keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Muurikirkosta



Keskiajan Saksassa ilmeni varsin paljon kirkollisiin oppeihin ja toimintoihin kohdistuvaa muutoshalukkuutta. Odotettiin näkemysten uudelleen arviointia ja henkistä uudistumista.

Caspar von Schwenckfeld (1489–1561) sai Sleesiassa kannatusta korostaessaan omakohtaisia sisäisiä näkemyksiä. Samalla hän kuitenkin joutui ristiriitaan Lutherin kanssa, joka pitäytyi sanaan ja sakramentteihin.

Valentin Weigel edusti hänkin ajatusta, että Kristusta voidaan lähestyä suoraan ja ilman kirjallisten (pyhien kirjojen ja tunnustusten) tai muiden muodollisten tekijöiden (kuten sakramenttien) välitystä.
***
Niin sanottu muurikirkko on Jakob Böhmen (1575–1624) aikansa laitoskirkosta käyttämä nimitys (Mauerkirche). Nimitys on tietenkin symbolinen.

Karkeimmillaan se kuvaa kirkon liiallista panostamista aineellisiin puitteisiin, konkreettisiin rakennuksiin.

Toisena alempana merkityksenä saattaisi olla kirkon muodollinen, hierarkkinen organisaatio, joka saattaa rajoittaa vapaata vuorovaikutusta ja kaikkein henkisimpien näkemysten esiintuloa.
***
Todellisin merkitys löytyy kuitenkin kahdesta asiasta: kuolleeksi muuttuneesta sanasta ja liian ahtaista totuuden määritelmistä (tunnustusten luomista muureista).

Nämä eivät tietenkään ole mitään uusia asioita, sillä jo Nasaretin Jeesus arvosteli aikansa hengellisiä johtajia siitä, että nämä eivät vaivautuneet syventymään riittävästi edustamansa asian sisimpään olemukseen, vaan tyytyivät ulkoiseen sanaan ja seremonioihin. Lisäksi nämä pyrkivät usein rajoittamaan toisten ihmisten (myös Jeesuksen) käytöstä ja omakohtaisia pyrkimyksiä.
***
Tämän päivän Suomen evankelis-luterilainen kirkko esittää usein, että sen ”seinät ovat leveällä ja katto korkealla.”

Seinät näyttäisivät olevan leveällä monien puhtaasti maallisten toimintojen (kuten saarnakaljojen) suhteen, mutta hengellisten asioiden (etenkin vanhurskauttamisopin) tulkinnoissa seinät nousevat varsin nopeasti pystyyn. Asioita ei haluta ryhtyä pohtimaan uudelleen, vaikka nykyinen raamatuntutkimus onkin kyseenalaistanut monia muodollisten tunnustusten perusoletuksia.

Todellisessa kirkossa ei kattoa tietenkään voi olla edes olemassa, koska kaiken alku ja loppu ovat ajan ja tilan tuolla puolen – Jumalassa.

Apostoli Paavalin mukaan ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” – pääsääntöisesti tosin vain elämme ja liikumme, koska todellinen oleminen edellyttää tietoisuuden pysyvää irtautumista (ns. elämänsä kadottamista) ajallisista ja rajallisista sidoksista (ehdollistumisista).
***
Toisaalta näyttää siltä, etteivät Suomen kirkkoon kuuluvat ihmiset itsekään enää odota (vaikka heillä olisi täysi oikeus odottaa) papeilta muuta kuin totunnaisten seremonioiden muodollista hoitoa. 

Sisäisen elämän opastukseen haetaan apua kirjoista, psykologeilta, terapeuteilta tai lääkäreiltä, joiden käsitys elämän luonteesta nojaa useimmiten lähinnä vallitseviin teorioihin – ns. kirjaviisauteen.
***
Kristillisen historian alusta alkaen useat yksilöt – Nasaretin Jeesus mukaan lukien – ovat yrittäneet nostaa esiin omakohtaisen pyrkimyksen tärkeyttä ja oikeutusta kaiken muodollisen ja kaavamaisen sijaan. Kuitenkin vain ani harvoin on löytynyt otollisia ja oikein ymmärtäviä ”korvia heidän huulilleen.” Jälkipolvet ovat usein muokanneet heidän syvälliset oppinsa ”pienimmän yhteisen nimittäjän” (lihallisen tai psyykkisen ihmisen) mukaiseksi.

Jokainen Uuteen testamenttiin tutustunut on voinut havaita, ettei Nasaretin Jeesus suositellut minkäänlaisten opillisten tunnustusten laatimista – saati vannomista niiden nimeen. Hän sitä vastoin kehotti olemaan vannomatta mitään, koska tavallisen ihmisen tietoisuus on aivan liikaa ajallisen kokemuksen ehdollistama kyetäkseen välittömästi havaitsemaan asioiden todellisen luonteen.
Jeesus opasti etsimään ensin taivasten valtakuntaa, koska ainoastaan sen löytäminen voi avata tietoisuuden tilaan, missä kaikki vannominen käy tarpeettomaksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti