisia”, mutta täysin tyytyväisiä on varsin vaikea heidän paristaan löytää. Jonkin asteinen tyytymättömyys kuuluu ”luontaisena ominaisuutena” ihmisyyteen sen vuoksi, että hän ei pysyisi paikallaan, vaan pyrkisi ainakin jossakin suhteessa eteenpäin. Raamatun vertaukset ”laiskasti käytetyistä leivisköistä”, ”mauttomaksi käyneestä suolasta” tai ”suolapatsaaksi jähmettymisestä” kuvannevat sitä, että liiaksi kaavoittunut elämä ei edistä ihmisten sisäistä kasvua.
***
Tyytyväisyys on tietenkin hyvin suhteellinen asia. Kaikkein vaikeimpina aikoina ihmiset lienevät olleet tyytyväisiä siihen, että ovat jollakin keinoin pysyneet hengissä. Sodat, kulkutaudit, katovuodet ja niiden yhdistelmät eivät ole Suomen historiassa kovin kaukana.
***
Sotien osalta muistomerkkejä on pystytetty erityisesti miesten uhrauksille – unohtaen suurelta osin ne vaikeudet, joita naiset ovat saaneet kestää sotien aikoina ja pitkään niiden jälkeen. Viimeisimpiin sotaponnistuksiin osallistuneita lottia on pitkän ”hiljaisen kauden jälkeen” muistettu ja arvostettu. Kaikki muutkin naiset – usein myös lapset – joutuivat ponnistelemaan voimansa äärimmilleen taatakseen sen, että ”kotirintama kestää.” Naisten huolena eivät olleet pelkästään rintamalla taistelevien miesten huolto, vaan myös kotona pelon varjossa kasvavat lapset.


Kuvassa kotirintaman naiset menossa heinänkorjuuseen

Peltotöiden lisäksi myös raskaat metsätyöt tulivat tutuiksi, kun sekä rintamalle että kotien lämmitykseen tarvittiin halkoja.

Naisia niin sanotuissa mottitalkoissa


Pyhäjärven kansakoulun oppilaat mottitakoissa v. 1943


Naiset joutuivat ehkäpä kaikkein ankarimpien kärsimysten alle jopa seitsemän vuoden ajaksi 1700-luvun alkupuolella – isonvihan aikaan. Suomi oli Suurvalta-Ruotsin alaisuudessa ja sai kannettavakseen Suuren Pohjan Sodan pahimmat kauheudet silloin, kun Venäjä miehitti melkein koko maan.

Sodan viimeisimmässä taistelussa Isonkyrön Napuella lähiseudun pitäjien miehistä koostuva nostoväki kaatui lähes viimeiseen mieheen. Esimerkiksi pieni Vähänkyrön pitäjä menetti hetkessä 70 % miesväestöstään.

Venäjän keisarin käskystä seutu oli tehtävä asuin kelvottomaksi. Käskyä toteutettiin surmaamalla miespuoliset ja raiskaamalla kaikki kiinni saadut naiset. Lisäksi erityisesti poikalapsia (n. 70 % viedyistä) kaapattiin orjiksi (kaikista Kyrönmaalta viedyistä vain n. 5 % palasi takaisin).

Naiset, lapset ja vanhukset pyrkivät mahdollisuuksien puitteissa pakenemaan soiden takaisille tervanpolttajien saunoille (joita ei riittänyt kaikille), joissa eläminen saattoi lopulta rajoittua marjojen, petun ja suovehkan juurien varaan. Sielläkin alituisena pelkona olivat kasakat, jotka etsivät koirien ja pakotettujen ilmiantajien avulla pakolaisia – uskoen näillä olevan ”aarteita” hallussaan. Piilopirteissä tavallisin ”aarre” lienee kuitenkin ollut elämä itsessään, jota yritettiin kaikin keinoin pitää yllä – jopa surmaten paikalle osuneita kasakoita.

Kuvassa Laurinlakson metsäsaunan pohja Isostakyröstä. Perimätiedon mukaan muuan synnyttävä emäntä ja piika olivat siellä paossa. Pahoissa tarkoituksissa tulleet kasakat löysivät paikan, jolloin piika turvautui koivuhalkoon surmaten kaikki neljä sekä heidän paikallisen oppaansa.
***
Miehityksen loputtua melkein kaikki pellot olivat hoitamattomia, useimmat rakennukset poltettuja (jotkut jopa omistajien kera) ja hevoset varastettuja.

Kerrotaan, että peltoja kynnettäessä tyttäret vetivät auraa äidin pitäessä kiinni aisoista. Taistelualueen pelloilta piti kaiken lisäksi siirtää pois ne yli kolmetuhatta vainajaa, jotka olivat jääneet hautaamatta ja tunnistamatta.

Jonkinlaisen käsityksen vaimojen äärimmäisestä tuskasta antaa erään isokyröläisen perheen kohtalo. Taistelussa (17.2.1714) talosta kaatui isäntä ja poika, taistelun jälkeen venäläiset veivät mukanaan vielä kaksi poikaa. Elämä kuitenkin jatkui, ja uusi isäntä tuli myöhemmin lähipitäjästä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Koululaisillekin hyötyä murhamies Matti Haapojan kiinniotosta.


Matti Haapoja

Yksi Suomen tunnetuimmista rikollisista, Matti Haapoja, syntyi Isonkyrön Ikolan kylän Larva-Komsilassa 16.9.1845. Hänen isänsä oli kotoisin Vetelistä ja äiti Isostakyröstä. Matti sai Haapoja sukunimensä perheen myöhemmän, Ylistaron asuintilan mukaan.

Ilmajokinen Jaakko Koskinen oli 20.11.1876 itse mukana yhdessä Haapojan kiinniotossa ja kirjoitti siitä seuraavasti: pari ilmajokista isäntää oli saanut tietoonsa, että Matti Haapoja piileskeli Nalli-Vittingin talossa. He toivat tiedon Ala-Könnille, jonka jälkeen alettiin kerätä miehiä kiinniottoa varten. Seitsemän miehen voimin saavuttiin reellä Jaakko Nallin talolle. Tämä oli jo asettamassa pönkää ovelle, mutta Matti Sihto ehti kuitenkin estää Nallin aikeen. Jaakko oli silti ehtinyt käydä kamarissa varoittamassa Haapojaa ja avanut hänelle ikkunan pakoa varten.

Rakennus oli kuitenkin piiritetty, ja Haapojaa vaadittiin avaamaan kamarin ovi. Miehet rikkoivat oven yläpeilin, mistä Haapoja alkoi ampua summittain tupaan. Kiinniottajat olivat tuvassa haulikoin varustettuina, joita he uhkasivat käyttää, ellei Matti luovuttanut revolveriaan.

Lopulta Haapoja luopui aseestaan, ja neljä miestä ryntäsi hänen luokseen. Haapoja esitti nyt täysin viatonta ja väitti vieraiden miesten häntä syyttä ahdistelevan ja pyytäen: ”Antakaa nyt hyvät miehet minun pukeutua. Minulla on vain paita ja alushousut yllä.” Jaakko Yli-Nikkola vaati, että Matin kädet oli heti sidottavat selän taakse. Tästä mies hermostui niin, että vaati Nallia tuomaan hänelle kamarin oven päältä kirveen. Kolme miestä sai estettyä Nallin aikeet, kun taas lopuilla neljällä oli täysi työ taltuttaa Haapoja.

Lopulta Matti saatiin rekeen ja suunnattiin Isonkylän Torkkolan majatalolle. Vangitullekin annettiin pari pulloa olutta ja kulaus väkevämpää. Sitten suunnattiin Isonkyrön Palonkylään, vanginvartija Juho Ollilan talolle. Täällä Haapoja vastusteli jalkarautojen kiinnitystä iskien Yli-Pirilää kasvoihin.
Paikalle oli noudettu nimismies Liljekvist, jota kohden Haapoja osoitti kiukkunsa sanoen: ”Luuletko sinä s-na minut ainiaaksi kytkeväsi!” Nimismies iski miestä kasvoihin ja käski häntä pitämään suunsa kiinni kiinnittäessään hänelle käsirautoja. Haapoja vaati kiristämään niitä lisää ja sylkäisi samalla nimismiehen kasvoihin.
Kahlerautoja Ollilan talossa

Juho Ollila


Lopulta vanki nostettiin rattaille Vaasan lääninvankilaan vietäväksi. Hän vaati vielä käsirautojen kiristämistä, saadakseen samalla purkaa kiukkuaan sylkemällä nimismiehen päälle.

”Vankiföörari” Juho Ollila ja ilmajokinen Matti Sihto lähtivät kuljettamaan vankia, joka parin kilometrin jälkeen pyysi jälkimmäistä löyhdyttämään rautoja, että veri pääsisi kiertämään – sillä ”eihän tätä helvetin tuskaa jaksa kestää!”

Valtio maksoi Haapojan kiinniotosta 200 markkaa, jonka Ilmajoen miehet sijoittivat koululaisten hyväksi ”Matti Haapojan kiinniottajain rahaston” nimissä.

Kertomus on lyhennelmä ”Canadan uutisten” artikkelista vuodelta 1930.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Hyväntahtoinen ja lapsirakas pyöveli



Pohjanmaan Museon hallussa oleva pyövelin työväline´

Otsikon luonnehdinta kohdistuu Isonkyrön viimeiseen pyöveliin, Juho Matinpoika Nybergiin (s. 1794 Isonkyrön Orismalasta). Kuvauksen on antanut kansanedustaja Kustaa Killinen (Vaismaa). Killinen oli lapsena 1800-luvun puolivälin paikkeilla vieraillut kotinsa mailla, Napuen ”Peevelin kalliolla” pienessä torpassa vaimonsa kanssa asustaneen vanhan pyövelin luona.

Juho oli ”perinyt” virkansa appiukoltaan, jolla oli tapana ottaa tehtäviensä edellä enemmän tai vähemmän kemiallista rohkaisua. Työhön opastuksena hän neuvoi Juhoakin, että ”jos pölkyllä näytti olevan useampia päitä – niin ”hyvin se menee, kun siihen keskimmäiseen iskee!”

Juho Nyberg oli kertonut joutuneensa katkaisemaan 23 kaulaa, listinyt useilta käsiä ja polttanut ruumiita.

Killisen mukaan mies oli luonteeltaan vähäpuheinen eikä kertonut virkatoimistaan edes kysyttäessä. Eläkevuosillaan Nyberg kuitenkin avasi Kustaalle joitakin asioita. Juho totesi, että ”hänen käteensä oli annettu se miekka, jonka Jumala on antanut esivallalle pahantekijöiden rankaisua varten.” 

Varsin pian työnsä vastaan otettuaan pyöveli oli alkanut nähdä joitakin omituisia enteitä ennen kuin kruununvouti toi hovioikeudesta mestauskirveen ja punaisen virka-asun. Ensimmäisellä kerralla Juho myönsi alkaneensa melkein vapista. Tästä syystä hänkin päätti ottaa ennen toimenpiteitä muutaman ryypyn viinaa, vaikka ei itse sen käytöstä edes pitänyt.

Juho Nybergin lähin ”toimipaikka” sijaitsi Isonkyrön Valtaalan kylän Rapakkojen kalliolla. Mestaustilaisuuksiin kutsuttiin kustakin lähiseudun talosta mies pitämään seipään kanssa vartiota paikan ympärillä. Vartija papin kanssa toi vangin piirin sisäpuolelle, sitoi hänen silmänsä ja asetti kaulan pölkylle. Juho astui nopeasti paikalle ja suoritti työnsä. Hän sai omakseen silmien sidontaan käytetyn punaisen liinan. Joskus mestattavan ruumis määrättiin teilattavaksi ja osat asettavaksi teilipyörien päälle varoitukseksi muille.

Kustaa Killinen kertoo lukeneensa pimeässä pirtissä Juholle ja hänen vaimolleen Eerik Sorolaisen postillaa (Suomen ensimmäinen postilla vuodelta 1621). Lukemisen ajaksi Juho otti lakin päästään ja jopa pahasuinen Susannakin vaikeni hetkeksi.

Syksyllä 1864 Kustaa oli lukemassa vakavasti sairaalle Juholle, kun tämä tarttui häntä käteen ja lausui: ”Poikani, mittani on täysi, sinä olet ollut hyvä minulle, minulla ei ole sinulle mitään antaa, mutta ota kuitenkin tuo pikku kirves, jolla niin mielelläsi hakkasit puita.” Pian tämän jälkeen Juho Nyberg huokaisi valittamatta, rukoilematta ja vailla omantunnon tuskia viimeisen huokauksensa. Kustaa Killinen arveli, että Juho oli selvittänyt asiansa Vanhurskaan Tuomarin kanssa.

Ote: Kytösavut 9, M.O. Karttunen: Kustaa Killisen kertomus

torstai 6. syyskuuta 2018

Luominen jatkuu joka päivä




Usko on harvoin vilpitöntä, vielä harvemmin pyyteetöntä, äärimmäisen harvoin täysin puhdasta kaikista ajallisuuden ja erillisyyden luomista luonnollisista vääristymistä – niin sanotusta perisynnistä.
***
Vain harvat sulkeutuvat kammioonsa (omaan sisäisyyteensä) luottaen siihen, että jostakin sen kätköistä löytyy sellaista, jossa on kaikki tieto tarpeistamme ja elämämme tarkoituksesta.

Me saatamme kuvitella Jumalan ikivanhaksi, hajamieliseksi mieheksi, jota pitää jatkuvasti muistutella (kuin lapset joulupukkia) meille tärkeistä asioista.

Meillä on myös taipumus anoa jokapäiväisiä asioita, joista meidän tulisi itse pitää huolta, että oppisimme jotakin ainakin tämän maailman lainalaisuuksista.

Todellisuudessa (ja oikein käännettynä) Isä Meidän rukous kehottaa pyytämään taivaallista, henkistä leipää (arton epiousion, panem supersubstantialem) – sitäkin mieluiten täysin pyyteettömästi niin, että suoritamme kaikki toimemme parhaan tietomme mukaan ja jätämme sitten muun ja itsemme ”Herran haltuun.”
***
Varsin yleisen käsityksen mukaan Jumala sekaantuu jopa perimmäisessä olemuksessaan suoraan ulkoisen elämän ilmiöihin. Tämä saattaa kuitenkin olla harhaluulo. Ilmenneessä kosmoksessa on omat jumalalliset ulkoiset ja sisäiset lainalaisuutensa, affiniteettinsa ja hierarkiansa, jotka pitävät huolta jokapäiväisen elämän luonnollisesta juoksusta (vaikka juoksu ei siltä aina näytäkään). 

Elämässä sekä apu että koetukset tulevat pääsääntöisesti toisten olentojen ja luonnonilmiöiden kautta.
Mooseksen kirjan luomiskertomuksessa Jumala näyttää olleen tyytyväinen luomuksiinsa. Uutisia seuraten moni voisi todeta, että ainakin ihmiskunnan osalta Hän tyytyi turhan vähään.

Kristillisen tulkinnan mukaan Jumala joutui kertaalleen tuhoamaan lähes kaikki luomuksensa ja korjailemaan myöhemmin virheitään uhraamalla oman Poikansa parantaakseen ihmiskunnan olemattomia mahdollisuuksia toteuttaa itsessään alkuperäinen Jumalan kuva.

Mooseksen kirjan luomista on kuitenkin saatettu tulkita virheellisesti niin, että on katsottu sen tapahtuneen ajan ja tilan puitteissa, joissa vielä nykyisinkin löytyy selvää haasteellisuutta.

Mestari Eckhart valaisee asiaa siten, että alkuperäinen luominen on ollut virheistä vapaata, mutta se on tapahtunut ajattomuudessa. Ajan ja tilan (ilmennyksen) puitteissa luominen on vielä pahasti puolitiessään. Ihminen on siinä vain yksi olennainen luova tekijä, joka vasta totuttelee alempien välineiden (etenkin järkensä) käyttöä.

Paavali esitti ihmisyyden pitkän yleisen kehityskulun ”elävästä sielusta eläväksi tekeväksi hengeksi.”
***
Jokaisen yksilön sisäiseen olemukseen lienee jo ennen syntymää ”ajettu” eräänlainen (sekä tajunnallinen että geneettinen) ohjelma, joka tuo hänen koettavakseen erilaisia virikkeitä, mutta ei tietenkään määrää hänen suhtautumistaan tai reagointejaan niihin.

Astrologi on eräänlainen meteorologi, joka voi viitteenomaisesti esitellä erityistä aikaperspektiiviä elävän yksilön kohdalle mahdollisesti tulevia ”kosmisia sääilmiöitä.” Astrologian nojalla ei kuitenkaan voida päätellä sitä, miten kukin erilaisiin sisäisiin ”tuuliinsa” reagoi.

Ihmisellä on jonkin verran ns. vapaata tahtoa, jonka toiminta-alan laajuus tai kapeus (kohtalonomaisuus) riippuu yksilön sisäisistä valmiuksista ja vahvuuksista. Vapaan tahdon suhteellinen luonne sinänsä johtuu siitä, että ihmisen tajunta on ehdollistunut ajallisiin kokemuksiinsa, jotka automaattisesti värittävät kaikkea mitä hän kohtaa.
***
Matteus 6:34 toteaa: ”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”

Lause ei kehota uskomaan fatalismiin, ehdottomaan kohtaloon, vaan ainoastaan välttämään aikaisempien ikävyyksien projisointia tulevaisuuden odotuksiksi. Elämä tuo eteen sen mitä se tuo. Ihminen voi vastata kohtaamiinsa virikkeisiin vain tässä ja nyt. Suunnittelu ja järjen käyttö ovat eri asioita kuin turhanpäiväinen murehtiminen, joka lähinnä kuluttaa energioita (lahjaksi saatuja ”leivisköitä”).
***
Ajatuksillaan, tunteillaan ja toiminnoillaan ihminen ”luo” ainakin omaa elämäänsä ja toimii samalla ”hiomakivenä” kohtaamiensa ihmisten (ja muun luonnon) suhteen. Luonto tietenkin tuhoaa aikanaan kaikki näkyvät luomukset, joita tehden ja tarkastellen ihmiset ovat voineet harjoittaa tajunnallisia kykyjään sisäisiksi (sielullisiksi) ominaisuuksikseen.
***
Monet ovat elätelleet kuvitelmia siitä, että tästä ulkoisesta maailmasta muodostuisi erillisille psyko-fyysisille olennoille joskus ”taivaallinen elintila”, josta kaikki kärsimystä tuottavat tekijät ovat poistuneet.

Tämä toive ei ehkä milloinkaan toteudu, sillä maailma on ”yhtenäiskoulu”, jossa ilmenee tulevaisuudessakin harmonian rikkovaa erilaisuutta.

Luukkaan 12:51 esittää ilmenneen maailman dynamiikkaan kuuluvan ristiriitaisuuden seuraavasti: ”Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? Ei, sanon minä teille, vaan eripuraisuutta.”

Toisaalla kuitenkin Johannes 14:27 kirjaa Jeesuksen ylevät ja ylentävät jäähyväiset: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa.” Tällainen rauha on kuitenkin mahdollista ainoastaan niille, jotka ovat sydämissään jättäneet taakseen maailman rauhattomuuden ja avautuneet tilaan, jota mikään ulkoinen ei voi järkyttää.


keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Muurikirkosta



Keskiajan Saksassa ilmeni varsin paljon kirkollisiin oppeihin ja toimintoihin kohdistuvaa muutoshalukkuutta. Odotettiin näkemysten uudelleen arviointia ja henkistä uudistumista.

Caspar von Schwenckfeld (1489–1561) sai Sleesiassa kannatusta korostaessaan omakohtaisia sisäisiä näkemyksiä. Samalla hän kuitenkin joutui ristiriitaan Lutherin kanssa, joka pitäytyi sanaan ja sakramentteihin.

Valentin Weigel edusti hänkin ajatusta, että Kristusta voidaan lähestyä suoraan ja ilman kirjallisten (pyhien kirjojen ja tunnustusten) tai muiden muodollisten tekijöiden (kuten sakramenttien) välitystä.
***
Niin sanottu muurikirkko on Jakob Böhmen (1575–1624) aikansa laitoskirkosta käyttämä nimitys (Mauerkirche). Nimitys on tietenkin symbolinen.

Karkeimmillaan se kuvaa kirkon liiallista panostamista aineellisiin puitteisiin, konkreettisiin rakennuksiin.

Toisena alempana merkityksenä saattaisi olla kirkon muodollinen, hierarkkinen organisaatio, joka saattaa rajoittaa vapaata vuorovaikutusta ja kaikkein henkisimpien näkemysten esiintuloa.
***
Todellisin merkitys löytyy kuitenkin kahdesta asiasta: kuolleeksi muuttuneesta sanasta ja liian ahtaista totuuden määritelmistä (tunnustusten luomista muureista).

Nämä eivät tietenkään ole mitään uusia asioita, sillä jo Nasaretin Jeesus arvosteli aikansa hengellisiä johtajia siitä, että nämä eivät vaivautuneet syventymään riittävästi edustamansa asian sisimpään olemukseen, vaan tyytyivät ulkoiseen sanaan ja seremonioihin. Lisäksi nämä pyrkivät usein rajoittamaan toisten ihmisten (myös Jeesuksen) käytöstä ja omakohtaisia pyrkimyksiä.
***
Tämän päivän Suomen evankelis-luterilainen kirkko esittää usein, että sen ”seinät ovat leveällä ja katto korkealla.”

Seinät näyttäisivät olevan leveällä monien puhtaasti maallisten toimintojen (kuten saarnakaljojen) suhteen, mutta hengellisten asioiden (etenkin vanhurskauttamisopin) tulkinnoissa seinät nousevat varsin nopeasti pystyyn. Asioita ei haluta ryhtyä pohtimaan uudelleen, vaikka nykyinen raamatuntutkimus onkin kyseenalaistanut monia muodollisten tunnustusten perusoletuksia.

Todellisessa kirkossa ei kattoa tietenkään voi olla edes olemassa, koska kaiken alku ja loppu ovat ajan ja tilan tuolla puolen – Jumalassa.

Apostoli Paavalin mukaan ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” – pääsääntöisesti tosin vain elämme ja liikumme, koska todellinen oleminen edellyttää tietoisuuden pysyvää irtautumista (ns. elämänsä kadottamista) ajallisista ja rajallisista sidoksista (ehdollistumisista).
***
Toisaalta näyttää siltä, etteivät Suomen kirkkoon kuuluvat ihmiset itsekään enää odota (vaikka heillä olisi täysi oikeus odottaa) papeilta muuta kuin totunnaisten seremonioiden muodollista hoitoa. 

Sisäisen elämän opastukseen haetaan apua kirjoista, psykologeilta, terapeuteilta tai lääkäreiltä, joiden käsitys elämän luonteesta nojaa useimmiten lähinnä vallitseviin teorioihin – ns. kirjaviisauteen.
***
Kristillisen historian alusta alkaen useat yksilöt – Nasaretin Jeesus mukaan lukien – ovat yrittäneet nostaa esiin omakohtaisen pyrkimyksen tärkeyttä ja oikeutusta kaiken muodollisen ja kaavamaisen sijaan. Kuitenkin vain ani harvoin on löytynyt otollisia ja oikein ymmärtäviä ”korvia heidän huulilleen.” Jälkipolvet ovat usein muokanneet heidän syvälliset oppinsa ”pienimmän yhteisen nimittäjän” (lihallisen tai psyykkisen ihmisen) mukaiseksi.

Jokainen Uuteen testamenttiin tutustunut on voinut havaita, ettei Nasaretin Jeesus suositellut minkäänlaisten opillisten tunnustusten laatimista – saati vannomista niiden nimeen. Hän sitä vastoin kehotti olemaan vannomatta mitään, koska tavallisen ihmisen tietoisuus on aivan liikaa ajallisen kokemuksen ehdollistama kyetäkseen välittömästi havaitsemaan asioiden todellisen luonteen.
Jeesus opasti etsimään ensin taivasten valtakuntaa, koska ainoastaan sen löytäminen voi avata tietoisuuden tilaan, missä kaikki vannominen käy tarpeettomaksi.



tiistai 4. syyskuuta 2018

Kun suola on käynyt mauttomaksi



Tavallisina pyhinä lähes tyhjilleen jäävät kirkkosalit kertovat karua kieltä siitä, että ”suola on käynyt hieman mauttomaksi” – evankeliumit eivät enää tavanomaisesti avattuina kosketa nykyisiä, aikaisempaa itsenäisemmin ja vapaammin ajattelevia ihmistä.
***
Epätoivoiset yritykset tuoda kirkko lähemmäksi (kuten kantamalla alttarille videoscreeni jääkiekko-ottelun seuraamista varten) eivät kosketa ihmisten sisäistä olemusta, vaan ovat jonkinlaista sirkushuvia.
***
Lienee selvää, ettei ihmisiä enää voida (eikä ole syytäkään) pelotella helvetin ikuisella tulella. Jo varhaiset kirkkoisät Klemens Aleksandrialainen ja Origenes näkivät (gnostilaisten tapaan) helvetin yksinkertaisia ihmisiä aisoissa pitävänä pelotteena, mutta edistyneemmille helvetin tuli esitettiin vertauskuvana levottomasta omastatunnosta, jossa koettava ”sisäinen kipu” saattoi parhaimmillaan johtaa parantumiseen.
***
Edesmenneen professori Heikki Räisäsen toiseksi viimeisen kirjan mukaan (Mitä varhaiset kristityt uskoivat) raamattu ei anna paljonkaan tukea edes nykyiselle evankelis-luterilaiselle käsitykselle siitä, että ihminen on jo alun perin langennut toivottomaan tilaan, josta ”mädännyttä ei voi palauttaa tuoreeksi.”
Tämä kirkon piirissä aikojen saatossa kehitetty ihmisnäkemys oli omiaan johtamaan ajatukseen, että pelastuksen mahdollisuudet alettiin nähdä mahdollisiksi vain ja ainoastaan ulkopuolisen väliintulon kautta. Kun ihminen ei kerran voinut muuttua, täytyi muutosta etsiä Jumalan toiminnasta historiassa.
Pelastuksellisesti välttämätön usko Jeesuksen ajassa ja tilassa suorittamaan sovitukseen oli tosin hieman ongelmallinen lukemattomien häntä ennen eläneiden, pyhiksi tai edes hyviksi luonnehdittujen persoonien kohtalon kannalta.
***
Jeesuksen ”tie” Khalkedonin kirkolliskokouksen (451 jKr.) määrittelemäksi jumaluuden toiseksi persoonaksi, joka on täydellinen jumaluudessa ja täydellinen ihmisyydessä, oli pitkä ja kivinen, ankarien kiistojen ja suuren hämmennyksen varjostama.
***
Vanha testamentti itsessään ei kuitenkaan mitätöi ihmisen mahdollisuuksia. Toora (3. Moos. 11:44) julistaa:
”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä!”

Mitätöintiä ei tee Uusikaan testamentti, sillä Matteuksen Vuorisaarnan 5:48 toistaa täysin samaa:
”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.”

Täydellistymisen suuntaan johtavaa tietä kutsutaan Uudessa testamentissa kaidaksi poluksi, jonka päässä on ahdas portti, jonka voi ohittaa vain ”elämänsä kadottanut” yksilö – ja silloinkin vain Jumalan armosta (ajallinen ei voi korottaa itseään ajattomaan).
***
Myöhäisempi kristillinen tulkinta on muotoillut Nasaretin Jeesuksesta kaikkien syntisten ystävän. Professori Räisäsen mukaan ainoastaan Luukkaan evankeliumi antaa tällaiselle ajattelulle jonkinasteista tukea. Käytännössä Jeesus vältti suuria joukkoja (puhuen heille niin, etteivät he ymmärtäneet) keskittyen harvoihin valitsemiinsa, jotka saattoivat jatkaa hänen työtään.
***
Varsin myöhäsyntyinen tulkinta on päätynyt korostamaan näkemystä ”Christus pro nobis” (Kristus puolestamme) alkaen samalla pitää harhaoppisena mahdollisuutta nähdä ”Christus in nobis” (Kristus minussa).
Räisäsen mukaan Luukkaan evankeliumin lause, ”taivasten valtakunta on sisäisesti teissä” on kuitenkin kirkon historiassa ollut edustavampi ja kielellisesti paremmin perusteltava kuin viimeisimmän suomalaisen raamatunkäännöksen muoto, ”taivasten valtakunta on teidän keskellänne (viitanneeko kirkkoon?).”
***
Alun perin useat kristilliset suuntaukset hylkäsivät nykyisen käsityksen lihallisesta ylösnousemuksesta, joka kuitenkin myöhemmin vakiintui ”oikeaoppiseen teologiaan”, vaikka Paavalin näkemykset (esim. henkiruumiista) eivät anna sille minkäänlaista tukea.
***
Voidaan perustellusti kysyä, olivatko evankeliumien syntyaikojen lähellä eläneet teologit ja yhteisöt huomattavasti tyhmempiä ja tietämättömämpiä käyttämiensä ja laatimiensa kirjoitusten sisällöstä kuin satoja vuosia myöhäisemmät – usein kollektiiviset ja hyvin eripuraiset tulkitsijat (kirkolliskokoukset)?