Einsteinin ennustus on käynyt toteen - the prophecy of Einstein seems to have come true

Albert Einstein on lausunut: ”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ryöstää inhimillisen vuorovaikutuksen paikan. Maailmaan muodostuu silloin idioottien sukupolvi.

Ennustuksen toteutumisen todisteeksi ei tarvita sanoja – kolme kuvaa antaa asiasta varsin vakuuttavan näytön:

The validity of Albert Einstein's statement (on the picture) is easily testified with a few photos:

Maa on niin kaunis – taivaasta ei tarkkaa tietoa

”Maa on niin kaunis” (virsi 30) on pyhiinvaeltajien virtenä käytetty sleesialainen kansanlaulu 1800-luvun alkupuolelta. Tanskalainen Bernhard Ingemann sanoitti sen uudelleen v. 1850. Laulun suomalaiset sanat ovat Hilja Haahdin v. 1903 laatimat.

1. Maa on niin kaunis,

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie.

Maailman kautta

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Avaruudesta katsellen maa on todella kaunis planeetta. Maisema- ja luontokuvakilpailuiden tuloksia tarkastellen se näyttää kauniilta myös läheltä.

Rujoilta vaikuttavia kohteitakin on löydettävissä etenkin sieltä, missä ihmiset ovat tosissaan purkaneet toisiaan kohtaan patoutuneita aggressioitaan.

Luojan taivas todetaan kirkkaaksi määrittelemättä sitä, onko kyseessä lähinnä maan ilmakehä vai jokin kaiken ajallisen ja aineellisen taustalla oleva asia. Ilmakehän kirkkaus riippuu ennen muuta siitä, miten paljon aurinko antaa siihen valoaan ja kuinka paljon pilvet päästävät sitä maahan saakka.

Suomen pohjoinen sijainti aiheuttaa sen, että kesän ja talven erot vuorokausivaihteluissa ovat hyvin suuret. Lapissa on meneillään niin sanottu kaamosaika, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Kesällä aurinko antaa valoaan sitäkin enemmän.

Valon väheneminen syksyllä on pantu merkille kaikkialla ja kaikkina tunnettuina aikoina. Jo muinaiset sumerit murehtivat legendoissaan sitä, että joku oli varastanut auringon – ja he iloitsivat joulupuun ja lahjojen kera, kun aurinko jälleen löytyi.

Roomalaiset viettivät ”voittamattoman auringon juhlaansa” jo kauan ennen kuin kristityt sijoittivat Jeesuksen syntymän ja joulunsa samaan ajankohtaan (paavi Julius I:n määräyksestä v. 337 jKr.).

***

Ihana on sielujen toiviotie antaa tavanomaiseen elämänkaaren verraten ehkä turhan positiivisen kuvan – elämään kun sisältyy yleensä myös annos vähemmän ihaniksi (ainakin kokijoiden mielestä) luokiteltavia jaksoja. Jaakob kehotti suhtautumaan jälkimmäisiinkin iloisin mielin, koska ne saattoivat synnyttää kärsivällisyyttä, joka puolestaan voi tehdä mielestä ”ikävyyksille immuunin.”

***

Sielujen toiviotie saattaisi tosin olla paljon syvempi, pitempiaikaisempi ja tasaisempi kehityskulku kuin pelkkä persoonallisten mielten toiviotie. Jälkimmäinen kuljetaan aistimusten, ajatusten ja tunteiden alituisten vaihteluiden puitteissa – edellinen tarkoittanee ”tietä”, joka muodostuu ihmisen olemuksen sisään jälkimmäisten ”hedelmistä.”

***

Maailman kautta – viitannee juuri siihen, että vain osa ihmisyydestä kulkee konkreettisesti ulkoisten kokemusten kautta. Olennaisin ”vaellus” tapahtuu ihmisen sisäisemmissä olemuksissa.

Lienee selvää, ettei maailman kautta kulkeminen jatkuvasti suju laulellen, vaan usein itkien tai itkua pidätellen.

Erilaiset ”maalliset kokemukset” pitävät mielen liikkeessä – etsimässä ”ihanuuksia” ja pakenemassa ”ikävyyksiä.” Tätä kutsutaan ”onnen tavoitteluksi.”

Taivasta kohti ei todellisuudessa viittaa maalliseen, hetkelliseen onneen, vaan pysyvään autuuden tilaan, jollaiseen nykyiset ihmiset vain harvoin pyrkivät tietoisesti suuntautumaan.

Monet haluavat mieluummin viikoksi Thaimaaseen kuin elämän loputtua (tai sen aikana) taivaaseen. Edellisestä paikasta löytyy ”todisteiksi” runsaasti kuvitettuja, houkuttelevia esitteitä, jälkimmäisesti lähinnä epämääräisiä sanallisia viittauksia (taivaan vastakohdasta löytyy tosin varsin vaikuttavia kuvauksia).

***

Valon ja pimeyden, ihanuuden ja inhottavuuden vaihtelut lienevät oppimateriaalia, joka pakottaa tajuisen olennon etsimään ja valitsemaan asioista sellaisia, jotka jollakin tavoin edistävät kunkin ”hyvää oloa (rikastuttavat häntä).”

Maailman rikkaimmat ja mahtavimmat voisivat kuitenkin todistaa, ettei mikään ulkoinen (valta ja kunnia mukaan lukien) voi synnyttää pysyvää onnellisuuden tilaa (autuudesta puhumattakaan).

Viisaat ovat todenneet, että ”joka tyytyy siihen, mitä hänellä on, on aina tyytyväinen!” Ongelma on vain siinä, että inhimillinen mieli vain ani harvoin ja hetkittäin tyytyy olevaan, vaan alkaa odottaa elämältä jotakin uutta. Aikuisetkin säilyttävät eräänlaisen uskon joulupukkiin, mikäli he odottavat huomisen automaattisesti tuovan elämään ”uutta viintä.”

***

Todellinen taivas tarkoittanee tilaa, jossa ei ole muutosta ja vaihtelua, koska jälkimmäiset olisivat selviä merkkejä ”puolivalmiudesta ja epätäydellisyydestä.”

Valon vähäisyys ja ikävyydet pakottavat ihmiset arvostamaan sekä ulkoista että sisäistä ”valkeutta”, joista tosin jälkimmäinen samastetaan hyvin pitkään (toiviotien ensimmäisellä puoliskolla) hetkelliseen nautintoon ja mukavuuteen.

Toiviotien loppupuoliskoon kuulunee ”pois oppiminen” eli irtautuminen mielen esittämistä alituisista lisäämisen vaatimuksista, mikä on edellytys rauhoittumiselle ja luonnolliselle suuntautumiselle ”näkymätöntä valoa kohden.”

Ihminen ei tiedä taivaasta tai Jumalasta mitään, mutta hänessä on ”sisäinen kompassi”, joka ohjaa tajuntaa oikeaan suuntaa, mikäli se kykenee vapaaehtoisesti irtautumaan tilapäisluonteisista kohteista – itsensä mukaan lukien.

Joulu – sisäisesti tulkittuna – merkitsee tajunnan irtautumista kaikista ehdollistumistaan niin täydellisesti, että tietoisuuteen syntyy ”tyhjiö”, jossa periaatteellinen muutos, ”Kristuksen syntymä” voi esteettä tapahtua. Vasta sen toteuduttua ihminen voi saavuttaa todellisen rauhan ja onnellisuuden tilan, jota mitkään ulkoiset tapahtumat eivät voi järkyttää.

Kaikenlaisia vuodatuksia

Tämän päivän suurin uutinen näyttäisi olevan Helsingin Sanomien suorittama, puolustusvoimien tiedustelutoimintaa koskevien salaisten tietojen osittainen ”vuodatus” julkisuuteen. Lehden mukaan kansalla on oikeus tietää myös salaiseksi luokitellut asiat – ja toimittajilla suoranainen velvollisuus kaivella niitä julkisuuteen.

***

Kansalaisten valtaenemmistö tulisi varmaan joulukiireittensä keskellä varsin hyvin toimeen ilman tällaisia vuodatuksia.

Joissakin piireissä odotetaan jopa Pyhän Hengen vuodatusta. Monet kansalaiset saattavat odottaa helluntailtakin mieluummin kelvollisen heilan ilmaantumista kuin jotakin abstraktia hengellistä tapahtumaa.

***

Median rooli ”vallan vahtina” on täysin ymmärrettävä ja hyväksyttävä, mikäli se tuo esiin oikaistavia väärinkäytöksiä ja korjattavia epäkohtia.

Lehdistön (ja kansalaisten) ilmaisuvapaus on hieno asia, mikäli sitä käytetään vastuullisesti. Pelkkä huomion herättäminen keinoja kaihtamatta ei ole niin sanotussa sivistysvaltiossa kelvollinen motiivi.

***

Loppumaisillaan oleva vuosi on pyhitetty Suomen itsenäisyydelle ja siihen olennaisesti liittyvälle kansalliselle yhtenäisyydelle.

On valitettavaa, että sellaiset asiat kuin pakolaiskysymys, sote uudistus, epätavalliset parisuhteet, seksuaalinen häirintä, poliittiset ääriliikkeet ja tämä tiedusteluvuoto ovat ylikorostettuina omiaan tuottamaan eripuraa ihmisten ja ihmisryhmien välille.

***

Mielipiteitä on periaatteessa yhtä paljon meitä yksilöitä. Inhimillisen mielen eräs ominaisuus on siinä, että ihminen hyvin mielellään luonnehtii omat käsityksensä oikeiksi ja peilaa toisten näkemykset ”kerettiläisiksi.”

Toisaalta kyllä todetaan, ettei makuasioista kannata kiistellä, mutta ei huomata, että useimmat käsitteelliset päätelmät lepäävät epävakaalla ja muutosten alaisella perustalla.

”Kiistely makuasioista” on kuitenkin välttämätöntä, koska se on luonnollinen keino kehittää ihmisten mentaalista olemusta (järjellistä puolta).

Tämän ”tosiseikan” takia UT:n Jeesuksen kerrotaan lausuneen: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan.”

***

Pysyvä rauha kuuluu niille, jotka ovat sisäisesti kohonneet kaiken erillisyyden ja pyyteellisyyden yläpuolelle – joissa on siten ”elämä itsessään.” Sillä niin kauan kuin ”elämä haetaan itseensä suhteuttaen ulkopuolelta”, ei pysyvä rauhan tila voi ilmetä – eikä ”Pyhä Henki” todellisuudessa voi vuodattua (koska se vain moninkertaistaisi rauhattomuuden).

***

”Epämukavuusalueella” toimiminen pitää ihmisen mielen ”hereillä”, että se voisi omaksua myös ”uutta viintä”, mikäli sellaista osuisi oman ”leilin suulle.”

On turha uskoa, että sellainen ”hyvinvointivaltio” voitaisiin joskus rakentaa, jossa jokainen on pysyvästi elämäntilaansa tyytyväinen. Ihmiset kyllästyvät varsin pian kaikkeen siihen, mitä heillä on, ja alkavat etsiä jotakin toisenlaista.

***

”Vuodatusten” laatu riippuu yleensä siitä, mitä vuodattajan tietoisuuteen on jo aikaisemmin vuodattunut: sillä kukin jakaa luonnostaan sellaista, jota on omaksunut.

Ennen vuodatuksia tulisi jokaisen pohtia sitä, että lähetetty impulssi rakentaa ainakin saman verran kuin se repii. Keskittyminen pelkkään repimiseen on eräänlaista ”terrorismia ihmisyyttä vastaan.”

***

Ne ”harvat ja valitut”, jotka saattavat todella olla oikeassa, tyytyvät useimmiten tilaansa eivätkä kovinkaan voimakkaasti ”puutu asioiden luonnolliseen kulkuun” (vanha kiinalainen toteamus).

He tietävät, että elämässä on omat mekanisminsa, jotka pyrkivät aikojen saatossa mitä erilaisimmin tavoin (ei kuitenkaan aina miellyttävin) korjaamaan haitallisiksi koettuja inhimillisiä yli- tai alilyöntejä.

***

”Ihannevaltiot ja -kulttuurit” saattavat kaatua ja ”rosvovaltiot” voivat osoittaa parantumisen merkkejä – ja ihmiset oppivat elämän tuoksinassa usein enemmän omista ja toisten erehdyksistä kuin oikeista toiminnoista (jälkimmäiset eivät ”pöyhi mieltä” yhtä perusteellisesti).

Ihmisistä löytyy usein ikävä taipumus ”kirkastaa omakuvaansa toisten vatkaamalla toisten heikkouksia ja erehdyksiä” – ja mitä enemmän heikkouksia pesii omassa olemuksessa, sitä helpompaa on havaita niitä toisissa.

***

”Vuodatettaessa” näin jouluviikolla tulee muistaa ajankohtaan liittyvä ihmiskunnan ikuinen kaipaus ”valon vuodatukseen” – on sitten kyseessä luonnollinen valo tai näkyvän luonnon takainen valkeus.

Jälkimmäisen kerrotaan tosin loistavan ikuisesti, mutta jäävän useimmiten havaitsematta, koska ihmiset ovat kasanneet mielensä eri olemuspuoliin turhan paljon ”näkyvyyttä heikentäviä tekijöitä.”

***

Luonnollisen valon lisääntyminen (Dies Natalis Solis Invicti) on hyvin pian odotettavissa ja toistuu joka vuosi. Ihmisluonnon valo lisääntyy samassa suhteessa kuin sen huomio irtautuu varjostavista asioista, joihin se on ehdollistunut.

Joulu on erinomainen ajankohta siirtää ajatukset ainakin hetkeksi pois negatiivisista asioista, että voimme huomata, kuinka paljon meillä suomalaisilla on syytä kiitollisuuteen niitä sukupolvia kohtaan, jotka ovat odottaneet ja toivoneet valoa elämäänsä, mutta ovat kohdanneet suuria kärsimyksiä – ja voittaneet ne meidän hyväksemme.

Lutherin ylivertaisesta mystiikasta ja vähän muustakin

Raamattuopiston opintopäivillä pitämässään luennossa Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen esitti väittään, että Martti Luther oli kristillisistä mystikoista kaikkein suurin.

***

Tähän voidaan esittää lukemattomia hyvin perusteltavissa olevia vastaväitteitä lähtien siitä, että mitä todennäköisimmin Nasaretin Jeesus oli mystiikassaan (jumalallisten asioiden tiedostamisessa) huomattavasti pitemmällä kuin Luther. Jeesus kertoo (Johanneksen evankeliumissa) olevan yhtä Isän kanssa, mikä on mystiikan korkein tavoite (tietoisuuden avautuminen perimmäiseen olemukseen). Muualla hän sanoo, ettei puhu omiaan, vaan sitä, minkä hän saa suoraan Isältään (hengestä).

Apostoli Paavalia voidaan myös omakohtaisten kokemustensa puolesta pitää mystikkona. Selvää mystiikkaa olivat myös hänen kirjoituksiaan siitä, että ”henki voi tutkia Jumalan salaisuuksia” – kunhan Kristus on ensin ”tullut puetuksi ylle” (ajallinen tajunta vaihtunut ajattomaksi tietoisuudeksi).

***

Luther oli tutustunut mm. Bernhard Clairvauxlaisen näkemyksiin, joissa keskeisenä oli Kristuksen kärsimysten mietiskely yhdistettynä armottomaan itsensä tutkimiseen.

Myöhemmistä mystikoista voidaan nostaa esiin (1300-luvun alusta) Mestari Eckhart, joka kristityistä opettajista selkiyttää ehkä parhaiten mystisten kokemusten luonnetta, asteita ja edellytyksiä.

Lutherin tiedetään ottaneen vaikutteita mm. Eckhartia välittömästi seuranneelta Johannes Taulerilta (joka tosin ”ei paini samassa sarjassa” kuin edeltäjänsä).

Lutherin omalla vuosisadalla mystikoiksi määriteltäviä olivat mm. Avilan Teresa ja hänen työtoverinsa Ristin Johannes, joista jälkimmäisen näkemykset mystiikasta ovat huomattavasti syvempiä (henkisempiä) kuin Lutherin kokemat ”esiasteet.”

Pian Lutherin kuoleman jälkeen esiintyi Jacob Böhme, jonka mystiset näkemykset vaikuttivat aina tiedemiehiin (kuten Newtoniin) saakka (Suomessa Snellmaniin ja Pohjanmaan mystikoihin).

***

Luther tulkitsi mystisen jumalallistumisen (theosis) tapahtuvan mystisen huokauksen yhteydessä (simul gemitus et raptus) syntyneessä hurmostilassa, eli taivaaseen (?) tempautumisessa, jossa Kristus oli läsnä.

Lutherin tulkinnat muistuttavat ns. morsiusmystiikkaa hänen siteeratessa ”Laulujen laulun” jaetta: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” Hetkellinen kokemus ei kuitenkaan vielä käy vakuudeksi siitä, että ”rakkaani ja minä kuulumme ikuisesti yhteen” (koska todellinen ylhäältä syntyminen edellyttää pysyvää muutosta koko tiedostamistavan laadussa).

***

Paavali epäili tempautuneensa ”kolmanteen taivaaseen” (ruumiissaan tai siitä erillään), joten hänen (ja monen muun) näkemyksensä mukaan on olemassa lukuisia sisäisen tietoisuuden tiloja, joista subjektiivisimmat (tunnetilat) tuskin ansaitsevat taivas-nimikettä.

***

Lutherin mystiikan ongelmallisuus tulee ilmi siinä, että hänen kokemuksensa ovat lähtöisin paniikinomaisesta pelosta: Luther kokee kauhua omaa jumalattomuudestaan ja toisaalta samastuu Kristuksen kärsimyksiin (imitate Christi).

Reformaation käynnistäjän taipumus joutua pelon valtaan näkyi jo v. 1505 ukkosmyrskyn yhteydessä, jolloin hän lupasi selviytyessään ryhtyä munkiksi. Tämän ”Jumalan kanssa suoritetun, kuvitteellisen kaupan” ehdot hän myös toteutti.

***

Lutherin korostama psyykkinen yliviritteisyys (kärsimyksen välttämättömyys) johtaa pakonomaisuudessaan helposti suggestiiviseen (ja subjektiiviseen) tilaan (jopa hysteriaan), joka saattaa erikoisuudessa tuntua hyvinkin ”jumalalliselta”, mutta vie (tulosten perusteella) vain harvoin pysyvään muutokseen yksilön tiedostamistavassa. Asennoitumisessa elämään (ja kuolemaan) voi tietenkin tapahtua varsin suuriakin muutoksia.

***

Jouko Martikaisen mukaan Luther kyllä ajatteli, että usko on todellisuudessa mystiikkaa. Tämä on hyvin kaukana viime vuosisatoijen esim. Karl Barthin (1886-1968) näkemyksistä, joiden mukaan evankelinen usko ja mystiikka ovat toisilleen kuin tuli ja vesi.

***

Vastaväitettä siihen, että Martti Luther olisi ollut suurin kristillinen mystikko, voidaan perustella hänen mm. brutaalilla kielenkäytöllään ”entistä äitikirkkoa” ja erityisesti sen johtoa (paavia) kohtaan, tai pitäytymisellään raamatun ehdottomaan, kirjaimelliseen auktoriteettiin (vaikka sen kirjoittajat olivat hänen mielestään ”patologisia valehtelijoita). Vakavin todiste hänen henkistymistään vastaan löytyy hänen kirjastaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, joka sisältää niin silmitöntä vihaa juutalaisia kohtaan, että sitä voidaan rinnastaa jopa Hitlerin asenteisiin.

***

Usko – mikäli se on saavuttanut kohteensa – tulee luonnollisesti ja laatuisenaan ilmi myös ulkoisissa toimissa, koska henkinen tietoisuus ei nojaa inhimillisiin heikkouksiin ja vastakkaisuuksiin, vaan havaitsee välittömästi asioiden todellisen luonteen ja tarkoituksen.

***

Pelko synnyttää vihaa – avautuminen henkeen sen sijaan (mikäli se on tapahtunut) poistaa kaikki inhimillisen tunneolemuksen vuorovesimäiset heilahtelut, jotka nojaavat erilliseen, itsekkääseen minä-tuntemukseen.

***

Viime vuosisatojen luterilaisuuden suhtautuminen mystiikkaan on ollut lähempänä saksalaisen Barthin sosialistista materialismia kuin Lutherin omia käsityksiä.

Suhtautumisen muutos näkyy selvästi myös Suomen kirkon Sakasti-palvelussa esittämissä tulkinnoissa kristillisestä meditaatiosta.

***

Ekumeniikan edesmennyt professori ja Luther-tutkija Tuomo Mannermaa tulkitsee Lutherin näkemyksen meditaatiosta niin, että se on ainoastaan keskittymistä johonkin Jumalan ja ihmisen välillä olevaan tekijään. Oman olemuksen syvyyksiin suuntautuva meditaatio (tai jopa kontemplaatio) ei ole todellista meditaatiota (koska se Mannermaan ”esiymmärryksen valossa” muistuttaa liiaksi itämaisia traditioita).

(Oikea) keskittyminen tulee siten rajata Isä meidän -rukoukseen, uskontunnustuksiin, käskyihin, Psalmeihin ja raamattuun yleensäkin, jolloin Henki saattaa alkaa saarnata (eli ollaan yhä erillisyyden tilassa).

Kristillisen mietiskelyn tulee siten aina olla suhteessa Jumalan kirjoitettuun sanaan (ts. tapahtua ihmisten kirjoittaman ja tulkitseman kirjan rajoissa).

Mannermaata synkemmän kuvan ”esiymmärrysten (ennakkonäkemysten) ulkopuolelle kurottavasta” meditaatiosta antaa ruotsalainen korkeakirkollinen teologi (Åbo akademin professori) ja kirjailija Christian Braw, jonka mukaan ilman esiymmärrystä sisäänpäin kääntyvä ei löydä Jumalan, vaan Perkeleen kuvan.

***

Luther itse toteaa, että uskoa pitää opettaa niin että ihminen tulee sen kautta valetuksi Kristukseen – ollen kuin yhtä erottamatonta persoonaa julistaen: ”Minä olen kuin Kristus!”

Viimeinen toteamus on sama kuin Mestari Eckhartin, joka väitti, että jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus päästä aivan samaan Jumalan Poikuuteen kuin mitä Nasaretin Jeesus eläessään toteutti.

Mikäli samuus todella kävisi toteen, ei kyseessä enää olisi mikään keskittyminen tai meditaatio-tila, vaan kontemplaatio, sisäinen yhdistyminen (unio mystica) kohteeseen. Silloin kyseessä ei olisi yhdistyminen johonkin erilliseen olemukseen, vaan universaaliin henkeen, jota henki havainnoi ja kokee itsessään (kunhan ihminen on ensin tullut tietoiseksi hengessä).

***

Lutherin mukaan sielun hiljaisuus on oman tahdon kuolettamista (elämänsä kadottamista) ja jättäytymistä Jumalalle (jossa todellinen elämä on löydettävissä), jolloin ihminen kokee kaiken (ulkoisen) yhdentekeväksi.

Tuomaan evankeliumi esittää yhdentekevyyden laajentamista asennoitumiseksi kaikkia ilmiöitä kohtaan kehottaessaan ”tulemaan ohikulkijoiksi” (jotka eivät sisäisesti takerru katoaviin ilmiöihin).

***

Ainoastaan harvat luterilaiset kirjoittajat ovat nostaneet esiin ihmisen mahdollisuutta tutkia itsessään (hengessään) elämän syvimpiä salaisuuksia. Eräs näistä on belgialaissyntyinen, Ruotsissa karmeliittaluostarissa elänyt filosofian tohtori ja hengellinen kirjailija Wilfrid Stinessen. Kirjassaan ”Kristillinen syvämietiskely” hän toteaa, etteivät mitkään tekniikat sinänsä tuota positiivisia tuloksia – niiden avulla ainoastaan poistetaan esteitä, jonka jälkeen ”Jumala tulee, jos on tullakseen!” Kontemplatiivinen tila ei siten ole itse hankittua, mutta sen edellytyksien luomisessa ihmisen oma pyrkimys on hyväksi, ellei suorastaan välttämätöntä (miksi muuten puhuttaisiin ”hengellisestä laiskuudesta” tai ”leivisköiden tuottamattomasta käytöstä”).

***

Stinessenkin haluaa vannoutuneena kristittynä luokitella kaikki itämaisen mystiikan muodot alemmiksi toteamalla, että niissä kokemus rajoittuu siihen, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi maailmankaikkeuden ja sen salaperäisen voiman kanssa, joka elää ja toimii kaikessa (ts. Ihminen rajoittuu rajoittamattomaan). Kristillinen teologi tulkitsee itämaisen mystiikan lähinnä panteismiksi, jollaista nimikettä se ei kokonaisuutena todellakaan ansaitse.

***

Pastori Jaakko Heinimäki lainaa Mestari Eckhartia esipuheessaan ”Sielun syvyys” -kirjaan:

”Me emme voi tyytyä ajateltuun Jumalaan (esim. Vanhan testamentin määrittelemään), sillä kun ajatus katoaa, katoaa myös Jumala. Jumala on aina paljon suurempi kuin käsityksemme hänestä – koska Jumala ei ole sitä tai tätä (käsitteellisesti määriteltävissä).”

Stinessen lainaa erästä trappistimunkkia, joka oli harjoittanut Zen-mietiskelyä, mutta oli myöhemmin havainnut erehtyneensä. Hän oli päätynyt lopulta Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan (johon oli jo aikaisemmin ehdollistunut).

On selvää, että monille ihmistyypeille (kuten Paavalin mainitsemille ”hylikoille ja psykikoille”) persoonallinen, vanhatestamentin luonnehtima (ihmistä muistuttava) jumaluus on helpommin lähestyttävä kuin universaali olemus ja oleminen. On myös selvää, ettei henkisyyden syvimpiä ulottuvuuksia tulisi alentaa näiden ”lasten ruokaa kaipaavien” mukaisiksi.

***

Lukemattomat kristilliset tulkitsijat väittävät (omahyväisyydessään tai tietämättömyyksissään), ettei itämainen ykseyskokemus ole samaa kuin kristillinen, koska itämailla ei kokemusten yhteydessä puhuta välittävästä tekijästä, Jeesuksesta (ainakaan samalla nimikkeellä).

On kuitenkin syytä muistaa, että raamattu sinänsä sisältää hyvin paljon suoria, epäsuoria ja muuntuneita vaikutteita vanhemmista, itämaisista perinteistä – samoin Egyptistä.

Tämä ei ole mikään ihme. Aabrahamin uskotaan olleen kotoisin Galdean Urista, sumerien maasta. Lisäksi juutalaiset viettivät kuutisen kymmentä vuotta Babyloniassa, ja osa heistä lienee asunut myös Egyptissä (missä Mooseksen sanotaan saaneen oppia ”kaikessa viisaudessa”).

***

Ykseyskokemusten erilaisuus edellyttäisi sitä, että sekä ihmisen sisäinen olemus että myös äärimmäinen totuus olisivat itämailla erilaiset kuin kristillisissä puitteissa.

***

Suomalaisessa tulkinnassa (Sakastissa) Lutherin kontemplaatio-näkemyksistä kerrotaan hänen esittäneen, että rukoukset ja mietiskely johtavat tentaatioon eli sisäiseen koetukseen (tenttiin), koska ihminen on loppuun saakka langenneisuutensa vanki ja siten ”tentattavana Jumalan edessä” (ei siten Jumalassa).

Vasta perille päässeet (ne harvat ja valitut) voivat nauttia rikkoutumattomasta yhteydestä Jumalaan.

Saattoi käydä jopa niin, että Luther heijasti ja yleisti omia pelkotilojaan ja ajautui ne kestääkseen uskon ja armon ylikorostukseen – jota myöhemmät polvet ovat vielä lisäilleet.

”Tentaation” syvimmistä vaiheista (uskon, toivon ja rakkauden kaavun päälle pukemisesta) voi saada syvällisen kuvan Ristin Johanneksen kirjasta ”Hengen yö.”

***

Jouko Martikainen on puhunut ”sielun roudasta”, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin todellisuuden kanssa – muuta kuin hetkittäin (tempauksissa). Hänen mukaansa ”routa” on luonnollinen suoja, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin äärimmäisen pahan kanssa, jota hän pelkää eikä kestäisi.

Martikainen saattaa hakea ”routansa” turhan syvältä (sielusta saakka), koska se löytyy mielen tietoisesta tai alitajuisesta puolesta. Niin sanottu puhdistautuminen alkaa tietenkin tietoisesta olemuksesta (tunteista ja ajattelusta). Alitajuinen aines nousee luonnollisesti esiin suhteessa tietoisen olemuksen puhdistumiseen (kellarin villit koirat alkavat huutaa vapautustaan). Raamatun vertaus salatun noususta esiin viittaa negatiiviselta osaltaan tähän (positiivinen puoli paljastaa totuuden).

***

Sakastin selityksessä kristillisestä kontemplaatioista todetaan, että sen täydellinen toteutuminen on meille tässä elämässä saavuttamaton tavoite, sillä Eedenin porttia vartioi vahvoja kerubeja ja salamoiva, leimuava miekka!

Toisin sanoen: Uuden testamentin kirjoitukset ja lupaukset ylhäältä syntymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, taivaallisista häistä ja ahtaan portin läpäisystä ovat täysin katteettomia!

Jo Jeesus arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia (fariseuksia) siitä, etteivät nämä etsineet totuutta tosissaan eivätkä sallineet kenenkään muunkaan sitä etsivän. Edellisen väittämän perusteella kirkko on omaksunut juutalaisten johtajien perinteen.

Suomalaisten teologien tulkinta näyttää hyväksyvän ainoastaan Kristuksen avulla ja kautta tapahtuvat ”kaupan”, missä ihminen antaa Kristukselle lahjaksi syntisen luontonsa, ja hän antaa vastalahjaksi suloisen luontonsa.

Mestari Eckhart sanoisi tämän kaltaisesta ”Jumalan rakastamisesta”, että siinä rakastetaan Jumalaa kuin lehmää – siltä odotetun maidon takia (ja siten kelvottomasti, pyyteellisesti).

***

Niin sanottujen tempautumisten tulkintaa pysyväksi jumalyhteydeksi eivät tue ne mystikot (kautta aikojen), joilla todennäköisesti on ollut asiasta huomattavasti syvempiä kokemuksia kuin Lutherilla itsellään.

Tunnustettu dominikaanijohtaja, Tuomas Akvinolaisen oppituolin haltija, Mestari (maisteri) Eckhart, luokittelee mystiset kokemukset laadultaan kolmeen kategoriaan:

1. tempautumisiin, 2. Jumalan Pojan syntymään ja 3. avautumiseen (murtautumiseen) jumalalliseen lähteeseen.

Eckhart ei pidä tempautumisia henkisessä mielessä kovin merkittävinä, koska ne vain harvoin avaavat kokijansa tietoisuuden pysyvästi tai välittömästi palautettavaksi ajallisten ehdollistumien (riivaajien tiedon) yläpuolelle.

Eckhart tulkitsee todellisen ”ylhäältä syntymisen” tapahtuneen (sielun syvimmässä olemuksessa) vasta silloin, kun tietoisuuden keskus on siirtynyt (tai on helposti siirrettävissä) asioiden ydinolemukseen – jonka puoleen kääntyen voi hänen sanojensa mukaan ”saada välittömästi enemmän tietoa kuin mitä maailmasta olisi milloinkaan saatavissa.”

Samaan ”ehtymättömään ja erehtymättömään alkulähteeseen” viittaa myös Jakob Böhme todetessaan, että hän saa tietonsa ”omasta kirjastaan” – ei ulkopuolelta, vaan sisältä tai pikemminkin sisäisimmältä.

***

Paavo Ruotsalainen kärsi samantapaisesta synnintunnosta eli pelkotiloista kuin Luther. Seppä Höggman näki syyksi sen, ettei Paavo ollut vielä saavuttanut Kristuksen sisäistä tuntemusta (ainakaan asian pysyvässä merkityksessä).

Suometar-lehti tosin vesitti asiaa myöhemmin tulkitsemalla, että Paavolta puuttui vain se, ettei hän ollut ”myynyt kaikkea” eli luopunut omista yrityksistään kelvata Jumalalle.

***

Eckhart opastaa (Opetuspuheissaan):

”Ihmisen ei pitäisi niin paljon huolehtia siitä mitä pitäisi tehdä, vaan siitä mitä pitäisi olla.”

Toisin kuin Luther, Eckhart väittää: ”Voimakkain ja arvollisin rukous lähtee vapaasta mielestä (ei koskaan pelkotiloista), joka ei häiriinny mistään eikä ole kiinnittynyt mihinkään – ollen siten kokonaan irtautunut omasta (pyyteellisestä) itsestään.”

Ja että: ”Paras ja todellisin ja tuloksellisin katumus perustuu täydelliseen pois kääntymiseen kaikesta, mikä ei itsessä ja luodussa ole Jumalaa tai jumalallista. Meidän on käännyttävä kokonaan ja täydellisesti kohti Jumalaamme järkähtämättömässä rakkaudessa, niin että meissä elää suuri hartaus ja kaipaus Jumalaan (tietenkin ilman toivoa palkkiosta).”

Sillä: ”Jumala tulee ihmiseen samassa suhteessa missä ihminen irrottautuu kaikista asioista.”

***

Uusi testamentti puhuu mystisistä kokemuksista eli jumalallisten salaisuuksien avautumisesta hyvin viitteelliseen tapaan, koska näihin asioihin opastaminen tapahtui aikoinaan pääsääntöisesti yksilöllisen opetuksen muodossa (Jeesustakin kutsuttiin mestariksi tai opettajaksi).

Uudessa testamentissa puhutaan ylhäältä syntymisestä (tosin vain Johanneksen evankeliumissa), taivaallisista häistä, lapsen kaltaiseksi tulemisesta tai ahtaan portin läpäisemisestä kaidan polun päätteeksi. Kaikki nämä kuvaavat inhimillisen tajunnan ”transponoitumista” jumalalliseksi.

Evankeliumit (tai Paavali) eivät anna kovin yksiselitteistä kuvaa siitä, onko kyseessä hetkellinen tapahtuma vai pitkäaikainen prosessi, vai mahdollisesti sekä että. Paavali tosin viittaisi siihen, että ihmiset eivät ole sisäisesti aivan samalla viivalla, vaan ovat kuin eriasteiset koululaiset, joista vain ani harvat (teleiokset, täydelliset) kykenevät suoraan ”tutkimaan Jumalan syvyyksiä”.

Hylikoit (lihalliset, maalliset) ja psykikoit (psyykkiset) etsivät henkeä (tai sen ilmentymiä) ulkoisista kohteista tai omista tunteistaan saavuttaen mahdollisesti psyykkisiä kokemuksia (hengellisiä esiasteita). Kokemukset rohkaisevat heidän pyrkimyksiään, mutta saattavat väärin (liian lopullisiksi – pelastaviksi) tulkittuina pysäyttää heidän sisäisen kulkunsa ”kaidan tien alkumetreille.”

***

Ylhäältä syntyminen voitaisiin käsittää myös ”ylhäältä syttymiseksi”, missä pelkkä kipinä ja leimahdus eivät vielä takaa pysyvyyttä. Liekin tulee kohota täyteen mittaansa ja polttaa pois (tulella kastaen) kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Tätä Eckhart tarkoitti ”murtautumisella jumalalliseen lähteeseen” (consummatum est, se on täytetty), jossa jumalallinen ”vuodattuu” aina fyysiseen olemukseen (voimiin ja aivotietoisuuteen) saakka.

***

Ihmiset lienevät periaatteessa tasa-arvoisia siinä, että heidän kaikkien syvyyksissään piilee mahdollisuus avautua koko elämän syvimpään olemukseen saakka (perimmäisen avulla ja armosta), kunhan prosessin esteenä olevat tekijät poistuvat (tai tulevat pois eletyiksi) tieltä.

Elämässä vallinnee kuitenkin käytännössä samankaltainen tilanne kuin entisessä postipankin mainoksessa, jossa ”jotkut olivat vielä menossa, toiset jo tulossa!”

Jotkut kaipaavat vielä ulkoisia virikkeitä kehittääkseen mentaalista olemustaan, toiset alkavat irtautua ulkoisista asioista sulattaakseen virikkeet sisäiseen olemukseensa ymmärryksenä ja lopulta suorana havaintona – kaiken ilmenneen ydinolemuksena ilmenemättömässä ydinolemuksessa. 

Kaitaa polkua kuljetaan peräkkäin ja ilman pelkoa

Ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että henkistä tietä voidaan edetä ajautumalla sen joukon mukana, joka väittää omistavansa koko autuuttavan totuuden. Yhteisöä uskomuksineen voidaan jopa ajatella ”Troijan hevoseksi”, jonka sisällä kulkeudutaan automaattisesti ”ahtaan portin läpi.”

Kristillinen kirkko on historian kuluessa alkanut kutsua itseään pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi, Kristuksen morsiameksi, joka yhteys olennaisesti parantaa jäseniensä mahdollisuuksia osallistua yksilöinä ”taivaallisiin häihin.”

Riitainen ja jopa verinen kirkkohistoria ei anna tukea kirkon ykseydelle – saati pyhyydelle.

Kirkon ydinpersoonan, Nasaretin Jeesuksen, sanotaan kehottaneen ihmisiä seuraamaan jalanjälkiään elämällä todeksi hänen esittämiään ohjeita. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Jeesusta pidettiin lähinnä suurena esikuvana. Vainojen aikaan esikuvaa suositeltiin seurattavan hakeutumalla itse konkreettisesti kuolemaan (josta luvattiin palkaksi ikuinen autuus).

***

Niin sanotusta kristologiasta päästiin (ankarien vääntöjen jälkeen) jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen vasta 300-luvulla. Kristuksen sovitustyö ei ollut hyvin pitkään sen jälkeenkään niin keskeisessä asemassa kuin mihin se seuraavien vuosisatojen kuluessa on noussut tai nostettu.

Kristillinen käsitys sijaissovituksesta pohjautuu vanhoihin juutalaisiin synti- ja vikauhreihin, joissa viattomien eläinten surmaamisen katsottiin käyvän korvaukseksi ihmisten pahoista aikeista ja toimista. Kyse oli siten ”kaupankäynnistä Jumalan kanssa”, jollaisesta Jeesus myöhemmin varoitteli, koska ihmisellä ei ole Jumalalle mitään annettavaa.

***

Psykologian valossa uhrikäytäntö luettaisiin ihmisten irrationaalisiin puolustusmekanismeihin – ennen muuta ns. kypsymättömiin defensseihin: todellisuuden kieltämiseen, projektioon ja ulkoistamiseen, joissa omakohtainen vastuu siirretään itsensä ulkopuolelle.

Mikä on tällaisen menettelyn syy? Yhdellä sanalla – pelko!

Mikä sitten on kristillisen pelon perussyy? Sellaisen karrikoidun uhkakuvan luonti ihmisen tulevaisuudesta, joka sisältää ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuisen autuuden tai ikuisen kadotuksen.

***

Uusi testamentti itsessään asettaa hyvin korkeat vaatimukset todelliseen taivaaseen pääsylle todeten ainoastaan harvojen ja valittujen kykenevän sen saavuttamaan. Jeesus tarkoitti taivaalla tai todellisella Jumalan valtakunnalla täysin tietoista ja pysyvää tilaa, jossa on ”elämä – eli kaiken sisin, muuttumaton, ajasta riippumaton olemus itsessään.”

***

Ihmiset ovat pelästyneet yrittäessään soveltaa Vuorisaarnassa ja monissa muissa UT:n kohdissa ilmeneviä vaatimuksia omalle kohdalleen. Pelko on synnyttänyt tarpeen ulkopuoliselle väliintulolle, koska muuten näkemys tulevaisuudesta (helvetin tulessa) olisi ollut liian synkkä ajatellen etenkin seurakuntien jäsenmäärän kasvua.

***

Vanha testamentti tuo esiin Jumalan armoa lähes ”kaksin verroin (233 kertaan)” Uuteen verraten (125 kertaa). Uudessa testamentissa armo-sanaa viljellään etupäässä Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä. Evankelistoista ainoastaan Luukas (4 kertaa) ja Johannes (3 kertaa) käyttävät sitä – jälkimmäisen väittäessä koko käsitteen riippuvaksi ainoastaan Jeesuksen Kristuksen tulosta (armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta).

On täysin virheellistä väittää, että Vanha testamentti olisi Jumalan armosta kirjoittaessaan viitannut ainoastaan Jeesuksen toiminnan (tai pikemminkin kuoleman) kautta kaikkien (tosin vain uskovien) ihmisten puolesta ”maksettavaan” armoon.

***

Johanneksen (ja vain hänen) evankeliumi julistaa: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Johannes ei esitä, että Jumala olisi tietoisesti lähettänyt Poikansa surmauttaakseen hänet uhrina itselleen (niin kuin asia usein tulkitaan). Hellenistinen evankelista rakentaa omaa teologista symboliikkaansa, joka viittaa universaaliin hierarkkiseen järjestykseen ”armon laskeutumisessa.”

Siinä ihminen tarvitsee Jumalan Pojan, eli universaalin rakkauden, apua ja läsnäoloa voidakseen kohota tietoisuudessaan ”Pyhän hengen tilaan” – kaikesta ajallisesta ja katoavasta vapauttavaan ”sisäiseen, objektiiviseen ja pysyvään todellisuuteen, jossa on elämä itsessään.”

***

Luukkaan evankeliumissa Jeesus viittaa siihen, että niin sanottu paratiisi ei olekaan sama kuin taivas, vaan sinne voi jopa sisäisesti paheistaan irrottautuva ryöväri parhaimmillaan siirtyä välittömästi kuolemansa jälkeen (vielä tänä päivänä – tai ainakin sopeutumisvaiheiden kautta).

Johanneksen evankeliumi myös kertoo, että ”Isän kodissa on monta asuinsijaa” – ei siis ainoastaan kahta äärimmäistä, joita myöhemmät tulkinnat tarjoavat ”loppusijoituspaikoiksi.”

***

Korinttolaiskirjeessään Paavali puhuu (todennäköisesti omasta) tempaamisesta ”kolmanteen taivaaseen”, mikä viittaa selkeästi siihen, että elämän näkymättömässä puolessa on lukuisia sisäisen olemisen tiloja, jotka eivät ole sidoksissa fyysiseen olomuotoon (jota useat tiedemiehet pitävät tietoisuuden synnyttäjänä ja ylläpitäjänä).

***

Vanhassa testamentissa (kuten monissa muissakin perinteissä – tosin eri nimikkein) luonnehditaan kuoleman jälkeisiä tiloja tuonelaksi 65 kertaan. Uusi testamentti mainitsee sanan ainoastaan 10 kertaa, evankelistoista Matteus ja Luukas kumpikin vain pariin kertaan.

Vanha testamentti ei tunne helvettiä lainkaan, Uudessa se mainitaan 12 kertaan, joista 7 löytyy Matteukselta (Markus 3, Luukas ja Jaakob 1).

***

Taivas sen sijaan on hyvin suosittu käsite sekä Vanhassa (425 kertaa) että Uudessa testamentissa (260 kertaa).

***

On erikoista, että helvetistä (juutalaisten Gehennasta) on näiltä pohjilta voinut muodostua niin suosittu sijoituspaikka kuin se historiassa näyttää olleen ja yhä on.

Tutkijoiden (esim. professori Elaine Pagelsin) mukaan jo evankelistat rakensivat tietoista kontrastia alkavan kristillisen liikkeensä ja sen ulkopuolella olevien (alussa juutalaisten, myöhemmin roomalaisten) välille.

Helvetti (tolkuttomasti värittäen) oli erinomainen paikka kuvaamaan liikkeen laajenemisen kannalta uhkaksi koettujen hirvittävää tulevaisuutta. Myöhemmin se toimi erinomaisena pelotteena niille, jotka eivät halunneet sovittaa ajatteluaan ja toimiaan ”ainoan oikean uskon ja sitä edustavan laitoksen puitteisiin.”

***

Kuitenkin Johanneksen evankeliumin tulkinnan mukaan ”Isän käsky on iankaikkinen elämä” – ei ainoastaan ”ruohon kaltainen lyhyt kukoistus, joka loppuu ensimmäiseen tuulenpuuskaan.”

Mikäli kuitenkin ”siemenet ovat pudonneet hyvään maahan”, ja ”leiviskät tulleet asiallisesti käytetyiksi”, ja kun vielä ”aarteet on koottu oikeaan paikkaan”, niin lyhyeksikin jäävä elämä on osaltaan vienyt salatun sisäisen olemuksen kehitystä lähemmäksi todellista, kestävää tavoitetta – niin sanottua ylösnousemusta.

***

On varsin todennäköistä, että vain harvat todella astuvat niin sanotulle kaidalle tielle elämänsä aikana. Valtaosa ihmisistä elää toki yhteisön asettamien normien (lavean, mutta tiukasti aidatun tien) puitteissa pyrkien minimoimaan elämästään epämiellyttäviä tekijöitä ja lisäämään niin sanottua hyvinvointia.

”Ikuinen hyvinvointi” vaikuttaa useimmista turhan abstraktilta ja epäuskottavalta asialta, joten sillä ei kannata vaivata päätään sen enempää kuin osallistumalla mahdollisesti joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin.

Tiettyyn rajaan saakka tällainen ”maallinen”, rationaaliseksi katsottava suhtautuminen on täysin luonnollista ja hyvää, koska ihmisen lienee määrä oppia tärkeimmät asiat ulkoisten ilmiöiden lainalaisuuksista ennen kuin hän on kypsä ottamaan niihin etäisyyttä. Ulkoisten virikkeiden myötä ihmisyyden mentaalinen olemus (olennainen osa ”ihmisen poikaa”) voi kehittyä ”täyteen mittaansa.”

***

Ihmisen ”sisäinen tulevaisuus” ei liene kovinkaan paljon sidoksissa siihen, millaisia uskomuksia hän on pinnallisesti omaksunut. Sisäisissä ”maailmoissa” (niissä monissa asuinsijoissa) lienee oman laatuiset psyykkiset olosuhteet (sisäisen luonnon lait), jotka vetävät puoleensa itsensä kaltaisia tajunnallisia olemuksia – ruumiista irtautuneita persoonallisuuksia.

Periaatteessa ihmisen tajunta toimii fyysisen elämänkin aikana laatunsa mukaisissa subjektiivisissa puitteissa, mutta hänen päivätietoisuutensa ei sitä havaitse.

Unitilassa ihminen on hieman lähempänä kuoleman jälkeisiä tajunnallisia tiloja (joihin tosin kehon toiminnot ja päivätietoiset kokemukset heijastuvat).

***

Voitaisiin väittää, että etenkin kristinuskon ja islamin piirissä tapahtunut ihmisyyden tulevaisuuskuvan kaventuminen tai tietoinen supistaminen kahteen äärimmäiseen vaihtoehtoon on – käytännön valtapoliittisista eduista huolimatta – ollut eräänlainen ”rikos ihmisyyttä vastaan”.

Se on luonut lähinnä pelkoja, samoin suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ”joilla ei (väärin tulkitun) Paavalin mukaan toivoa ole.”

***

Parikymmentä vuotta sitten suomalainen pastori Antti Kylliäinen antoi kyytiä helvetille ja väitti, että kaikki ihmiset pääsevät taivaaseen. Kylliäinen itse ei uskonut edes sovitukseen, vaan katsoi Jeesuksen ansion olleen siinä, ettei ihmisillä olisi ilman häntä vieläkään tietoa Jumalan armosta.

Kuitenkin Vanha testamentti nostaa esiin Jumalan armoa enemmän kuin Uusi – eikä jälkimmäinen todellakaan päästä kaikkia taivaaseen, vaan edellyttää pyrkijöiltä (kolkuttajilta), että nämä ovat riisuneet sisäisestä olemuksestaan kaiken ”maasta peräisin olevan” (jonka jälkeen Kristus voidaan vasta pukea heidän ylleen).

Taivaan suhteen Kylliäinen saattaa kyllä olla täysin oikeassa, mikäli otetaan huomioon kristinuskoa paljon vanhemmat perinteet, joissa mainitaan useita erilaatuisia olotiloja, joihin kukin tajuinen olemus armollisesti ohjautuu todellisen laatunsa (ei sattuman) nojalla.

Esimerkiksi Patanjalin sutrat kuvaavat 14 luonnollista sisäistä tilaa, joista puolet on hyviä ja toinen puoli ”vähemmän hyviä” (eli enemmän maallisen elämän kaltaisia).

Niistä ainoastaan kaikkein äärimmäisiä ja harvinaisimpia tiloja voitaisiin kutsua taivaaksi ja helvetiksi, joista edellinen merkitsee tajunnan muuttumista ajattomaksi (ylösnousemusta) ja jälkimmäinen yksilöllisen tajuisuuden sammumista (ei kuitenkaan – Jumalan kiitos – ikuista kärsimystä helvetin tulessa).

***

Fyysisen olemuksen menettämisen jälkeisille tiloille on tietenkin hyvin vaikea löytää täysin vakuuttavia todisteita – huolimatta siitä, että niiden olemassa olosta on lähes kaikissa kulttuureissa puhuttu jo tuhansia vuosia.

Käsitys, että olisi ainoastaan kaksi mahdollisuutta, on hieman samantapainen kuin jos elämä koostuisi vain syntymästä ja kuolemasta ilman pitkää välivaihetta, jota kutsutaan elämäksi, mutta joka itsessään saattaa olla välivaihe johonkin kestävämpään – jopa ajattomaan – olotilaan.

Tiukan tunnustuksellisen uskonnollisuuden ongelmallisuudesta

Uskonnollisuus käsitetään usein yhteisölliseksi (joukon) asiaksi, koska sen yleisin ilmentymä nähdään kirkon tai siitä eronneiden ryhmittymien muodossa.

Uskonnollisuutta on kuitenkin ollut jo kauan ennen kollektiivisten uskomusjärjestelmien ja -yhteisöiden syntyä. Se on ilmentynyt mm. ”tietäjinä” pidettyjen yksilöiden kautta, jollaisiin tosin voitaisiin luokitella myös uskontojen perustajiksi määritellyt persoonat.

Yhteisöllisyys muodostaa yhden luonnollisen perustan (hioma-alustan) ihmisyyden kehittymiselle. Sen puitteissa miellyttäviksi koettujen asioiden arvostus pyrkii ainakin pitkällä tähtäyksellä nousemaan epämiellyttäviä suuremmaksi (mentaalinen evoluutio).

Kasvaneiden yhteisöiden elämää on harmonisoitu säännöillä ja tavoilla, joiden tueksi on usein haettu ”henkisiä ulottuvaisuuksia”, vaikka kyseessä olisi ollut puhtaasti inhimillistä vallankäyttöä koskevat asiat – kuten kuninkaiden ”jumalalliset valtuudet”.

Isoissa yhteisöissä inhimillisen toiminnan jonkinasteinen sääntely on tietenkin välttämätöntä. Ongelmia syntyy lähinnä silloin, jos säätely menee liian pitkälle, koska sellainen kaventaa liiaksi ihmisten mentaalisen toiminnan puitteita.

Vallanpitäjät ovat usein kokeneet haitaksi ihmisten ajattelun vapautumisen ja laajentumisen – erityisesti silloin, jos se muodostuu kriittiseksi. Totalitaarisissa yhteiskuntajärjestelmissä poikkeavat ajatusmuodot on pyritty (ja pyritään yhä) tukahduttamaan jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen.

***

Henkisissäkin asioissa voidaan tietenkin käsitteiden kautta antaa joitakin suuntaviivoja ja ohjeita siitä, miten ja mistä elämän syvimpiä asioita on syytä etsiä. Uuden testamentin kehotukset ”etsimiseen ja kolkuttamiseen” on usein tulkittu siten, että tavoitetta tulee hakea ainoastaan elävien tai kuolleiden persoonallisuuksien kautta tai toisten ihmisten rajaamista puitteista. Näiden ulkopuolelle menevää etsintää on pidetty harhautumisena – ellei suorastaan kadotukseen johtavana polkuna.

***

Paavalin aikoina ja vielä paljon myöhemminkin ”kristityn vapaus” koettiin huomattavasti laajempana kuin millaiseksi se muotoutui muutaman sadan vuoden aikana muotoutuneiden uskontunnustusten myötä. Parin ensimmäisen vuosisadan tulkinnallinen monimuotoisuus hävitettiin varsin nopeasti, kun kirkko järjestyi tiukan lineaariseksi organisaatioksi ja laati – tosin ankarien riitojen ja keisarin reunaehtojen myötä – sanalliset säännöt siitä, miten jokaisen tuli uskoa.

***

Ahtaiden tunnustusten synnyn myötä on lähes välittömästi (jopa samana päivänä) alkanut suvaitsemattomuus niistä poikkeavaa ajattelua vastaan. Hengellisten asioiden kohdalla on käynyt jopa niin, että puolustaminen on ollut aggressiivisempaa kuin maallisten valtajärjestelmien puitteissa, koska hengellisten sääntöjen noudattamisen valvontaa on perusteltu ”jumalallisena velvollisuutena”. Kristinuskon piirissä ohjeita on valitettavasti – Uuden testamentin sijaan – haettu aina viime vuosisatoihin saakka Vanhasta testamentista (erityisesti Mooseksen kirjoista).

***

Uusi testamentti korostaa monissa kohdin ihmisten omakohtaista valmiutta ja joustavuutta uusien virikkeiden ja tulkintojen suhteen. Jeesus tulkitsi (tai jopa kumosi) vanhoja sääntöjä ja ilmaisi lukuisten vertausten muodossa sen, ettei ihmisten pidä ehdollistua vanhoihin näkemyksiin, koska ne estävät heidän sisäistä avautumistaan (vanhan ja kovettuneen leilin tapaan) tai ovat merkkeinä ”leivisköiden hyödyttömästä käytöstä” tai ”siementen putoamisesta kelvottomaan maahan.”

***

Ahtaat käsitykselliset puitteet estävät yksilöiden luonnollista mentaalista kasvua ja kehitystä pyrkiessään ”kloonaamaan” kaikki samaan muottiin, joka kuvataan ”ainoaksi oikeaksi uskoksi ja pelastuksen perustaksi.” Näennäisessä muodossa tämä on onnistunut hyvin pitkään, koska poikkeamien vaientamiseen on ollut riittävät valtaoikeudet.

Kirkonkiroukset, maasta karkotukset, venytyspenkit ja polttoroviot ovat taakse jäänyttä käytäntöä, mutta muutokset eivät ole kuitenkaan synnyttäneet sellaista ”kristityn vapautta”, joka pitäisi ihmiset mielellään ja halukkaasti hengellisten yhteisöiden ja toimintojen piirissä.

***

Vaikka kirkko Suomessakin vakuuttaa, että sen ”kynnys on matala, katto korkealla ja seinät kaukana toisistaan”, tulevat rajat kuitenkin vastaan hyvin nopeasti, mikäli joku kyseenalaistaa julkisesti joitakin uskontunnustuksen osioita (joita kirkon itsensä olisi pitänyt kyseenalaistaa jo satoja vuosia sitten).

***

Evankeliumi on tarkoitettu ihmisen sisäisen vapautumisen välineeksi, ilosanomaksi siitä, että ihminen voi tietoisuutensa osalta kohota tilaan, jossa ajallinen katoavaisuus menettää otteensa.

Jeesus julisti sisäistä vapautumista, jonka juutalaiset johtajat tulkitsivat ulkonaisesti niin, että se olisi muka voinut koitua uhkaksi hataralle rauhalle valtaa pitävien roomalaisten suhteen.

***

Paavali julisti kristityn sisäistä vapautta uskonnon ulkonaisiin määräyksiin (Mooseksen lakeihin) nähden ainakin siinä määrin, missä elämän sisäinen todellisuus (täydellinen laki) oli heissä avautunut.

***

Evankeliumien ja Vanhan testamentin sekoituksesta ja tulkinnoista syntyneet kirkolliset tunnustukset ovat muodostuneet vapauttavuuden sijaan ahdistaviksi ja kaventaviksi, koska ne on suurelta osin luotu vahvistamaan kirkon otetta ihmisten ajattelun ohjailussa. Kirkko on vain harvoin pyrkinyt kannustamaan todella henkilökohtaiseen sisäiseen etsintään, saati etsinnän tulosten esiin tuomiseen, vaan on pitäytynyt entisten auktoriteettien (etenkin Paavalin) esitysten tulkintoihin.

***

Jotkut harvat yksilöt ovat mitä ilmeisimmin päässeet kosketuksiin sen ”pohjattoman lähteen” kanssa, josta uskonnon perustajan (ja kaanoniin kelpuutettujen kirjoittajien) kerrotaan saaneen kaiken tietonsa ja voimansa. Heidät on usein luokiteltu vääräoppisiksi, mikäli heidän näkemyksensä ovat vähäisessäkin määrin poikenneet ”kauan sitten yhdessä sovituista totuuksista”.

***

On kuitenkin varsin hyvin perusteltua väittää, että rajaton henki vaatii avautuakseen täydellistä vapautumista kaikista elämän luomista suhteellisista ehdollistumista. Tätä kutsutaan usein antaumukseksi, joka todellisimmillaan tarkoittaa kaiken ajattelu ja tunteilun jättämistä taakse niin, ettei erillinen minäisyys estä yhdentymistä siihen, jossa ei ole mitään erillisyyttä.

***

Kristillisissä piireissä on ”hengellisiksi harjoituksiksi” esitetty mm. mielen keskittämistä olennaisiin asioihin (konsentraatiota), asioiden syvällistä pohdintaa (meditaatiota) ja lopulta sulautumista itse asiaan tai jopa kaikkien asioiden äärimmäiseen perustaan (kontemplaatiota).

Maallikoille on kuitenkin suositeltu lähinnä rukouksia, ripittäytymistä ja katumusharjoituksia – ja tietenkin kirkollisten velvoitteiden suorittamista.

***

Jollakin tavoin sekä seurakuntalaisten että papiston ”leilien koot ja kovuusasteet” ovat ennalta ja ulkoa määritellyt niin, ettei niihin ole mahdollista kaataa ”uutta viintä” tai edes sellaista ”vanhaa”, jota ei ole suodatettu kirkollisen prosessin läpi.

***

Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen jälkeen kristillinen kirkko on suurelta osin menettänyt tiukimman otteensa ihmisten näkemysten ohjauksessa. Materialismi on anastanut sen sijan luonnontieteiden ja aineellisen hyvinvoinnin edistymisen myötä. Materialismi tosin pukee mielellään ylleen sivistyksen valekaavun.

***

Kristillisen kirkon käyttäytymisessä on koko ajan ollut omituista se, että se ei ole kiinnittänyt paljonkaan huomiota niihin, jotka eivät ole välittäneet henkisistä asioista ”tuon taivaallista” (tai ”tämän maallista”) – kun taas henkisyyteen todella vakavasti suhtautuneet ovat saaneet kokea mitä ankarinta vastustusta.

Nykyisin tilanne on periaatteellisessa mielessä samantapainen. Materialistien suunnaton joukko saa tehdä mitä tahtoo, mutta omassa piirissä ei suvaita sellaisiakaan irtiottoja, joista parhaimmat voisivat johtaa sisällön uudistumiseen ”kuolleen kirjaimen vankeudesta elävän veden ja leivän ääreen.”

Sijoitatko paratiisiin?

Julkisuuteen on vuotanut runsaasti tietoja siitä, että jotkut yksityiset henkilöt ja organisaatiot ovat sijoittaneet varojaan niin kutsuttuihin veroparatiiseihin. Useissa tapauksissa tarkoituksena on oman sijaintimaan huomattavasti korkeamman verotuksen välttely.

Suomessa näitä veroparatiisiin pyrkijöitä ei kovin paljon näyttäisi olevan. Syy saattaa olla siinä, että ylimääräistä varallisuutta on vain harvoilla sijoitettavaksi, muiden on tyytyminen Vuorisaarnan lupauksiin ”köyhyyden autuuttavuudesta” (joka tosin lienee väärä tulkinta).

Toisaalta suomalaiset näyttävät suhtautuvan verotukseen sillä tuotettavien palveluiden takia varsin myönteisesti – ainakin kun ei kysellä siltä vajaalta kymmenentä prosenttilta, joka maksaa yli neljäkymmentä prosenttia koko veropotista.

***

Veroparatiisit ja -helvetit ovat kuitenkin ”taakse jäävää elämää” silloin, kun kansalaisen fyysinen keho lopullisesti irtisanoo yhteistyösopimuksensa. Jälkipolvet saattavat tosin vielä joutua vääntämään kättä sekä verottajan että usein myös rakkaiden sukulaistensa kanssa.

***

Kuoleman kysymyksessä saatetaan myös törmätä ajatukseen paratiisista, mikäli ihmiskunnan kautta aikojen ja -paikkojen ylläpitämä ajatus tajuisen elämän jatkumisesta otetaan todesta.

Wikipedia määrittelee paratiisin yliluonnolliseksi maailmaksi, johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisi kuvataan hyvin ihanteelliseksi ja yltäkylläiseksi onnen tyyssijaksi lähes kaikissa perinteissä. Se sijoitetaan usein ihmiskunnan alku- ja lopputilaksi.

Paratiisit luonnehditaan useimmissa teologioissa varsin abstrakteiksi tiloiksi, kun taas kansanomaiset tulkinnat kuvaavat ne ihanteellista maallista ympäristöä muistuttaviksi, hyvin konkreettisiksi paikoiksi.

Sumerit kuvasivat paratiisia yli 4000 vuotta sitten maalliseksi jumalien asuttamaksi paikaksi, josta puuttuivat kaikki epämiellyttävät asiat.

Paratiisi-nimitys (paridaida) on tullut persialaisilta, joiden keskuudessa se tarkoitti muurien ja puiden erottamia vehmaita puistoja.

Juutalaiset lainasivat paratiisinsa ainekset persialaisilta, mikä tulee ilmi esim. siinä, että paratiisikertomuksen Eufrat ja Tigris joet virtasivat sumerilaisten asuinalueen läpi. Juutalaisten paratiisi sijaitsee maan päällä, mutta ei ole helposti löydettävissä. Varsinainen taivas on ylimaallinen olotila. Lisäksi löytyy myös näitä kahta alempi tila.

Kristillinen paratiisi-käsitys nojaa osaksi Johanneksen ilmestykseen, jossa paikka kuvataan loisteliaana, kullasta ja jalokivistä rakennettuna ”uutena Jerusalemina” – valittujen kotina tai pikemminkin kaupunkina.

Alkukirkon jäsenet eivät mieltäneet paratiisiaan puhtaana henkimaailmana, taivaana, vaan Jumalan hengen siunaamana maanpäällisenä paikkana.

Maanpäällisen paratiisin ajatus siirrettiin kuoleman jälkeiseen tilaan vasta 800-luvulla, koska vasta silloin alettiin korostaa ristiinnaulitsemisen merkitystä. Ensimmäinen säilynyt krusifiksi on vuodelta 965.

***

Paratiisiin pääsylle on useimmissa perinteissä asetettu jonkinasteisia ehtoja:

Saamelaiset eivät asettaneet tunturin tai järven pohjan alla olevaan paratiisiinsa pääsylle juuri mitään ehtoja – noidat saattoivat käväistä siellä jopa elinaikanaan.

Skandinaavien Valhallassa soturit taistelivat huvikseen myyttistä sutta vastaan, söivät porsasta ja juovat simaa naispuolisten valkyyrien palvellessa auliisti.

Kelttien paratiisissakin metsästeltiin ja juhlittiin.

Muinaiset egyptiläiset tarvitsivat paratiisinsa mukavuuksien turvaamiseen myös hautajaismenoihin osallistuneet palvelijansa.

Hindulaiset ja buddhalaiset kansanomaiset, ulkokohtaiset kuvaukset paratiisista ovat ihanteellisia tiloja, joissa nymfit täyttävät kaikki toiveet. Sisimmät näkemykset puhuvat yhdistymisestä nirvaanassa henkiseen alkuperäänsä.

Asteekkien paratiisissa asukkaat voivat halutessaan ottaa perhosen muodon.

Islamilaisten paratiisi on täydellinen ja ikuinen puutarha, jossa ainakin miehet saavat nauttia neitsyiden seurasta, mikäli ovat eläneet Allahin tahdon mukaisesti tai kokeneen marttyyriuden.

***

Islamin näkemys marttyyriuden autuuttavuudesta lienee suora (tosin paisuteltu) laina kristityiltä, joiden johtajat (mm. Irenaeus ja Tertullianus) tulkitsivat marttyyriuden ”varmaksi oikotieksi iankaikkiseen elämään” (koska marttyyrius lisäsi kirkon suosiota).

Vielä ensimmäisen ristiretken aikaan Paavi Urbanus II kuvasi paratiisin paikaksi, johon Pyhässä sodassa kuolleet pääsivät palkaksi juutalaisten ja muslimien ansiokkaasta tappamisesta.

***

Paratiisista puhuttaessa ei aina huomata, ettei käsite välttämättä ole sama kuin todellinen taivas, jossa ” ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30), tai jossa ”Isä ja minä olemme yhtä” (Joh. 10:30).

Paratiisi saattaa todellisuudessa tarkoittaa tilaa, jonka varsin monet ”riittävän hyvät ihmiset” (ellei jopa suurin osa) saavuttavat kuolemansa jälkeen (karistettuaan tajunnastaan pahimmat maalliset sidokset) – kun taas taivastilaan yltäminen edellyttää koko ”ihmisyyden oppimäärän” loppuun saattamista (consummatum est) maallisen elämänsä aikana, jollaista sisäistä tilaa evankeliumit kuvaavat ”elämänsä kadottamiseksi, ylhäältä syntymiseksi tai taivallisiksi häiksi.”

Matteus 7:14 viittaa selkeästi siihen, että todellinen ajallisuuden voittaminen on ihmisyyden tässä vaiheessa hyvin harvinaista:

”mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Paratiisin ”alempiasteisuuteen” taivastilaan nähden viitannee mm. Jeesuksen lupaus toiselle ryövärille Luukkaan evankeliumin 23:43.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”

***

Paratiisiin, tai jopa taivaaseen pääsyn sisäisiä ehtoja löytyy Uudesta testamentista useita:

Matteuksen 6. luvussa todetaan: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaavat ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (eli tietoisuuden keskus).

Samaan ”pitkän tähtäimen hyötynäkökohtaan” paneutuu myös Matteus16:26. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

***

Varsin suuri yhtenäisyys uskontojen piirissä vallitsee siinä, että todella hyviin tiloihin pääsy edellyttää elämän aikaisia ansioita, mutta niiden laadun ja määrän suhteen on syntynyt runsaasti tulkintaeroja.

Katolisen kirkon historian alkuvaiheissa yhdeksi kynnyskysymykseksi asetettiin mm. kirkon jäsenyys, josta piispa Kyprianus lausui kuuluisat sanansa ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta – ja jonka paavi Innocent III vahvisti v. 1215 ja Bonifacius VIII v. 1303.

Kirkon piirissä laadittiin jo varhain ”syntikategorioita”, joissa erotettiin vakavat, sisäisen olemuksen tuhoon johtavat synnit ”kuolemansynneiksi” ja toiset lievemmiksi ”veniaalisynneiksi”, joista saattoi vapautua kirkon osoittamin toimenpitein.

Jossakin vaiheessa näissä ”vapauttavissa toimissa” mentiin jopa niin pitkälle, että paratiisiin pääsy voitiin ostaa rahalla (Tetzelin anekauppa kirkon rakennustöiden rahoittamiseksi).

***

Suomen kirkon historiassa on organisaation rakentumisen ja laajentumisen jälkeen yleensä edellytetty koko väestön osallistumista kirkollisiin tilaisuuksiin (kuten rippiin) ja talouteen (kymmenyksiin). Osallistumisesta on pidetty kirjanpitoa, joka on hyödyksi ainakin tämän päivän sukututkijoille.

Uusien tutkimusten mukaan väestön ja papiston hengellinen suuntautuminen ei aina ollut kovin syvällistä. Maallikot kerääntyivät kirkollisiin tilaisuuksiin tapaamaan toisiaan, käymään kauppaa ja myös ”ottamaan enemmän tai vähemmän kohtuulliset kirkkokännit”.

1700-luvun Pohjanmaalla syntyi liikehdintää, jossa vaadittiin papistolta huomattavasti vakavampaa suuntautumista hengen asioihin – ja kun sellaista ei havaittu, niin sitä haettiin omin keinoin (ns. Pohjanmaan mystikot).

Seuraavalla vuosisadalla virinneet herätysliikkeissä saatettiin nostaa paratiisiin pääsyn muodolliset kriteerit toisaalta hyvin konkreettisiksi, jolloin mm. ulkoinen asu ja asumisen tavat muodostuivat hyvin vaatimattomiksi ja värittömiksi. Lisäksi alettiin vaatia myös sisäisiä merkkejä niin sanotun heräämisen muodossa, jotka ilmeisesti samastettiin – tosin usein asiaa kovin ylhäältä ymmärtämättä – Johanneksen evankeliumin ”ylhäältä syntymiseen”.

***

Mitä sitten ”paratiisiin sijoittaminen” saattaisi periaatteelliselta kannalta tarkoittaa?

Uuden testamentin vertaus ”leivisköiden tuottavasta käytöstä” antaa jonkinlaisen vihjeen siitä, että ainakin jonkin ihmisyyteen liittyvän olemuspuolen olisi tarkoitus ”kasvaa korkoa” elämän aikana.

Tässä tuskin odotetaan mitään persoonalle kuuluvaa aineellisten, tai valtaan ja kunniaan liittyvien asioiden lisääntymistä, vaan kehitystä tietoisuuden eri osa-alueilla, erityisesti ymmärryksessä.

Sisäisten ”sijoitusten” suhteen tilanne on paradoksaalinen siinä mielessä, että suuri osa inhimillistä elämää koostuu ehdollistumisessa ulkoisiin ilmiöihin, aistein, tuntein ja ajatuksin koettavissa olevaan elämään. Se on eräänlaista ”rikkaaksi tulemista”, jonka tarkoituksena lienee ihmisyyden mentaalisen olemuksen kehittäminen täyteen mittaansa.

Jossakin vaiheessa eteen tulee tila (ns. etsikkoaika), jossa ulkoisten impulssien lisääminen ei enää hyödytä sisäistä olemusta, jolloin suunnan on tarkoitus vaihtua sisäänpäin. Tätä kuvannee raamatun vertaus tuhlaajapojan kääntymisestä takaisin Isänsä kodin suuntaan.

Maailma lienee tietoisuuden avautumista varten tarkoitettu ”koulu”, joka on periaatteessa työnsä tehnyt silloin, kun sen opetukset on sisäistetty niin, että niitä voidaan käyttää elämän ylentämiseen – mitä se sitten koko ihmisyyden oppimäärän lopullisen suorittamisen jälkeen lieneekään!

Vuorisaarnan mainitsema ”köyhyyden ihanne” tarkoittaa mitä ilmeisimmin ”keventymistä kaikesta turhasta ja tilapäisestä”. Paavalin ”väkevyys heikkoudessaan” kuvannee sekin sitä, että ”maallisen väkevyyden ote” on hänen mielensä suhteen heikentynyt.

”Paratiisiin sijoittaminen” saattaa siten tarkoittaa mielen toimintojen kehittämistä, joka edellyttää sen pitämistä erotuskyvyn kehittymisen kannalta riittävän avoimena (ettei oma leili pääse kovettumaan vastaanottokyvyttömäksi).

Toisaalta sijoittaminen merkinnee kaiken ulkoisen sisäistämistä niin, että ”kaikkein sisin” voisi joskus saada ilmennyksen myös ulkoisen olemuksen kautta. Paavali toivoikin seurakuntalaistensa suhteen, että ”Kristus saisi heissä muodon.”

Valon synty pimeyteen

Marras- ja joulukuu ovat täällä pohjolassa pimeintä vuodenaikaa, jonka synkeyttä lisää yhä tavallisemmaksi tullut lumen puuttuminen. Nykyisin on mahdollista vähentää fyysisen pimeyden tuntua ainakin sisätiloissa tehokkailla keinovaloilla.

1800-luvun maaseudulla keinovaloista ei osattu uneksiakaan, vaan tyydyttiin joko takkatuleen, päreisiin tai kynttilöihin, joista viimeksi mainittuja käytettiin lähinnä juhlapöydässä ja erityistä tarkkuutta vaativissa töissä. Kynttilät eivät olleet mitään halpoja tarjoustuotteita, vaan ne piti itse valmistaa lampaiden teurastusten yhteydessä.

***

Mooseksen kirjan alku kuvaa pimeytenä kaikkeuden alutonta alkua ennen kuin Hengen ensimmäinen liike pani kaiken alkuun. Mooseksen kirjan kertomus valkeuden synnystä voidaan niin haluttaessa tulkita alkuräjähdykseksi.

Moosesta hieman selvempi viittaus löytyy keskiajan mystikon, Jakob Böhmen, kirjasta ”40 kysymystä sielusta.” Käsitellessään ensimmäisessä kysymyksessä sielun perimmäistä alkua, hän kurottaa jopa pimeyden syntyyn ja toteaa:

”Luonnon takaisessa ikuisuudessa ei voi olla pimeyttä, koska mikään siellä ei sitä tuota. Meidän täytyy tarkastella ainoastaan tahtoa ja halua, sillä halu vetää puoleensa. Ja vaikka halulla ei ikuisuudessa ole mitään muuta kuin itsensä, se vetäytyy tahtoon, täyttää sen ja tulee siinä pimeydekseen. Jos se toisaalta ei haluaisi mitään, ei se olisi mitään, vaan ainoastaan ydinolemusta vailla oleva ikuinen hiljaisuus.”

Böhme puhuu jo ennen Isaac Newtonia gravitaatiosta:

”Tällä tavoin vetovoima saa aikaan liikkeen ja ydinolemuksen, joita ei muuten voisi esiintyä hiljaisuudessa.”

ja kaikkeuden perimmäisestä ykseydestä:

”Emme voi sanoa, että pimeys nielee valon, sillä ikuista ei voi muuttaa tai muunnella. Kuitenkin meidän pitää todeta, että valo ja pimeys ovat yhtä.”

Jossa ensimmäisen (tahdon) liikkeen jälkeen tapahtuu valon tihentyminen (nykytiede kuvaa alkutilaa äärimmäisen tiheäksi ja kuumaksi).

”Meidän tulee ottaa huomioon, että voimakkaassa sekoituksessa vapaa valo (nyk. fotonit) tihentyy ydinolemuksessaan, minkä me käsitämme tulisena väläyksenä.”

***

Muinaiset sumerit päättelivät yli 400o vuotta sitten, että ennen maailmankaikkeuden alkua vallitsi luomaton, kaaosmainen tila, josta syntyi toisissaan kiinni olevina taivas ja maa (nykytieteen tiheä ja kuuma ykseys). Näiden väliin ilmeni kaasumainen aine, joka laajeni ja erotti ne (alkuräjähdyksessä) toisistaan.

***

Pimeydellä kuvataan sekä kaikkeuden äärimmäistä alkutilaa että ihmisten tietämättömyyttä elämän alkuperästä ja tarkoituksista. Tältä kannalta hieno ”luomiskertomus” löytyy Johanneksen evankeliumin kaikille tutusta alusta:

”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Johannes ei tietenkään kuvaa fyysistä valoa, sillä sellainen havaittaisiin kaikkein helpoiten juuri pimeyden tilasta käsin (missä piilee yksi pimeyden opetuksellisen funktion salaisuus). Hän tarkoittaa ihmisten samastumista ulkoisiin, katoavaisiin ilmiöihin ja omaan erilliseltä tuntuvaan minuuteensa (egoonsa).

***

Ulkoiset valot saattavat olla sisäisen olemuksen kannalta ”valosaastetta”, joka estää havaitsemasta vaatimatonta sisäistä, kaikkein alkuperäisintä kipinää. Elämän itsensä lienee tarkoitus puhaltaa se tuleen ja kohottaa ”lampunjalkaan” opastamaan ”maailman valkeutena” kaikkia niitä, jotka pyrkivät katoamatonta elämää kohden.

***

Kynttilät ja jouluvalot saattavat tuoda hetken ajan valoa ihmisten teille ja mielen synkeyteen, mutta sielua ne eivät voi valaista, koska sielu ei voi ottaa vastaan mitään tilapäistä – sille kelpaa vain sellainen, jolle löytyy todellinen vastine ajattomuudessa.