Vanhassa testamentissa
(1. Moos. 32:23–33) on kertomus Jaakobin yöllisestä painiskelusta tuntemattoman
miehen kanssa – jonka hän voitti aamun koitteessa.
Paavali kertoo
omakohtaisesta painiskelustaan (Room. 7:19) seuraavasti: ”Sillä sitä hyvää,
mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”
Jeesuksen koettelemus
erämaassa (Mark. 1:12–13) kuvaa sisäisen painin ankarimpia otteluita, joissa
vastustajana on pahuuden ydinolemus: ”Ja hän oli erämaassa neljäkymmentä
päivää, ja saatana kiusasi häntä, ja hän oli petojen seassa.”
***
Edelliset kolme kuvausta
sekoitetaan helposti tavallisen ihmisen jokapäiväiseen painiskeluun siitä,
missä määrin hän noudattaa niin sanotun omantuntonsa ääntä.
Päällimmäisin omantunnon laji
perustuu kuitenkin suurelta osin yhteisön puitteissa vakiintuneisiin
sosiaalisiin näkemyksiin, jotka soimaavat aina, kun ihminen on poikennut tai
aikoo poiketa niistä.
Tällaisissa
”harjoitusotteluissa” persoonallinen minuus pyrkii voittamaan karkeimmat
pyrkimyksensä ja saamaan siitä itselleen jonkinlaista ulkoista tai sisäistä arvostusta
ja tyydytystä.
***
Myöhemmässä vaiheessa ihminen
joutuu usein jopa tarkastelemaan ja arvottamaan uudelleen kaikki ulkopuolelta
omaksumansa asenteet ja ajatusmuodot. Vasta sellaisen ”painin” jälkeen hän
saattaa olla valmis ja vapaa kohtaamaan todellisia, edellisten kolmen esimerkin
kaltaisia sisäisiä vastavoimia.
Nämä ”ottelut” ovat
luonteeltaan huomattavasti kovempia kuin pyrkimykset sosiaalisesti paremmin
hyväksyttävään minuuteen. Näiden taisteluiden tarkoituksena on kaivaa esiin
todellinen yksilöllisyys – korkeampi minuus, evankeliumien sanoin ”Ihmisen
Poika.”
***
Isä Meidän rukouksessa
pyydetään, että Jumala ei saattaisi meitä kiusaukseen, vaan päästäisi meidät
pahasta. Suoraviivaisesti tulkiten tämä lienee hieman kyseenalainen ja turha
pyyntö, sillä ihmisen joutuminen monenlaisiin kiusauksiin on täysin
välttämätöntä. Muussa tapauksessa hänen luonteensa ei milloinkaan puhdistuisi
ja lujittuisi niin paljon, että se kykenisi vastustamaan kaikkia katoavaisiin
asioihin vetäviä voimia (tämän maailman ruhtinaita).
Että pyyntö olisi
oikeutettu, siihen tulisi tehdä lisäys, ettei ihmistä saatettaisi sellaisiin
kiusauksiin, joista hänellä ei ole sisäisen olemuksensa kehityksen nojalla
mitään mahdollisuutta selvitä.
***
Sosiaalisen omantunnon
kanssa painiskelu on tarpeen siinä, että ihmisestä tulisi toisten ihmisten
näkemyksissä niin sanottu ”hyvä ihminen.”
Mikäli ihmisen sisäinen
kaipaus ei tyydy tähän, vaan pyrkii löytämään myös ”todellisen hyvyyden
lähteen”, joutuu hän useimmiten ensin ristiriitaan perinteisiin näkemyksiin
rajoittuneen ympäristönsä kanssa. Tästä muodostuu hänen yksilöllinen ”painiottelunsa.”
Mikäli hän kykenee nousemaan
kollektiivisen paineen yläpuolelle, saattaa hän ajautua eräänlaiseen tyhjyyden
tilaan, jossa mistään ulkoisesta ei enää saa turvaa tai tyydytystä.
Nasaretin Jeesus kuvaa
tätä yksinäistä tilaa (Matt. 8:20): ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla
pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi."
Ihmisen Poika ei siten ole mikään yhden suuren persoonan nimike, vaan kaikille ”Isän
kotiin” pyrkiville välttämätön kehityksen vaihe. Siitä on vielä kohottava ”astetta
ylemmäksi”, että voisi olla oikeutettu sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.”
***
Kaikista ulkoisista
ehdollistumista irrottautunut ihminen joutuu kohtaamaan kaikkein vaikeimmat ja
vahvimmat vastustajansa: samastuksensa omaan erilliseen minuuteensa –
rakkaimpaan Iisakkiinsa.
Jaakobin tai Paavalin ”painin
finaalissa” voittaja ei enää ole Jaakob tai Paavali, vaan se täysin vieras,
ajaton ja ikuinen tekijä, jonka on lopulta määrä astua voittajana erillisen,
persoonallisen tajunnan sijaan. Paini ei yleensä ole ohi yhdessä yössä, vaan
pitkän ”henkisesti pimeän kauden” jälkeen, josta mm. Ristin Johannes kertoo
kirjassaan ”Hengen yö.”
Paavali puhuu ”Kristuksen
päälle pukemisesta” silloin, kun persoonallinen olemus on oivaltanut omat
rajansa ja aikasidonnaisuutensa – ja antautuu vapaasti ja täydellisesti
”selätettäväksi.”
Jumala ei tunne
pistevoittoja eikä tarvitse ulkopuolisia tuomareita.
***
Jaakobin kirje neuvoo
henkisiin kokeisiin valmistautuvia seuraavasti (Jaak. 1:2–4): Veljeni, pitäkää
pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän
uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys
tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä
missään puuttuvaiset.
Nasaretin Jeesus antaa
(Matt. 16:24) ohjeen niille, jotka haluavat voittaa oman painiottelunsa: ”Jos
joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä
ja seuratkoon minua.”
Kärsimykset ovat elämän
itsensä keino ”polttaa” ihmisestä liiallista sidostumista ja samastumista
ulkoiseen elämään. Kärsimyksiä ei kuitenkaan tulisi (monien askeettien tapaan)
tulkita ”aneiden kaltaisiksi”, joilla ihminen voisi lunastaa itselleen ”taivasosuuden.”
Kärsimys – periaatteessa
koko ulkoinen elämä – sisältyy koulun ”opetussuunnitelmaan”, jonka
tarkoituksena on korottaa ihmisen sisäinen olemus (Ihmisen Poika)
riippumattomaksi kaikista katoavista ilmiöistä.
***
”Jumalaton” filosofi
Nietzsche kiteyttää ihmisyyden kolmenlaiset ”Jaakobin painit” niin, että hänen
pitää ensin tulla kameliksi, sitten leijonaksi ja lopulta lapsen kaltaiseksi.
”Kameli” kuvaa ”hyvää
ihmistä”, joka kantaa voimiaan säästelemättä kaikki kohdalleen osuvat asiat. ”Leijona”
tarkoittaa vaihetta, jossa ihminen irrottautuu yhteisön luomista ehdollistumista
ja alkaa luottaa omiin kykyihinsä ja näkemyksiinsä ja kantaa siitä täyden
vastuun. ”Lapseksi tulo” ei tietenkään merkitse lapsellistumista, vaan
tietoisuuden kohoamista asioiden perimmäisen luonteen välittömään oivaltamiseen
ja havaitsemiseen itsessään. Raamatullisin käsittein viimeistä vaihetta voidaan
kutsua Ihmisen Pojan muuttumiseksi Jumalan Pojaksi – Kristukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti