Viisauden määrittelyn visaisuudesta

Ruotsin mensan puheenjohtaja tokaisi yhdistyksensä Eskilstunan kokouksen jälkeen älykkötovereistaan: ”Hemmetin idiootit!” Kyseiset älyn jättiläiset kun olivat murtautuneet hotellin konferenssihuoneisiin, kiipeilleet katoilla ja paukutelleet rumpuja neljän aikaan aamuyöllä – kunnes tyhmät poliisit tulivat lopettamaan ”harmittoman hauskanpidon”.

***

Mensan sivuilla älykkyys määritellään kykynä oppia, soveltaa ja ratkoa ongelmia sekä taitona ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita. Ruotsalaisten antaman esimerkin perusteella järkevä suhtautuminen käytännön elämään – yksinkertainen perusmoraali – ei edes välttämättä kuulu älykkyyden piiriin.

Mensa luonnehtii älykkyyden tärkeäksi ja positiiviseksi ominaisuudeksi, mutta lisää, että on olemassa myös persoonallisuuden piirteitä, joita älykkyysosamäärä ei mittaa: kuten ahkeruus, empaattisuus ja tunnollisuus.

***

Ihmisen sisäisten ominaisuuksien mittaaminen on aina osoittautunut vaikeaksi. Älykkyystestit mittaavat suurelta osin opittuja taitoja – eivät mielen potentiaalisuuksia – saati todellista viisautta.

Jaakob vanhurskas saattoi jo parituhatta vuotta sitten määritellä älykkyyden viisausaspektin aivan oikein kutsumalla sitä ”riivaajien viisaudeksi”, koska se vielä useimmiten sisälsi riitaisuuksia, epäjärjestystä ja pahaa menoa.

Monet älykkyystesteissä heikosti menestyvät saattavat osoittaa käytännön elämässä suurempaa empaattisuutta, moraalisuutta ja tunnollisuutta kuin älyllisesti ylivertaiset ihmiset, koska älykkyyden kehitys liittyy ihmisyyden yksilöllistymiseen, joka puolestaan helposti synnyttää itsekkyyden ääri-ilmiöitä.

***

Älykkyyden ja viisauden suhteiden määrittely on länsimaisten (kristillisten) näkemysten pohjalta lähes toivotonta, koska ihmiskuva on aivan liian pitkälle yksinkertaistettu. Siinä ei ole otettu lukuun sitä, että ihmisyys ei ole ”valmis” muuta kuin ”alkuperäisenä potentiaalisuutena” (ajattomuudessa). Eri olemuspuolet aktivoituvat (kehittyvät) ajan ja tilan puitteissa vasta pitkällisten prosessien myötä.

***

Vaistot ja tunteet ovat kehittyneet ihmisyyden varhaisemmissa kehitysvaiheissa. Ne muodostavat hänen ”eläimellisen puolensa”. Varsinaisesti ihmisestä voidaan puhua vasta silloin, kun hänen mentaalisen olemuksensa alin puolisko – niin sanottu äly – on jossakin vaiheessa aktivoitunut.

Tätä vaihetta voitaisiin eräässä mielessä kutsua jopa ”syntiinlankeemukseksi”, koska sen myötä ihminen alkaa hahmottaa asioita ja ilmiöitä erillisen itsensä kautta – alkaa opetella tunnistamaan ”hyvän ja pahan tiedon puun hedelmien” laatueroja.

Ihmiskunnan lähihistoria ja jokapäiväiset uutiset osoittavat kiistatta, ettei edes tämän alemman mentaalisen olemuksen kehitys ole vielä edennyt kovin pitkälle.

”Riivaajien viisaudella” kyetään kyllä kehittämään tietokoneita ja niin sanottu tekoälyä, mutta sellainen ei sinänsä avaa ihmisyyden olemuksen sisimpiä mahdollisuuksia – todellista viisautta.

***

Mensan määritelmän mukaan älykkyys on myös kykyä hahmottaa asioiden välisiä suhteita ja taito kehittää omia kykyjään.

Määritelmä ei kuitenkaan kerro sitä, että pelkkä älykkyys ei yleensä kykene hahmottamaan ilmiöiden suhteita välittömästi ja oikein, vaan nojaa loogisiin prosesseihin, jotka vuorostaan perustuvat aikaisempiin ehdollistumiin (menneisyyteen).

***

Ihmisyyden seuraavan kehitysvaiheen lienee tarkoitus aktivoida mentaalisen olemuksen ”korkeampi puoli”, sellainen viisaus ja ymmärrys, joka on parhaimmillaan saavutettavissa aikaan ja tilaan nojaavien kokemusten kautta.

Tuomaan evankeliumi kutsuu sitä ”Johanneksen kaltaisuudeksi” – viitaten Johannes Kastajaan, jota evankeliumi luonnehtii ihmisyyden parhaimmaksi kukinnoksi ennen todellisen henkisen tietoisuuden ilmentymistä.

Alemman mentaalisen olemuksen kehitys tekee ihmisestä kyllä jossakin määrin vastuullisen olennon, mutta ei vielä sellaista, jolla on kyky ja halu kantaa täysi vastuu kaikista toimistaan. Hän ei vielä kykene suhteuttamaan itseään elämän sisimpiin tarkoituksiin, koska hän on liiaksi ehdollistunut ”historiallisiin ajatusmuotoihin”.

***

Parhaiden (syvimpien) filosofien ja uskontojen ydinopetusten määritelmä viisaudesta poikkeaa varsin paljon sekä mensan että yleensäkin nykyisen materialistisen elämänkatsomuksen näkemyksistä.

Edellä mainittu Jaakob vanhurskas määrittää todellisen viisauden välittömänä tietoisuutena ilmentyväksi asiaksi – tai asioiden ydinolemukseksi – jossa ei ole ”muutosta, vaihteen varjoa.” Tuomaan ja Matteuksen evankeliumit sekä Nietzschen Zarathustra kuvaavat tilaa lasten kaltaisuudeksi, jossa ihminen hahmottaa asiat sellaisina kuin ne ydinolemuksessaan ovat – ilman aikaisempia, ajallisia ehdollistumia.

Jaakob luonnehtii tällaista ylhäältä tulevaa, välitöntä ja erehtymätöntä viisautta hyvin samaan tapaan kuin Paavali rakkautta: ”Ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta, rauhaisaa, lempeää, taipuisaa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile eikä teeskentele.”

Tällaisella viisaudella ei tietenkään ole mitään tekemistä uskon- ja maailmasotien, rikosten ja hotelleissa humalassa riehumisten kanssa (alkoholi ei kelpaa verukkeeksi – se vain tuo esiin mielen kehittymättömyydet).

Suomen mensan logossa on kehotus: ”Anna älyn näkyä!” Älyä ei varmaan ole tarkoitus osoittaa typerien tempausten kautta tai muutenkaan niin, että tulokset ovat ihmisyyden ylenemisen kannalta joko täysin yhdentekeviä tai vahingollisia.

Älyn suhteen täytyy pitää mielessä, että se on vain yksi kehitysvaihe ja että ihmisyyden kentässä on tarjolla vielä monia sitä ylevämpiä mahdollisuuksia, joiden toteuttaminen vasta antaa ihmiselle oikeuden käyttää nimitystä ”homo sapiens – viisas ihminen.”

Vähempikin olisi ehkä riittänyt

Presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuus oli kauniisti toteutettu – myös sitä seuraavan yleisön puolelta.

***

Kunniamerkkien kuljettaminen aina haudalle saakka saattaisi olla yksi pieni protokollan osio, joka kaipaisi päivitystä – onhan kyseessä tilanne, jossa kaikki toisten ihmisten suomat huomionosoitukset jäävät taakse.

***

Emerituspiispa Huovisen siunauspuhe oli yhdessä kohdin hieman yliviritetty.

Huovinen nosti esiin sodan aikaisen tapauksen. Koivisto oli määrätty siirtämään kahta venäläistä sotavankia, joita vastaan tulleet suomalaiset olivat alkaneet ”kolhia”.

Koivisto oli estänyt asetovereitaan sanomalla, että venäläiset olivat hänen vankejaan. Huovinen rakensi asiaan oman tietoisen lisäyksensä tulkitsemalla Koiviston nimittäneen venäläisiä ”hänen veljikseen!”

Piispa halusi ilmeisesti viitata siihen, että tämä nuori suomalainen sotilas oli toteuttanut Jeesuksen kehotuksen rakastaa vihollistaan pitämällä heitä veljinään.

Jokainen voi päätellä, että kukaan suomalainen sotilas ei olisi vastaavassa tilanteessa nimittänyt vihollisvankejaan veljikseen. Tässä tilanteessa he olivat Koiviston vankeja, joista hänet oli asetettu vastuuseen – ja sen hän kantoi esimerkillisellä tavalla.

Mauno Koivisto pyrki Huovisen mukaan aina välttämään ylisanoja, koska niillä ei saavuteta mitään. Ylisanat saattavat aiheuttaa tarpeetonta epäilyä itse sanomaa kohtaan, joka on vaatinut keinotekoista vahvistamista.

***

Säätytalossa pitämässään muistopuheessa Paavo Lipponen samasti Koiviston filosofi Platonin suosittamaan filosofikuninkaaseen (valistuneeseen diktaattoriin).

Rinnastus oli hieman ontuva – Koivisto itse kun vahvisti parlamentin valtaa.

Platonin mielestä demokratia ei toiminut kovin hyvin ”hyvässä eikä pahassa”, koska joka suuntaan löytyi aina vastustajia. Vastakkaisten näkemysten yhteen sovittaminen (konsensus) ei aina johda parhaimpiin mahdollisiin tuloksiin (mikä oli Platonin ydinsanoma).

***

Valistuneita diktaattoreita ei maailmanhistoriassa löydy kovin montaa – saati filosofeiksi kutsuttavia. Todellinen filosofi ei ainoastaan kykene hallitsemaan aineellisuuteen, valtaan ja kunniaan liittyviä intohimojaan, vaan on sellaisista sisäisesti täysin irtautunut.

***

Filosofisista nykyajan johtajista voitaisiin nostaa esiin Tiibetin Dalai-Lama, joka on toiminut äärettömän vaikeissa oloissa sekä hengellisenä että maallisena johtajana, säilyttäen kaikissa tilanteissa malttinsa ja tasapainonsa. Lisäksi hän on pyrkinyt levittämään sekä ulkoisen että sisäisen rauhan sanomaan kaikkialla, mihin hänet on rohjettu ottaa vastaan.

Voiko teologiaa olla olemassa?

kuva: ”Teologi” Paavali ikonissa vuodelta 1410

Teologiaa ei liene olemassa ainakaan sanan varhaiskristillisessä merkityksessä, jossa se tarkoitti tietoa Jumalasta ja tämän ominaisuuksista. Jumalallinen ymmärretään kyllä varsin yleisesti ikuiseksi asiaksi, mutta jätetään huomioimatta se, että ikuinen tarkoittaa ajallisuuden ja kaiken siihen ehdollistuneen täydellistä puuttumista.

***

Käsitteellinen ajattelu nojaa aina ajan ja tilan puitteissa syntyneisiin ajatusmuotoihin. Ajattelu ei siten voi saada otetta mistään ajattomasta ja ikuisesta – muuten kuin ylittämällä kaikki kokemuksen tuottamat rajoitukset (ehdollistumat).

***

Ensimmäisenä kristillisenä teologina pidetään Paavalia, jonka kirjeiden tulkinnat ovat monelta kohdin määrittäneet kristillisen ajattelun suuntaa. Paavalin moniselkoisuus ja hänen nimissään laaditut kirjeet ovat tuottaneet (ja tuottavat yhä) jälkipolville vaikeuksia löytää hänen sanomansa ydinkohdat – saati yksimielisyyttä niistä.

Voidaan ainakin päätellä, että Paavali oli todellinen teologi siinä suhteessa, että hän oli saanut omakohtaista kokemusta saavuttaa inhimillistä korkeampia tietoisuuden tiloja.

***

Jumalallisten asioiden määrittely havaittiin hyvin vaikeaksi jo varhaisissa kirkolliskokouksissa. Siitä huolimatta määrittelyä jatkettiin. Määritelmät tosin vaihtelivat vielä suuresti ja muodostuivat lopulta niin omituisiksi, että muuan piispoista pyysi Jumalaa varjelemaan häntä ajattelemasta koko asiaa.

Teologia kiteytettiin lopulta ns. uskontunnustuksiksi, joihin ei ole uskallettu tehdä kovin periaatteellisia muutoksia lähes 1700 vuoteen.

***

Teologia-sana tulee antiikin Kreikasta, jossa se tarkoitti jumalien, kaikkeuden ja jumalallisten asioiden pohdintaa. Aristoteles piti sitä teoreettisen filosofian korkeimpana osa-alueena, Plotinoksen mukaan teologia oli jopa ainoa tieteeksi kutsuttava ala.

Roomalainen kirjailija Varro jakoi teologian kolmeen lajiin: myyttiseen (myyttejä tutkivaan – ei mystiseen), järkiperäiseen ja yhteiskunnalliseen (uskonnollisten menojen) tutkimukseen. Kirkkoisistä mm. Tertullianus ja Augustinus noudattivat tätä jakoa.

***

Keskiajan skolastiikassa teologia merkitsi kristinoppien järkiperäistä (yleensä akateemista) pohdintaa, jossa Jumalan ominaisuuksien lisäksi käsiteltiin sakramentteja, pelastusta ja kirkko-oppia.

Skolastiikan ajan parhaimpia käytännön tuloksia lienee papeille tarkoitettu ohjeisto saarnojen monitasoisesta rakentamisesta (ars praedicandi).

***

Tieteellinen kristillinen teologia ei sinänsä ole uskonnon harjoittamista, vaan uskonnon, uskonnollisuuden ja sen käsitteiden kuvailevaa tutkimista, jossa voidaan käyttää apuna muidenkin tieteenalojen (kuten kielitieteen ja historian yms.) menetelmiä. Siinä voidaan erottaa toisistaan mm. eksegetiikka, kirkkohistoria sekä systemaattinen ja käytännön teologia.

Uskontotiede ei rajoitu ainoastaan yhteen uskontoon, vaan tutkii kaikkien uskontojen syntyä ja käytäntöä sekä harjoittaa uskontojen vertailua, jota kristillisen teologian puitteissa ei valitettavasti kovin paljon suoriteta.

***

Muodollista koulutusta ylikorostavassa Suomessa teologeiksi kutsutaan lähinnä teologian maistereiksi valmistuneita. Joissakin herätysliikkeissä pappeus käsitetään tosin Lutheriin nojaten kristityn yleisenä oikeutena – hänen mukaansa kun kaikki kristityt olivat hengellistä säätyä ja siten pappeuteen kelvollisia (AE 44:127).

Luther ei kuitenkaan ollut ainoa kristillisen liikkeen edustaja, joka esitti yleistä pappeutta. Ensimmäisillä vuosisadoilla joissakin (myöhemmin gnostilaisiksi luokitelluissa) suuntauksissa, kuten valentinolaisuudessa, jokainen pitemmälle ehtinyt (naiset mukaan lukien) oli kelvollinen papillisiin toimiin (puhumaan ja jakamaan sakramentteja). Tehtävät jopa jaettiin ennen kokoontumista arpomalla.

***

Teologian syvällisintä olemusta voidaan etsiä mm. Paavalin sanoista. ”Sillä henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.”

Johanneksen evankeliumin mukaan Jumala on henki, joten Häntä tulee tietenkin lähestyä ”hengessä ja totuudessa” – ei käsitteellisen, ilmiöihin ehdollistuneen ajattelun kautta.

***

Teologia voidaan kääntää Jumalan sanaksi, puheeksi, järjeksi tai keskusteluksi, mikä sinänsä saatetaan ymmärtää liian käsitteellisesti. Se tulisi todennäköisesti tulkita ”lausumattomaksi sanaksi”, joka on kaiken aikaan ja tilaan ilmenneen ja siinä erilaistuneen ajattomassa ja muuttumattomassa perustassa – Jumalassa.

Todellista teologiaa voitaisiin siten harjoittaa ainoastaan sillä ehdolla, että inhimillinen tajunta kadottaa rajalliset sidoksensa ja sulautuu ajattomaan tietoisuuteen. Raamatussa tätä muutosta kutsutaan (ainoaksi neitseelliseksi) ylhäältä syntymiseksi, ahtaan portin ohitukseksi, Jumalan lapseksi tuloksi, Kristuksen ylleen pukemiseksi tai (sisäisesti) taivasten valtakuntaan pääsemiseksi.

***

Vaikka joku teologi itse yltäisikin seppä Höggmanin mainitsemaan todelliseen ”Kristuksen sisäiseen tuntoon”, muuttuu jumalallinen välittömästi inhimilliseksi (mentaaliseksi), kun hän saattaa sitä sanallisten käsitteiden puitteisiin. Paavalin mukaan Jumalan salattua viisautta voitiin ilmaista ainoastaan täydellisten seurassa, jotka ymmärsivät välittömästi oman (ykseydellisen) kokemuksensa kautta, mitä sanojen pysyväisenä taustana on.

Paavali kuvaa mielen toiminnot ylittävää tiedostamista: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut (ei aistittavissa), mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut (ajateltavaksi mahdoton).”

Apostoli kuvaa omaa sisäistä kokemustaan niin, ettei hän edes voinut päätellä, toimiko hänen tajuntansa ruumiissa (aivotietoisuudessa) vai siitä erillään, mutta hän kuuli sanomattomia sanoja (puhtaan ja erillistymättömän tietoisuuden tilaa), joita ei ole lupa (tai edes mahdollista) puhua (ilmaista ajallisten käsitteiden rajoissa).

***

Teologia tosimmillaan on siten ainoastaan potentiaalinen mahdollisuus, jonka menestyksekäs harjoittaminen edellyttää periaatteellista muutosta tiedostamisen tavassa, tietoisuuden laadussa. Tavallisen teologian päätelmät Jumalasta ja jumalallisesta lienevät lähinnä inhimillisiä kuvitelmia.

***

Ihmiskuntaan on (kaikkiin kulttuureihin) silloin tällöin syntynyt persoonia, jotka ovat saavuttaneet sellaisen tietoisuuden tilan, josta käsin kaikki elämän asiat ja tarkoitukset ovat välittömästi havaittavissa – ei ulkoisina, erillisinä kohteina, vaan sisäisenä todellisuutena. Tällaisia (persoonattomia) persoonia voidaan kutsua varsinaisiksi näkeviksi oppaiksi, jotka kykenisivät johdattamaan muita ihmisiä yksilökohtaisesti oikeaan suuntaan, mikäli ihmisissä vain heräisi tarve muuttaa näkemyksiään ja arvostuksiaan.

Sisäisten voimien käyttövaatimuksista

Henkisin voimin parantavien kestävät tulokset riippuvat suuresti siitä, kuinka puhdas on parantajan itsensä sisäinen olemus. Parantaja ei useinkaan ole täysin tietoinen siitä, mistä vaikuttava voima on lähtöisin, vaan suorittaa päätelmiä omaksumansa viiteajattelun puitteissa.

Käytännön toiminnassa tämä ei ole vakava puute, mutta parantajan olisi kuitenkin hyvä olla jossakin määrin tietoinen sisäisten voimien käyttöön liittyvistä periaatteista.

Sisäiset voimat muuntuvat ja välittyvät vapaasti ainoastaan puhtaan sisäisen olemuksen kautta. Hyvät tulokset nostavat usein parantajan jalustalle, mikä säännönmukaisesti nostaa esiin hänen luonteensa piilevät heikkoudet ja epäpuhtaudet (mikäli niitä on). Epäpuhtaudet heikentävät tai estävät voimien virtauksen, mikä houkuttaa valheellisuuteen.

***

Maallisissa ammateissa on omat pätevyysvaatimuksensa ja niitä mittaavat kokeet. Sisäisten pätevyyksien suhteen kokeita ilmaantuu viimeistään silloin, kun siirrytään pelkkien psyykkisten ja mentaalisten ilmiöiden piiristä henkisiin.

Hyvin monesta ihmisestä voi määrätietoisin ponnistuksin tulla muiden silmissä henkiseltä näyttävä persoona, mikäli hän elää puhtaasti ja epäitsekkäästi – tuntien enemmän iloa toisten auttamisesta kuin avun saamisesta itselleen. Ihmisestä voi sisäisten taipumusten tai harjoituksen myötä tulla myös sellainen, joka kykenee tietoisesti ohjaamaan ja keskittämään psyykkis-mentaalisia virtauksia.

***

Vanhimpien perinteiden piirissä on edellytetty, että todellisen henkisen voiman käyttäjä on täysin tietoinen siitä, mitä on syytä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Perimmäisten luovien voimien käyttö edellyttää itsekkyyden täydellistä puuttumista – äärimmillään itsettömyyttä (elämänsä kadottamista).

Mikäli sisäisin voimin toimijoiden omat olemukset eivät ole täysin puhtaita, henkinen voima alenee psyykkiseksi, ja saavutetut tulokset voivat olla yhtä hyvin elämää alentavia kuin sitä ylentäviä – koska ”he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Vanhoissa hengellisissä perinteissä opettajat joutuivat kantamaan täydellisen vastuun oppilaidensa kaikista toimista siihen saakka, kunnes nämä itse olivat tulleet täysin vastuullisiksi (tunsivat välittömästi hyvän ja pahan). Oppilailta vaadittiin ainakin seitsemän vuoden koeaika.

Matteuksen evankeliumissa on nykyisin silmin hieman epädemokraattiselta vaikuttava kohta: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.”

Lausuma saattaisi viitata sekä sisäisiin voimiin että näkemyksiin, joita ei tulisi jakaa kenelle tahansa. Kypsymättömät henkilöt käyttävät voimia todennäköisesti väärin ja alentavat saamansa sanalliset opetukset oman puutteellisen ymmärryksensä mukaisiksi (elävästä sanasta tulee kuollutta kirjainta).

***

Jokainen ihminen toimii elämänsä aikana sekä hyvään pyrkivänä parantajana että pahaa tarkoittavana noitana. Ihmisen tunteet ja ajatukset eivät toimi ainoastaan hänen oman olemuksensa puitteissa, vaan saattavat heijastaa omaa laatuaan myös toisiin – erityisesti herkkiin ja haavoittuviin ihmisiin.

Varsinaista mustaa magiaa ilmenee tosin enää varsin vähän, mutta niin sanottu sosiaalinen media vilisee negatiivista, harmaata magiaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sellainen on omiaan saastuttamaan ihmisten mentaalisia olemuksia (tunteita ja ajattelua).

***

Tämä aika tuottaa paljon konsultteja, jotka ovat innokkaita (etenkin rahasta) jakelemaan neuvoja toisille – tosin he eivät todennäköisesti kanna neuvomistaan vastuuta seitsemää vuotta.

Itsensä konsultointikin saattaisi olla hyväksi siinä tarkoituksessa, että havaitsee oman luonteensa heikkoudet ja pyrkii ne siten korjaamaan – selittelemättä kaikkea parhain päin (ei liioin pahoin päin).

***

Tie elävästä sielusta (tavallisesta ihmisyydestä) eläväksi tekeväksi hengeksi (ylös nousseeksi) lienee periaatteessa äärettömän lyhyt, mutta käytännössä käsittämättömän pitkä. Periaatteessa on tarpeen ainoastaan täydellinen sisäinen irrottautuminen katoavasta, että tietoisuus voisi vapaasti kääntyä takaisin ajattoman alkuperänsä suuntaan – niin että henkinen voima voisi hävittää kaikki erillisen elämännäkemyksen luomat esteet katoavan ja katoamattoman väliltä.

Vasta tämän toteuduttua – Pyhän Hengen temppelin valmistuttua – on mahdollista saada käyttöön todellisia hengen voimia.

Kirkko kuplan sisässä?

Muuan kirkolliskokousedustaja totesi, että kirkollista keskustelua käydään kuin kuplan sisässä – erillään elävästä elämästä. Hänen mukaansa tämä saattaisi johtua siitä, että edustajat eivät heijasta seurakuntalaisia pienoiskoossa, koska käytössä ei ole suora jäsenvaali.

Edustajan mukaan demokratiaa jopa pelätään, koska sellainen saattaisi tuoda kokouksiin julkkiksia, poliitikkoja tai muuten kirkollisia asioita tuntemattomia henkilöitä. Nykyisin edustajien valintaan vaikuttavat pikemminkin asuinpaikka, puolue ja herätysliike kuin henkilön todellinen ajattelutapa. Kirkolliskokouksissa on lisäksi vaikea saada läpi muutoksia ¼ vähemmistösuojan takia.

***

Kirkollisessa päätöksenteossa saattaa hyvinkin piillä kuplamaisia, sisäänlämpiäviä piirteitä, joista osa juontaa jo ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka, jolloin kirkko sai kiinteän organisaation ja tunnustuksen.

Käytännön ristiriitojenkin (kuten naispappeus ja homoliitot) ratkaisu tuottaa vaikeuksia ja vähentää jo muutenkin vähenemässä olevaa kannattajakuntaa, josta monet ovat havainneet sisällön (suolan) käyneen mauttomaksi.

Papiston tehtävä ei ole ainoastaan kaste-, ehtoollis-, vihki- ja hautaustoimitusten seremoniallinen suorittaminen, vaan heidän tulisi tarjota sitä ”elävää leipää”, joka rakentaa ihmisten elämänymmärrykselle mielekästä pohjaa.

Kirkollinen prosessi on saattanut johtaa hieman samantapaiseen tilaan kuin Jeesuksen ajan juutalaisten hengellisillä johtajilla, jotka hänen mukaansa (Tuomaan evankeliumissa) olivat kadottaneet tiedon (hengellisyyden) avaimet: eivät itse menneet sisään eivätkä päästäneet sinne muitakaan haluavia.

***

Suomen kirkossa näyttäisi ilmenevän jopa sisällöllisiä saippuakuplia, kun usko omaan ydintoimintaan horjuu niin pahasti, että ”vetonauloja” haetaan varsin matalien psyykkisten ja fyysisten virikkeiden (viihteen) piiristä.

Viimeisin ”kotkotus” (futisfriikki Kari Kanalan johtamassa Paavalin kirkossa) oli jääkiekko-ottelun seuraaminen kirkkoon rahdatulta suurelta, alttarin peittävältä näytöltä. Ennen ottelua tarjottiin mahdollisuus ”lätkäehtoolliseen”.

Periaatteessa kirkot itsessään on rakennettu ”isoiksi screeneiksi” siinä tarkoituksessa, että ne edistäisivät mielen ylentämistä henkisten asioiden suuntaan.

Saman seurakunnan kirkkoherra houkutteli aikaisemmin seurakuntalaisiaan ravintolaan saarnakaljoille – Martti Lutherin jalanjäljissä. Kanalan mukaan kapakkaan on helpompi saapua kuin kirkkoon.

Kun tilanne on tämä, pitäisi varmaan pohtia, onko se kapakan vai kirkon syy? Kapakat sammuttavat hetkellisen fyysisen janon – kirkkojen pitäisi kyetä sammuttamaan (tai ainakin synnyttämään) hengellisen janon.

Suomalaisesta perinteestä löytyisi kyllä satojen vuosien ajan harrastettu ”kirkkokänni”, joka saattaisi olla seuraava askel, mikäli houkuttelussa edetään yhä aistillisempaan suuntaan.

***

Muita vetonauloja ovat olleet mm. hölkkäkirkot (ellei henkistytä niin ainakin hengästytään), piknik-kirkot (täyttävät vatsat) sekä Karkun tangokirkko, josta seurakunnan pappi oli ylenpalttisen kiitollinen Taivaan Isälle – tulihan paikalle sentään yli 600 henkeä (tangon ystävää). Kehotuksista huolimatta he eivät malttaneet olla taputtamatta musiikkiesityksille kesken jumalanpalvelusta.

Tangossa on siten jotakin, joka virittää ihmisen tunneolemusta. Tuomaan evankeliumin Jeesus toteaisi kuitenkin tällaisen edustavan psyykkistä ”juopumustilaa”, josta hengellisen (sisäisen tai ulkoisen) virikkeen on määrä herättää ihmiset havaitsemaan asioiden todellinen olemus.

Ehkä pappien tulisi etsiä sanomalleen niin syvää perustaa, että se voi sytyttää ”hengen liekin” kuulijoiden sielussa avaten ja valaisten heidän ymmärrystään.

***

Suomessa puhutaan ns. herätysliikkeistä, joissa sanotaan pyrittävän omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta. Näissä tosin tyydytään usein tilapäisiin erikoisiin aistimuksiin eikä todelliseen ja pysyvään muutokseen koko ihmisyyden tietoisessa kentässä.

***

Yksi erikoisimmista kirkollisista ”sisäänheittotuotteista” oli Siuntion kirkon kanttorin oivallus kirkosta konkreettisena lepopaikkana. Menneinä aikoina kirkoissa oli unilukkari, joka yritti pitää seurakuntalaiset hereillä – nyt lukkari kysyi: ”Entä jos nukuttaisiin kirkossa?”

Jaakko Juteinin runon (Arvon mekin ansaitsemme) mukaan tehdyssä laulussa tosin todetaan, ettei laiho riennä riemuksemme eikä leipä tai onni kasva miesten (tai naisten) maatessa.

Lepäämisessä ei toki olisi mitään omituista, mikäli tarkoituksena olisi mielen hiljentäminen kaikista jokapäiväisistä asioista niin, että tajunta voi vapaasti – tosin tietenkin nukahtamatta – avautua alkuperänsä suuntaan.

Makuasioista tosiasioihin

kuva: Asko Kuittinen

Ihmisten on ehkä vaikea hahmottaa ja hyväksyä sitä, että kaikki sanallisesti ilmaistu on yhä luokiteltavissa ”makuasiaksi”, koska sanalliset käsitteet ja käsitykset ovat suhteellisia – rinnastettavissa joihinkin toisiin muutoksen alaisiin käsitteisiin.

Uuden Testamentin kehotus vannomisesta pidättäytymiseen nojaa tähän ihmisen tavanomaisen tietoisuuden perustavaa laatua olevaan puutteellisuuteen, joka johtuu ehdollistumisesta ja samastumisesta alituisesti muuttuviin ilmiöihin – ei niiden alkusyyhyn.

Sanat ja ajatukset kuvaavat ulkoisia tai sisäisiä ilmiöitä, joilla on omat aikaan ja tilaan liittyvät perustansa. Todelliset ydinolemukset löytyvät vasta niiden takaa.

Sanat ja ajatusmuodot ovat asioiden symbolisia ilmauksia, joiden merkitys tulisi löytää elämällä ne todeksi eli oppimalla kokemuksista aina siihen määrään ja asteeseen saakka, mihin pelkät kokemukset ylipäänsä voivat johtaa.

Oikean suuntainen ajatusmuoto sinänsä ei vielä tee ketään ”oikeaksi”, eivätkä väärät tai vääristyneet ajatukset ole itsessään kovin vakava puute, mikäli yksilön sisin olemus on ja pysyy ”suorana”: puhtaana, vilpittömänä ja vakaana.

Virheelliset ajatukset saattavat kuitenkin ajan mittaan muodostua virheellisiksi asenteiksi – ja piintyvät virheelliset asenteet vääristyneeksi luonteeksi.

Jaakobin kirjeessä kuvataan omituinen ”kehityskulku” (pikemminkin degeneraatio, rappeuma), missä raskaaksi (tavaksi) tullut himo (tai halu) synnyttää synnin (asenteen), ja kun se ”on täytetty” (muodostunut persoonan luonteeksi), aiheuttaa se kuoleman (johtanee persoonallisen tajunnan katoamiseen kuoleman jälkeen, mikäli sille ei löydy vastaavuutta sielullisessa olemuksessa).

Elämän perimmäisistä asioista on voitu saada sellainen käsitys, että kun vain pintapuolisesti omaksuu yleisesti hyväksytyt ajatustavat, niin on suoritettu kaikki, mitä ihminen voi sisäisen olemuksensa eteen tehdä.

Ihmisen lienee tarkoitus muokata maailmaa (kohtuudella), että se vuorostaan muokkaisi ihmistä toimimalla konkreettisena heijastuspintana tietoisuudelle, joka on keskeisin tekijä evoluutioprosessissa. Jotkut tosin yhä kiistävät evoluution mahdollisuuden vedoten siihen, että Jumala loi kaiken jo alun pitäen (ennen aikoja) valmiiksi.

Mooseksen kirjan luomiskertomus on lähinnä karkea kuvaannollinen esitys ihmiskunnan yleisestä kehityskulusta, joka saa alkunsa puhtaassa ajattomuudessa (Adam Kadmonista) ja kulkee lukuisten erilaistuneiden ja ulkoistuneiden (tuhlaajapojan-) vaiheiden ”viisastamana” (mentaalisen olemuksen kehittäneenä) takaisin henkiseen alkutilaansa – Isänsä kotiin (Alfasta Omegaan).

Ihminen harjoittaa maailman ja itsensä muokkausta pääasiassa kehonsa (aistien ja fyysisten toimintojen) ja mielensä (tunteiden ja ajatusten) kautta.

Joskus tosin väitetään ihmisen toimivan jopa sielunsa välityksellä, mikä vain harvoin vastaan todellisuutta, koska ihmiset eivät ole tietoisia sielullisesta olemuksestaan – saati siinä.

Mieli kyllä toimii sielun voimien (kuten aistimusten, tunteiden, ajattelukyvyn, muistin, tahdon ja ymmärryksen) avulla, mutta ei ole tietoinen niiden todellisesta perustasta.

Sielu on alkuperäisempi ja syvempi olemus kuin persoonallinen mieli. Sielu toimii vuorovaikutuksessa mielen ja kehon kanssa (antaa elämän) sisältymättä kuitenkaan niihin muuten kuin osittaisena ja lyhytkestoisena heijastumana. Sielu lienee eräänlainen pitkän ajan ”siltaprojekti” ajallinen olemuksen (persoonan) ja ajattoman (hengen) välillä.

Ihmisen on tarkoitus saattaa tämä projekti inhimillisiltä osin loppuun tai ainakin edistää sitä oman persoonallisen elämänsä tarjoamissa puitteissa.

Henkinen olemus on ja pysyy olemisen puhtaassa ja ikuisessa perustassa. Sielullinen olemus voi parhaimmillaan avautua henkiseen, mikäli persoonallinen mieli on vapauttanut sielun omista tilapäisistä sidoksistaan ja samastuksistaan, ”maallisista” ehdollistumistaan.

Raamatun kylväjävertausten kuvakielessä kylvöalustana toimii persoonallinen olemus (lähinnä mieli), jota Paavali luonnehtii katoavaisuudeksi. Sato koostuu (jos sitä syntyy) sielulliseen olemukseen (katoamattomuuteen), vaan ei henkiseen, joka ei ajattomassa ”taivaallisen Isän täydellisyydessään” kaipaa mitään lisäystä.

Hyvän ja pahan tiedon sekä elämän puun symboliikasta

Syntiinlankeemus Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalauksissa v:lta 1560

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmannessa luvussa kerrotaan paratiisin kielletystä puusta:

”Mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi.’ Niin käärme sanoi vaimolle: ’Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan.’

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi. Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti.”

Kertomusta pidetään alkuperäisenä syntiinlankeemuksena (perisynnin alkuna), josta ihmiskuntaa on sittemmin rangaistu mitä moninaisimmin kärsimyksin. Vieläpä naisten synnytystuskat selitetään tämän hetkellisen makeanhimon ja näpistyksen aiheuttamiksi.

Kirkkoisä Origenes edellytti kaikkien järjellisten ihmisten pitävän tätäkin tarinaa vertauskuvana. Se viitannee koko ihmiskunnan tajunnan suunnassa ja laadussa jossakin vaiheessa tapahtuneeseen periaatteelliseen muutokseen – irtautumiseen välittömästä, aikaan ehdollistumattomasta, sisäisestä tiedostamistavasta.

Ensimmäinen varoitus puhuu kuolemisesta, jota ei kuitenkaan näytä välittömästi tapahtuneen, joten sana kuvannee sitä, että inhimillinen olemus tai sen muotoon sidostunut osa on vain tajunnallisessa mielessä siirtynyt ajallisuuden ja jaksottaisuuden piiriin: ihminen ei enää tiedosta eikä ole välittömästi ja välityksettömästi Jumalan ajattomassa yhteydessä ja ykseydessä.

***

Paratiisin käärmettä pidetään kristillisessä ajattelussa paholaisen symbolina – tosin Uudessa Testamentissa se Matteuksella kuvaa (monien muiden perinteiden tapaan) älykkyyttä (Lutherin ja King Jamesin käännöksissä viisautta).

”Käärme” puhuu silmien avautumisesta eli siitä, että ihminen alkaa havainnoida aika- ja tilasidonnaisia ilmiöitä ulkoisten aistiensa kautta vertaillen niiden itsessään synnyttämiä vaikutelmia mielessään.

Käärmeen lupaus siitä, että ihmisistä tulisi pelkästään ulkoisia ilmiöitä vertaillen samanlainen kuin perimmäinen jumaluus, lienee pahasti ylimitoitettu (elleivät ”kuolleet ilmiöt ole tulleet täysin syödyiksi ja sulatetuiksi”).

***

Hieman myöhemmin samassa luvussa todetaan:

”Herra Jumala sanoi: ’Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan.’”

On ilmeistä, että Herra Jumalalla (monikko) tarkoitetaan tässä joitakin perimmäisestä ehdollistumattomuudesta lähteneitä luovia tekijöitä (ns. aioneita tms.), joiden tietoisuus toimii ainakin osittain erillisyyden ja ajallisuuden piirissä.

”Lankeemusta” kuvataan siten, että puun hedelmät maistuvat hyviltä ja ovat kauniita, mikä tarkoittanee sitä, että ihminen on jo alkanut arvostaa omia aistimuksiaan ja mielikuviaan (samastunut ilmiöihin).

Lisäksi puun hedelmien sanotaan tuottavan ymmärrystä, mikä viitannee ”hyvän ja pahan tiedon puun” perimmäiseen merkitykseen: erotuskyvyn (viisauden tai sen esiasteen) muodostumiseen ihmisyyden mentaaliseen olemukseen.

Kun puhutaan jumalien kaltaisesta erotuskyvystä, ei silloin tarkoiteta tavallista älyllistä ja loogista päättelytoimintaa, vaan korkeampaa, paljon sisäisempää ja välittömämpää mentaalista oivalluskykyä eli viisautta.

***

Mooseksen kirjan sananmukaisen tulkinnan mukaan niin sanottu syntiinlankeemus olisi ollut yksittäinen ajallinen tapahtuma, jonka aiheuttaja oli ihmisessä jo mahdollisuutena ollut nautinnon halu ja kapinahenkisyys.

Lankeemukseen liitetään usein myös erilaistuneesta sukupuolisuudesta juontuva alastomuuden häpeäminen, mikä tosin Mooseksen kirjan ajoituksessa on hieman hämmentävä, koska Jumala teki pariskunnalle fyysiset ruumiit (vaatteet nahasta) vasta lankeemuksen jälkeen (tutkijat arvelevat, että 1. Mooseksen kirjassa on sekoitettuna kaksi erilaista luomisversiota).

***

Jonkinasteinen luonnollinen kapinamieli kuuluu nykyisinkin ihmisyyden kehitykseen silloin, kun siirrytään kehitysvaiheesta toiseen, kuten nuoruudesta aikuisuuteen.

***

Voidaan perustellusti kysyä, miksi Jumala olisi sisällyttänyt ihmisyyteen jonkin sellaisen heikkouden, josta Hän myöhemmin (eli ajallisuuden synnyttyä) joutuisi ihmiskuntaa – omaa luomustaan – ankarasti ja jatkuvasti rankaisemaan?

Entä jos kaikella ”syntiselläkin” on jokin tarkoitus?

Ehkä ihmiskunnan on määrä rajallisten ilmennysvaiheiden kautta muodostua sillaksi ajallisen ja ajattoman välille. Ehkä ihmiskunnan pitää opetella ymmärtämään erillistynyttä ulkoista maailmaa myös vastakkaisten ja suhteellisten polariteettien pohjalta voidakseen joskus täysin tietoisina toimia Paavalin kuvaamina luovina henkinä – viimeisinä Aadameina.

Vastuullinen luova toiminta edellyttää luonnollisesti sitä, että ihmiskunta on itse kokenut elämää ajan ja tilan rajoituksissa niin pitkään ja perusteellisesti, että on itse valmis kaikista sen ulkonaisista hedelmistä irtautumaan (kadottamaan katoavaisen elämänsä) ja mahdollisesti luovuttamaan ”koululaitoksen” seuraavien olentokuntien käyttöön.

***

”Jumalaton” filosofi Nietzsche kuvaa erillistyneen (alkuräjähdyksen jälkeisen) maailman ”henkistämistä” seikkailuna, jossa lukemattomat alun perin puhtaan jumalalliset olemukset heittäytyvät vapaaehtoisesti erillisiin muotoihin tehdäkseen ne ensin tajuisiksi kadottamalla oman alkuperäisen luontonsa.

Aikojen ja kokemusten saatossa he etsivät ja löytävät kuitenkin (kuten raamatun tuhlaajapoika) tien takaisin alkuperäiseen ehdollistumattomaan tilaansa (etsien ja löytäen jälleen todellisen itsensä, kuuluen jälleen itselleen).

Paluu kuitenkin edellyttää sitä, että kaikki ulkoisen kokemisen vaiheet on käyty läpi ja ollaan sisäisesti valmiita ja vapaita palaamaan takaisin henkiseen alkutilaan – tosin mukanaan kaikki ne sisäiset ominaisuudet (taito eritellä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä), joita luomistyö ilmennyksen puitteissa tulee vaatimaan.

***

Mooseksen kirja kuvaa paluun edellytyksiä vertauksella elämän puusta:

”Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!”

(Monikollisen) Herra Jumalan pelko siitä, että ihminen sattumalta huomaisi ojentaa kätensä ja syödä elämän puusta, on hieman erikoinen: paluu takaisin ajattomuuden piiriin kun lienee ihmisyyden ilmeisin tavoite.

Suhteellisen hyvän ja pahan erottamisen opettelu ulkonaisen elämän kokemisen kautta lienee siten tarkoituksenmukainen ”välivaihe”, missä ihmisen kokonaisolemuksen on mahdollista muodostua ajallisen ja ajattoman yhdistäväksi sillaksi, jota niin sanottu ”Pyhän Hengen temppeli” todennäköisesti tarkoittaa.

***

Elämän puu ei tietenkään löydy ajallisista ilmiöistä sellaisinaan, vaikka ne pohjimmiltaan ovat sen ”erillistyneitä lapsia”. Kaikki ajallinen on muutoksen ja katoavuuden alaista, joten todella ”elävä” löytyy vasta ajallisen ajattomasta ydinolemuksesta, jota kristinuskossa kutsutaan Jumalaksi.

Ajallisuus toimii jumalallisten lakien puitteissa, joten niiden oppiminen saattaisi ainakin jossakin määrin johdatella tajuntaa totuutta kohden.

Tuomaan evankeliumi (no 77) toteaa:

”Minä olen valo heidän kaikkien yläpuolellaan. Minä olen kaikkeus. Minusta kaikkeus on lähtenyt, ja minun luokseni se on jälleen palannut. Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Sanoman mukaan ajaton ja jumalallinen on löydettävissä myös kaikkien ajallisten ilmiöiden sisimmästä olemuksesta.

***

Elämän puuta käytettiin yleisesti Lähi-Idässä, Egyptissä ja juutalaisen tooran selityksissä. Germaanisissa myyteissä sitä kutsutaan maailmanpuuksi, suomalaisessa Kalevalassa Isoksi tammeksi. Kaikki myytit viittaavat mahdollisuuteen saavuttaa kuolemattomuus.

***

Aistimukset, tunteet ja ajatukset ovat sidoksissa ajassa ja tilassa koettuun, joten niiden kautta ei voida välittömästi (kasvoista kasvoihin) tiedostaa mitään alkuperäistä ja ehdollistumatonta. Niitä tulee muokata niin, etteivät ne kiinteydessään estä tajunnan vapautumista kaikista ”vanhoista viineistä.”

Hengellisen elämän tarkoitus ei liene rakentaa muuria eli torjuntaa tavanomaisten elämänilmiöiden suhteen, koska silloin tajunta rajoittaa itsensä oikeiksi katsomiinsa kiintoajatuksiin ja menettää samalla kykynsä ottaa vastaan mitään poikkeavaa (leili kovettuu ja suolapatsas muodostuu).

Uuden Testamentin kehotus olla vastustamatta pahaa tarkoittanee ennen muuta sitä, ettei ihminen yritä pakottaa itseään sellaiseen, johon hän ei ole sisäisesti valmis: koska väkivalta itsensä suhteen ei yleensä synnytä todellista muutosta, vaan lähinnä torjuntamekanismin.

Olennaista on lähinnä se, mihin ihmisen mieli takertuu ja samastuu. Ihminen on saattanut kuulla tai lukea määritelmiä Jumalasta. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tiedä mitään ehdollistumattomasta, koska ajattelu toimii vain omien ehdollistumien puitteissa.

Hengellisyyteen pyrkijällä on kuitenkin yleensä jonkinlainen käsitys siitä, mikä ei ole jumallista – ja kaikesta sellaisesta ”jokainen viisas ihminen pyrkii tietenkin eroon (Mestari Eckhartin neuvo).”