Ulkoinen yhteys Jumalaan lienee mahdottomuus

Joh. 1:18 kirjoittaa: ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut.”

Lauseen mukaan ainoastaan ”helmassa olevalla”, eli sisäisessä yhteydessä (samuudessa) olevalla on elävä ja suora kokemus Jumalasta – joten hän voi myös antaa muille joitakin viitteitä tästä pyhimmästä ja perimmäisestä asiasta.

Joh. 4:24 toteaa: ”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.” Lause kehottaa suuntautumaan omaan sisäisyyteen, josta tulisi karkottaa kaikki teennäisyydet ja pyyteet.

Paavali kirjoittaa niistä, jotka todella rakastavat Jumalaa (1. Kor. 2:10): ”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.” Apostoli viittaa siihen, että yhteys Jumalaan on mahdollista ainoastaan ihmisen oman henkisen olemuksen kautta, joka on lähimpänä alkuperäänsä.

Tälle Paavalin lausumalle ei ole löytynyt paljonkaan vastakaikua varsinkaan protestanttisuuden piiristä, jossa juutalainen käsitys ihmisen ja Jumalan välisestä silloittamattomasta kuilusta on omaksuttu vallitsevaksi tulkinnaksi.

Tulisi olla selvää, että ihmisen tavallinen olemus – aistimukset, tunteet ja ajatukset – on lähes täysin ajallisten kokemusten ehdollistama. Se ei kykene ymmärtämään mitään sellaista, jossa ei ole mukana ajallista jatkumoa tai erillisyyttä.

Valitettavasti kristinuskon piirissä on luotettu aivan liikaa ikivanhoihin juutalaisiin näkemyksiin asioihin konkreettisesti puuttuvasta Jumalasta, joka ilmestyy palavassa pensaassa tai synkässä pilvessä, sanelee asioita ja määräyksiä sekä tekee sanallisia liittoja ihmisryhmien (erityisesti omaisuuskansansa) kanssa.

Lienee selvää, että Jumala on tehnyt liiton ihmisten (ja hyttysten) kanssa jo ennen kuin aikaa tai mitään erillisiä muotoja on syntynyt – kuin myös sen jälkeen: ”Sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme –– sillä me olemme myös hänen sukuansa.” (Ap.t. 17:28)

Juutalainen paimentolaiskansa ei kyennyt ymmärtämään Jumalaa muuta kuin johtajiensa ja profeettojensa laatimien konkreettisten ilmausten muodossa, joiden juurruttamiseksi kansan mieleen luotiin ankaria uhkakuvia.

Niin sanotuissa Mooseksen kymmenessä käskyssä puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista ainoastaan kahdessa ensimmäisessä: Älä pidä muita jumalia minun rinnallani, äläkä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu. Muut käskyt ovat luonteeltaan yhteisöllisiä, jollaisia on laadittu kaikissa ihmisyhteisöissä jonkinlaisen järjestyksen ja muodollisen tasapainon ylläpitämiseksi.

Juutalainen jumalakuva ei sekään aina ole ollut monoteistinen, muussa tapauksessahan käsityksen tueksi ei olisi tarvittu 4. Mooseksen kirjan tapaisia sanktioita: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’” Viides Mooseksen kirja esittää Jumalan ankaran rangaistuksen epäjumalan palvelukseen antautuneita kohtaan: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

Juutalaisten jumala kuvattiin siten hyvin mustasukkaisena ja kostonhaluisena, joka lisäksi vaati itselleen jatkuvia konkreettisia veriuhreja voidakseen edes jossakin määrin sietää luotujaan.

Herran nimen turhaan lausuminen on Jeesuksen näkemyksen mukaan uskonnollisten ihmisten piirissä tavattoman yleistä, sillä kaikki itsekkäitä odotuksia sisältävät rukoukset ja pyynnöt voidaan lukea turhaan lausumisiksi. Todelliset rukoilijat rukoilevat hengessä ja totuudessa ilman persoonallisesta egostaan nousevia pyyteitä.

Vanhan testamentin uhkailevaa jumalaa on hyvin vaikea yhdistää Jeesuksen antamaan kuvaan Isästä, joka ei edes tuomitse, vaan on antanut tuomiovallan pojalleen, joka ei liioin tuomitse, vaan pyrkii pelastamaan ihmisiä pimeyden vallasta. Tuomio lieneekin ennen muuta se henkinen ”pimeys”, johon ihmiset ovat samastuneet ja tottuneet.

Tätä ilmaistaan selvästi Johanneksen evankeliumin alussa: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Hengellisten liikkeiden ydintehtävänä on johdatella ihmisiä pois niiden ehdollistumien kahleista, jotka estävät ikuisen valon havaitsemisen sekä itsessään että ulkopuolellaan. Tuomaan evankeliumi (77) toteaa jumalallisen löytyvän myös ulkoisten asioiden ydinolemuksista: ”Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Saattaa hyvin olla niin, että jotkut pahimmista ehdollistumista ovat syntyneet juuri ihmisille tarjotusta Jumala-kuvasta, jossa Jumala on erillinen ja varsin arvaamaton persoona, jonka edessä pitää ainakin näytellä nöyrää ja lujasti uskovaa.

Tosiasiassa tällainen kuva ei enää palvele ihmisten enemmistön henkisiä tarpeita. He kaipaavat jotakin, joka vastaa heidän eettisiä ja moraalisia näkemyksiä – sellaista, josta he itsekin voisivat jossakin vaiheessa tulla tietoisiksi.

Valitettavasti historiallisen kehityksen (tai taantumisen) synnyttämiä tulkintoja on ainakin virallisen kirkon puitteissa hyvin vaikea asettaa uudelleen arvioitaviksi. Kirkko osallistuu mieluummin sosiaalisiin tai jopa poliittisiin toimintoihin uskoen siten tavoittavansa edes osan kadonneesta laumastaan. Joissakin seurakunnissa kokeillaan jopa viihteen keinoja, etteivät ihmiset tukehtuisi kuiviin saarnoihin (niiden jälkeen suita voidaan kostutella saarnakaljalla).

Tämän päivän ihmisillä on käytössään valtava määrä sekä painettua että netistä löytyvää kirjallisuutta henkisyyteen jollakin tavoin liittyvistä asioista – muista asioista puhumattakaan.

Monet ottavat vakavatkin virikkeet mielen täytteenä ja ajan kuluna – kun taas jotkut haluaisivat päästä entistä syvemmin asioiden sisään.

Tilanne on ollut tällainen jo Jeesuksen aikana, jolloin suuret ihmisjoukot kerääntyivät hänen ympärilleen pelkkää uteliaisuuttaan (nähdäkseen ihmeitä) tai varjellakseen kiivaasti omia ennakkonäkemyksiään. Vain harvat olivat riittävän kypsiä ottamaan vastaan saati sisäistämään edes osan suuren mestarin opetuksista.

Ulkopuolelle jäävät alkavat etsiskellä teitä alkukotiaan kohden ”hieman myöhemmin” – todetaanhan Psalmissa (90): ”Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ’Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset.’ Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niin kuin öinen vartiohetki.”

Löytyykö Suomesta edes yhtä ainoata todella herännyttä?

Otsikon epäilys saattaa aiheuttaa ärtymystä niissä piireissä, joissa herännäisyys nähdään varsin tavallisena asiana. Ärtymys olisi kuitenkin selkeä merkki siitä, että mitään todellista herätystä ei ole vielä tapahtunut. Todellinen ylhäältä syntyminen johtaa sellaiseen tilaan, jota mikään ulkoinen ärsyke ei enää voi horjuttaa. Se on ainoa todellinen rauhan (ja rauhan tekijän) tila, jossa ei tunneta vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja.

Otsikon kysymys koskee henkeen heränneitä, ylhäältä uudelleen syntyneitä – eli niitä, jotka ovat tulleet sisäisesti yhdeksi ajattoman alkuperänsä, Kristuksen ja Jumalan kanssa.

Tuomaan evankeliumin (23) Jeesus sanoi: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana.” Toteamus voitaisiin tulkita niin, että kaikista ihmisistä on ”henkiseen perusopetukseen” kelvollisia ja halukkaita noin yksi tuhannesta. Näistä valituista ainoastaan kaksi kymmenestätuhannesta pääsee koko ihmisyyden todelliseen tavoitteeseen – yhdeksi ainoaksi, samuuteen Kristuksen kanssa. Kun sitten molemmat kriteerit yhdistetään, tulisi tavoitteen saavuttaneita noin yksi viidestä miljoonasta. Otsikon kysymys on lähtöisin tästä näkökulmasta.

Tuomaan evankeliumin (28) Jeesus sanoo myös maailmaan tullessaan tavanneensa kaikki ihmiset juopuneina eli henkisessä mielessä heräämättöminä. Samaa kuvataan myös Johanneksen evankeliumin alussa, missä pimeys – ulospäin suuntautuva mieli – ei havaitse ikuisesti loistavaa hengen valkeutta.

Sekä hengellisissä piireissä että niiden ulkopuolella ihmiset ovat kautta aikojen saaneet sisäisiä kokemuksia, jotka ovat saattaneet muuttaa heidän käytöstään ja suhtautumistaan elämään. Nämä kokemukset ovat tosin äärimmäisen harvoin sellaisia, jotka avaavat tietoisuuden pysyvästi koko elämän muuttumattomaan ydinolemukseen. Vasta siihen tultaessa voidaan puhua ns. pelastusvarmuudesta, koska tila ylittää kaiken ajallisen muuttuvuuden – kuolema mukaan lukien.

Kirkon johtohenkilöiden ulostulot heijastavat avuttomuutta jopa ulkoisissa, käytännön asioissa. Monista ei-henkisistä asioista (kuten samaa sukupuolta olevien vihkimisestä) on muodostunut elämää suurempia kysymyksiä, koska aikojen saatossa on kadonnut tieto siitä, mistä persoonalliset poikkeavuudet ovat peräisin. Paremman puutteessa henkiset asiat korvataan sosiaalisilla, vieläpä poliittisilla julkilausumilla.

Edellinen arkkipiispa näyttää väläyttäneen jopa sitä, että saarnoista voitaisiin luopua. Se olisi täysin perusteltavaa, mikäli saarnojen sisältö ei kiinnosta juuri ketään. Saarnojen sisältö on tietenkin suoraan verrannollinen saarnan laatijan sisäiseen olemukseen – ex nihilo nihil fix, tyhjästä ei voi mitään rakentaa.

Saarnat voisivat toimia kristillisen toiminnan ytimenä, mikäli ne olisivat samalla tavalla jokaista vakavaa kuulijaa koskettavia kuin parhaiden keskiajan mestareiden tuotokset.

Tosiasia on kuitenkin se, että todelliseen muutokseen johdattavat saarnat ovat lähtöisin todellisuudesta itsestään – ei ulkoisista lähteistä. Mestari Eckhart toteaa eräässä saarnassaan: ”Jos kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte, että tämä sanomani on totta - ja että itse Totuus sitä julistaa.” (Pfeiffer n:o 8, QT 2, Sielun syvyys n:o 2)

Kristillinen ajattelu nojaa yhä vanhoihin juutalaisiin näkemyksiin uskosta ja toivosta. Se ei edes pyri ymmärtämään mitään kovin syvällisesti – ja rakkaus on sille lähinnä juhlatilaisuuksissa toistettava kaunis sana.

Kristitty vaeltaa uskon ja epäuskon, toivon ja pelon vallassa pyrkien luottamaan lujasti itsensä ulkopuoliseen, persoonalliseen vapahtajaan ja jumalaan, joiden armosta hänellä saattaisi olla mahdollisuudet ikuiseen elämään. Tällainen usko vaatii usein myös yhteisön vahvistusta ja varmistusta.

Yksi eniten yli hypättyjä Raamatun kohtia on Johanneksen evankeliumin 10. luvun jae 30: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” Tämä kuitenkin voidaan hyväksyä, koska lausuman tulkitaan koskevan ainoastaan Jeesus Kristusta, Jumalan poikaa.

Vakavampi väite löytyy luvun 17 jakeessa 21: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.

Jälkimmäisessä jakeessa Jeesus esittää lisäksi toiveen, että myös hänen vakavasti pyrkivät seuraajansa ”heräisivät” samaan sisäiseen yhteyteen Isän suhteen, jossa hän itse jo oli ja eli. Sellaiseen pääsy merkitsee ainoata todellista heräämistä ja ylhäältä syntymistä, joka muuttaa koko ihmisen olemuksen ”vanhasta Adamista” täysin uudeksi luomukseksi, jonka tietoisuuden keskus on hengessä – ja Jumala on henki.

Samaa ykseyttä edustaa myös apostoli Paavali kirjoittaessaan (Gal. 4:19): ”Lapsukaiseni, jotka minun jälleen täytyy kivulla synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä.”

Apostolin ilmaus saattaa vaikuttaa epämääräiseltä ja omituiselta, sillä eihän kukaan aikuinen voi synnyttää toista aikuista. Ilmaus liittyy ikivanhaan opettajan ja oppilaan suhteeseen, jossa mestari voi auttaa oppilastaan sisäisen muutoksen eri vaikeissa – äärimmillään ns. ylhäältä syntymisessä, mikäli näkee tämän siihen kypsäksi ja muutokseen liittyvän voimavirtauksen (Pyhän Hengen tulen) kestäväksi.

Sisäinen, mystinen näkemys jumaluudesta tulee selkeästi esiin Luukkaan evankeliumin 17. luvun jakeessa 21: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Uusin raamatunkäännös on tosin vakavasti hämärtänyt asiaa tulkitsemalla (tahallaan väärin), ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”

Uusin käännös (-92) heijastelee erityisesti protestanttisuutta vaivaavaa allergisuutta kaikkea mystistä ja sisäistä kohtaan. Sen piirissä ei tulla ajatelleeksi, että kristinuskon todellinen ydin on täysin mystinen: Jeesuksen, veljensä Jaakobin, Paavalin ja monen muun esikuvan opetukset ovat tulleet selkeänä ja välittömänä tietoisuutena ”suoraan ylhäältä – valkeuksien isältä.”

Todellisen mystikon tavoitteena on pääsy inhimillisen mielen luoman ehdollistumien verkon yläpuolelle – puhtaaseen, henkiseen tiedostamistapaan. Se ei tietenkään onnistu omin voimin – itsevanhurskauttamisena – vaan lopulliseen muutokseen tarvitaan ”Isän vetoapua, armoa.”

Läntisessä kristillisessä ajattelussa on sivuutettu Jeesuksen esittämä vaatimus ”lasten kaltaisuudesta”, joka ei tietenkään tarkoita lapsellisuutta, vaan todellisuudessa yli-aikuisuutta. Se edellyttää mielen täydellistä vapautumista itsekkäistä odotuksista ja motiiveista sekä lisäksi kokemusten synnyttämien ehdollistumien asettamista ”totuuden tuleen”. Pyrkimys pyhitykseen tai pyhään ei ole itsekästä toimintaan, sillä sen tarkoituksena on päästä eroon kaikista itsekkyyden muodoista – äärimmillään jopa minä-tuntemuksesta.

Vasta egosta vapautunut olemus voi toimia korkeampien voimien ja tietoisuuden välittäjänä. Kristillisyyden historiaa tarkasteltaessa voidaan havaita, että niin sanottuja ihmeidentekijöitä, thaumaturgeja, on esiintynyt eniten itäisen haarauman puolella, jossa pyhitykseen pyrkimys on vieläkin tavoiteltava asia.

On selvää, ettei Jumalasta voida ajattelun tai tunteilun kautta tietää mitään. Monet saarnamiehet ja -naiset kuitenkin puhuvat käsittämättömän varmaan tapaan siitä, mitä Jumala tai Kristus ihmisiltä haluaa, ja mitä he ihmisille antavat. He saattavat kuvitella tai teeskennellä puhuvansa Jumalan tai Kristuksen nimissä, vaikka todellisuudessa jonkin nimissä toimimiseen on oikeutettu ainoastaan sellainen, joka on tullut nimen haltijan, tämän tietoisuuden ja voimien kanssa sisäisesti yhdeksi.

On selvää, että ainoastaan jotkut harvinaiset yksilöt ovat päässeet tilaan, jossa Jumala voi ilmetä heidän kauttaan, mikäli he vain ovat kyenneet siirtämään hänen tieltään oman itsekkään tahtonsa, ajatuksensa, tunteensa ja kuvitelmansa. Uusi testamentti kuvaa tätä itsensä unohtamisena tai elämänsä kadottamisena, Vanha testamentti symboloi asiaa karkeasti kertomuksessa, jossa Jumala vaati Abrahamia uhraamaan rakkaimman poikansa, Iisakin. Tämä rakas poika (itse itsessä kasvanut) on tietenkin oma erillinen minuus, ego, joka on vapaaehtoisesti asetettava uhrialttarille (unohdettava, kadotettava), että jokin täysin erilaatuinen tietoisuus voisi astua sen sijaan.

Ongelma syntyy siitä, että kristityt ovat perineet juutalaisuudesta käsityksen ihmisistä täysin erillisestä, persoonallisesta Jumalasta, joka tarvitsee itselleen sovittajan, että voisi hänen uhrauksensa kautta hyväksyä luomansa ihmisen.

Nasaretin Jeesuksen esittämä jumalakuva ja käsitys ihmisen perimmäisestä jumaluudesta ovat hautautuneet täysin vanhan, perijuutalaisen näkemyksen alle, jonka varjosta vain harvat ovat 2000 vuoden aikana uskaltautuneet tuoda sitä esiin.

Ihmisen perimmäiseen jumalallisuuteen on tietenkin hyvin vaikea uskoa – uutiset ja lehtien otsikot kertovat nykyisestä ihmisyydestä vielä niin raadollisia tarinoita, että on lähes mahdotonta yhdistää sitä Jumalan kuvaksi – häpäisemättä Jumalaa. Mestari Eckhart totesikin tämän Jumalan kuvan olevan ikuisesti painettuna ainoastaan ihmisen sielun korkeimpaan olemukseen, joka on luonteeltaan ajaton – jossakin suhteessa jopa luomaton.

On selvää, että ihmisten, heidän kohtaloidensa ja elinolosuhteittensa valtava erilaisuus voi hämmentää ja johtaa ajattelemaan, että ulkoiset olosuhteet tasoittamalla myös ihmiset tasoittuisivat. Näin ei kuitenkaan tule koskaan tapahtumaan, koska suurin osa ihmisten erilaisuudesta on peräisin heidän yksilöllisestä sisäisestä luonnostaan.

Nykyinen kristillinen ajattelu ei voi syyttää ihmisten erilaisuudesta muuta kuin Jumalaa itseään, joka käsityksen mukaan luo jokaisen syntyvän yksilön ikään kuin tyhjästä. Tämä antaa Jumalasta varsin omituisen kuvan, sillä kaikki eivät näytä olevan syntyessään saati eläessään ”samalla viivalla”.

Origeneen (eikä vain hänen) näkemys sielun ennalta olemisesta (pre eksistenssistä) poistettiin kirkollisista ajatuksista vasta Konstantinopolin kokouksessa v. 530 jKr. Tämä saattoi tehdä lähes mahdottomaksi selittää edes jotenkin järjellisesti ihmisten erilaisuuden perusteita. Mikäli syntyvän yksilön jotkin ominaisuudet olisivat peräisin pitempiaikaisesta sielullisesta varannosta (taivaallisesta aarrekammiosta), joka on kertynyt jumalallisten lakien mukaan ajallisten kokemusten hedelmänä, tulisi elämän dynamiikka ehkä helpommin hahmotettavaksi.

Matteuksen evankeliumin 13:52 puhuu hieman peitellysti tästä sisäisestä aarrekammiosta: ”Niin on jokainen kirjanoppinut, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi, perheenisännän kaltainen, joka tuo aarrekammiostaan esille uutta ja vanhaa.”

”Aarrekammio” saattaisi antaa luonnollisen selityksen myös joidenkin ihmisten tavanomaisesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin, joka johtuu siitä, että ihmisen ulkoinen olemus ei tässä elämässä vastaa sisäiseen painuneita kokemusheijasteita.