Sukupuolisista poikkeamista

Matt. 19:12. ”Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon."
***
Mikäli katsottaisiin, että persoonallisuuden taustana on jokin erityinen, pysyväisluonteinen tietoisuuskooste, joka ilmentää itseään jaksottaisesti ja osittaisesti eri sukupuolissa, voitaisiin sukupuoliset poikkeamat ymmärtää luonnollisina - tosin poikkeuksellisina - tiloina.

Tämä ei tarkoita mitään jälleensyntymää sanan persoonallisessa mielessä, vaan sellaisen tietoisuuden evoluution kannalta välttämättömän kokoavan tekijän olemassaoloa, johon maailmassa eletyt persoonalliset elämänkokemukset heijastuvat, ja josta uudet persoonallisuudet saavat sisäisen erityisen perustekijöidensä koosteen.

Geneettiset periaatteet pitävät huolta ennen kaikkea siitä, että ulkoiset muodot heijastavat ja palvelevat aikojen saatossa yhä paremmin sisäistä evoluutiota. Tulokset kasautuvat yksilöllisiin mentaalisiin piireihin, joita voidaan nimittää myös sielullisiksi olemuksiksi. Tulokset heijastuvat tietenkin myös ns. kollektiiviseen tietoisuuteen.

Vaikka tiettyyn sieluolemukseen kytkeytyvän uuden persoonallisuuden ominaisuusvaranto rakentuu lähinnä kyseisen uuden ilmentymän tarkoitusperien vaatimusten mukaiseksi, heijastuu siihen osaksi myös edeltäneiden persoonallisuuksien sieluun iskostamaa leimautumista. Tasapainoisen kehityksen takia sielu tarvitsee eri sukupuolien välityksellä saatavia kokemuksia. Jaksoittain täytyy uuden persoonallisuuden syntyä toiseen sukupuoleen kuin sitä edeltäneet, mistä seuraa eriasteisia, täysin luonnollisia sopeutumisvaikeuksia. Persoona kokee olevansa vääränlaisessa kehossa.

Sellainen ajatus, että Jumala loisi jokaisen persoonan täysin tyhjästä ja antaisi hänelle ”piruuttaan” tai huolimattomuuttaan aivan vääränlaatuisen kehon, antaa varsin omituisen kuvan jumalallisesta rakkaudesta ja vanhurskaudesta, oikeamielisyydestä.

Ehkä nämä persoonien kokemat vaikeudet juontuvatkin lähinnä jumalallisten lainalaisuuksien puitteissa (hengen ohjauksessa) tapahtuvien dynaamisten prosessien muutosvaiheisiin, jotka antavat oman rikastuttavan lisävärinsä elämän suureen kirjoon.
***
Matteuksen 19. luvun 12. jakeen ensimmäinen osio saattaisi kuvata tilannetta, missä persoonallisuus on syntyessään tavalliseen heterosuhteeseen ”kelpaamaton”- toisenlaatuinen sukupuolisuus heijastuu siinä vielä liiaksi. Toinen osio tarkoittanee lähinnä kastroituja, joiden aika haaremien vartijoina ja kastraattilaulajina lienee ohi. Kolmas osio niitä harvoja, jotka käyttävät luovia energioitaan ainoastaan niiden korkeimpiin, henkisiin tarkoituksiin.

A SHORT VERSION OF THE BATTLE OF NAPUE

THE YEAR BEFORE THE BATTLE

The so called “Great Northern War” between Sweden and Russia began in 1700.

By the end of the year 1713 the Russian army had taken over almost all the Southern part of Finland.

No aid - military or material - was delivered from the Swedish mainland and authorities - even though there had been some manpower to send.

General Armfelt was appointed to replace the incompetent Lybecker, unfortunately far too late.

After the battle of Pälkäne in October, Swedish troops were forced to flee towards Ostrobothnia. The state of the army was poor, even the clothing was fit only for summer conditions. Boots were in an awful state, if there were any!

Soon after Pälkäne governor Clerck had mobilized all local reserves to Isokyrö, but Armfelt did not put much weight on them, and demobilized the troops, until they had to be called back after the knowledge of Golitzin’s departure northward from their winter camp in Pori.

Tzar Peter the Great had decided to remove the northern threat by ordering his army to destroy Ostrobothnia so completely that it could not support Swedish actions of war by any means.

THE RUSSIAN ARMY ARRIVES AT OSTROBOTHNIA

Golitzin’s army, consisting of 11 000 men, arrived at Ilmajoki in the middle of February. Armfelt decided to locate the battle to Isokyro, for some pressure was applied by the Swe-dish regime, aided by the honour of a military officer.

Most of his officers were against this decision, but Armfelt remained assured by local reserves that did not want to hand their homes and families over to Russian terror.

Only six of the nearest communes or villages had time enough to send reinforcements.

Armfelt had altogether 5 500 men which he at first located on both sides across from the river, in three brigades each consisting of four lines.

THE BATTLE IS AT SIGHT

After gaining the knowledge that Golitzin’s main troops had a few kilometers earlier departed to the right and were coming from the north, Armfelt relocated his troops so that the brigades of Von Freidenfelt, Von Essen, Maidell and Yxkull were on the northern side of the river.

A small group with two guns occupied the hill of Napue. De La Barre’s cavalry of 1 000 men, plus a group of 300 men under Ziesing, were ordered southwest from Napue to prevent Tsekin’s free drive along the river.

Golitzin’s main forces consisted of 6 500, Tsekin’s regiments of about 1 800 men.

Before the battle Golitzin ordered three regiments of his northern troops with cossacks to veer west, aiming to amass behind the Finnish mainforces. Tsekin as well separated one regiment to veer Finnish troops from the south.

All was ready for the battle soon after one o’clock in the afternoon.

Russian troops appeared out of the eastern and northeastern woods and were arranged in two steps, the first containing five battalions the second three.

THE BEGINNING OF THE BATTLE

The Finnish troops took the first step and started the fight with two guns on their left wing, getting an answer from the Russian artillery on their right. The Russians burnt the nearest house of Turppala, and the Finnish artillery used all the 64 shells that they had left and after one joint shooting, the infantry rushed fiercely against the Russians.

The battle at close quarters was carried out with swords, bayonets and spears, and soon there were so many killed and wounded men that is was difficult to get over them and carry on the attack.

The Finnish troops, especially the brigades of Maidell and Yxkull near the house of Turppala were very lucky and pushed the Russians backwards so that Armfelt thought that the battle could end up in victory.

A CHANGE OF LUCK

But at this stage the over 2 000 Russians that were sent to veer the Finns from the west appeared at the back of the Finns, who had no reserves to call for help.

It was three o’clock in the afternoon. Only a half of Freidenfelt’s and Essen’s men were left, 1 300 Finns were fighting for their lives against 3 000 Russians.

Ziesing’s small group in the south was beaten as well as Taube’s group at Napue.

It is more than likely that General De La Barre’s 1 000 men fled without taking real part in the battle. That is also the opinion of the local vicar Nils Aejmelaeus who was viewing the battle at a close distance - maybe on the so called Rock of Kaam near the monument, on the other side of the road. As Aejmelaeus himself arrived to Vöyri, De La Barres cavalry was already there.

Now there was a clear way for Tsekin’s troops to attack at the rear of the rest of Finns. Soon almost all the Finns were surrounded, and Armfelt commanded Maidell and Yxkull to withdraw, which in that state was more easily said than done.

Almost all the commanders were killed. Von Essen fought with his sword up to his end having 32 wounds in his body. 82 per cent of his regiment was lost.

The battle field was filled with dead and wounded men. The rest were trying to flee to the rocky hill behind the present monument, and from there towards Laihia.

Very few of the local reserves were lucky enough to survive. Armfelt himself had to fight his way towards Laihia.

THE SAD END OF THE BATTLE

This bloody battle had lasted a little over two hours. Concrete signs of it were seen on the field for over two hundred years. At Napue, on an area of about four hectares there were 17 graves in the middle of the 18th century. And in the beginning of the 20th century there were still open piles of human bones.

The Finnish army lost over 3 000 men, 2 645 of which were killed. Only 512 were taken prisoner, but most of them were killed on the way to the Russian ships or died in the terrible conditions in Pietari.

The Russians lost, according to their own announcement, about 1478 men, according to a Russian scholar, Aradir the figure was over 2 000.

Isokyrö lost 45 percent, Laihia 60 percent, and Vähäkyrö 70 percent of their male population. The figures from Ylistaro are not known exactly, but must have been about 50 percent.

THE TERRIBLE SUFFERINGS OF THE CIVIL POPULATION

The human losses did not end at this, for after the battle the situation turned to hell for the civil population.

The Russian soldiers were allowed to ”do whatever they wanted to”. Almost all the women were raped, people were killed and tortured for no reason, houses were burnt, and robbing of possessions and cattle was widespread.

Furthermore, a huge number of young children were captured and taken as slaves to Russia. Just a few percent of them managed to come back home.

People fled to distant cottages or saunas that were earlier built for tar burner workers. At least fifteen stone bases are still to be found in the woods of Isokyrö.

So it is no wonder that people in this area have for a long time had some doubts and mistrust concerning Russians. The saying: “A Russian is a Russian even if fried in butter”, was based on these terrible collective memories.

A contemporary historian, Jonas Nordin from the University of Stockholm stated, the Finnish part of the kingdom was not properly defended. Many of the Swedish authorities considered, as crown prince Adolf Fredrik in 1746, Finland as their storeroom and wall against Russia.

Isä Meidän rukouksesta

Isä Meidän rukouksessa on Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa lause, joka on yleisesti käännetty tarkoittamaan ”jokapäiväistä leipää”. Sanat ovat kreikaksi ”arton epiousion”, jossa sana epiousion on yksi raamatun erikoisimmista ilmauksista. Se esiintyy ainoastaan tässä yhteydessä. Tutkijat hakevat sanan merkitystä usein muista yhteyksistä, mutta raamatusta ei tälle sanalle löydy vastineita. Sille ei löydy selkeitä esikuvia muistakaan vanhoista kielistä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan Jeesus olisi lausunut sanan hebreaksi, jossa sanaa vastannee ilmaus ”tamid”, jatkuva, alituinen. Mutta lausuiko Jeesus mitään hebreaksi, kun hänen uskotaan puhuneen äidinkielenään arameaa?

On joitakin epämääräisiä toisen käden viitteitä (Jeromen kirje piispa Chromatiukselle) siitä, että 300-luvun lopulla olisi vielä ollut olemassa alkuperäinen hebrealainen Matteuksen evankeliumi, jonka silloinen Kesarean piispa Jerome olisi saanut lukea ja havaita ”pahasti harhaoppiseksi”.

Mutta vaikka publikaani Matteus olisikin saattanut kirjoittaa evankeliuminsa hebreaksi, ei se tarkoita, että Jeesus itse olisi käyttänyt tätä kieltä. Ainoa varma asia on se, että kreikankieliset evankeliumit on kirjoitettu useita vuosikymmeniä kuvaamiaan tapahtumia myöhempänä ajankohtana.

On erikoista, että latinalainen Vulgata kääntää kreikan ilmauksen Matteuksen evankeliumissa sanoilla ” panem supersubstantialem”, joka tarkoittaa ”yliaineellista, henkistä leipää”. Luukkaan yhteydessä Vulgata sen sijaan kääntää ” panem cotidianum”, ”jokapäiväinen leipä”.

Muunkieliset käännökset ovat yleensä ”tyytyneet jokapäiväiseen leipään” huolimatta siitä, että evankeliumeissa keskitytään pikemminkin ”ylhäältä tulevaan leipään”, kuten Joh. 6:51. ”Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta.”

Kaikkien kristityiden tuntema Isä Meidän rukous on hieman erikoinen siinä mielessä, että se Matteuksella seuraa välittömästi ns. Vuorisaarnaa, jossa yksiselitteisesti kehotetaan sulkeutumaan rukoiltaessa kammioonsa ja olemaan latelematta mitään sanoja pakanoiden tapaan.

Sitten kuitenkin annetaan tämä ”sanallinen litania”, joka eroaa laadullisesti Vuorisaarnan sävystä. Vaikuttaa hieman siltä, että tämä rukous on lisätty myöhemmissä seurakunnallisissa yhteyksissä ”seremoniallista käyttöä ajatellen”, etenkin kun sille löytyy sanallisia esikuvia aina egyptiläisistä hautakirjoituksista saakka (Seti I haudasta).

Velkojen ja syntien - periaatteessa oman vajavaisuutemme anteeksi pyytäminen on hyvin pitkään kuulunut uskonnollisuuden piiriin. On aivan luonnollista, että ihmisen tuleekin kasvaa mieleltään sellaiseksi, joka ei kanna kaunaa omalle kohdalleen osuneista kolhuista. Mutta tässä esitetyn kaltainen "vaihtokaupan teko", vastavuoroisuus, eli ”kauppiaan kaltaisuus” Jumalankin suhteen lienee hieman liian pitkälle vietyä analogiaa.

Rukous päättyy sanoihin: ”Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” (jatko onkin sitten lisäystä)

Vapautuksen pyytäminen kiusauksiin joutumisesta on sekin varsin omituista. Miten ihminen voisi tulla kiusausten voittajaksi, ellei häntä koskaan asetettaisi testiin?

Jaakobin kirje käskee iloitsemaan kiusauksiin joutumisesta, koska ihminen niiden kautta saa mahdollisuuden oppia voittamaan heikkouksiaan ja saavuttamaan kärsivällisyyttä.

Isä Meidän rukous voi tietenkin toimia henkistämisvälineenä johtamalla ajatukset pois ”kaikkein jokapäiväisimmästä leivästä” tai siten, että ihminen yrittää päästä sen jokaisen ilmauksen ”taakse”. Voisimme esimerkiksi miettiä, mitä tarkoittaa ”henkinen Isämme” ja Hänen olemisensa? Millainen tila on taivas? Miten voidaan nimi pyhittää? Miten taivasten valtakunta voi näkyä ilmenneessä elämässä? Mikä on Jumalan tahto ja sen suhde inhimilliseen tahtoon?

Kelpaako ajattelukyky olemassaolon varmenteeksi?

Usein toistetaan Rene Descartesin kuuluisaa toteamusta, ”ajattelen, siksi olen olemassa”. Hyvin harvoin kohtaa Friedrich Nietzschen esittämää vastaväitettä, ”ajattelen, juuri siksi en ole olemassa”!

Väitteiden oikeellisuus riippuu siitä, mitä olemassaololla ja olemassa olijalla kulloinkin tarkoitetaan.

Mikäli lähtökohtana on persoonallinen tuntemus erillisestä, fyysisen elämän ajan kestävästä minuudesta, löytyy Descartesin väitteelle perusteet.

Mikäli puhuttaisiin kestävästä, fyysisen kehon tuhoutumisesta täysin riippumattomasta tietoisesta olemassaolosta, löytyy Nietzschen ajattelulle kestävä pohja.

Persoonallinen käsitys erillisestä minuudesta, egosta, muodostuu siitä, että ihminen samastuu ajatuksiinsa eli mielikuviin itsestään. Mielikuvat syntyvät, lisääntyvät ja monipuolistuvat vuosien saatossa ympäristön kanssa käydyn vuorovaikutuksen myötä. Aikuisiällä jokaisella ihmisellä on useimmiten lukemattomia näkemyksiä itsestään, jotka aktivoituvat hänen mielessään tilanteiden mukaan.
Ihminen rakentaa näkemyksensä toisista ihmisistä mielikuvien koosteeksi. Muodostunut koostuma värittää usein myös ihmisen myöhempiä havaintoja toisista.

Jos kohotamme tarkastelun hieman henkisemmäksi, täytynee meidän kallistua Nietzschen näkemyksien puoleen - viittaavathan esim. raamatun vaatimukset itsensä ja elämänsä kadottamisesta selkeästi siihen, että tavanomainen, ehdollistuneisiin mielikuviin nojaava minuus on jotakin puutteellista, josta pitäisi päästä eroon. Vasta täydellisen sisäisen muutoksen jälkeen olisi mahdollista saavuttaa sellainen olemisen tila, joka ei riipu ajallisista muutoksista tai muodoista.

Itämaiset esitykset kokemamme elämän harhanomaisuudesta nojaavat myös siihen, että käsityksemme elämästä perustuvat alati muuttuviin ja ajan myötä tuhoutuviin tekijöihin. Ihmisillä on jossakin mielessä objektiivinen tietoisuus aineellisista ilmiöistä, mutta vain subjektiivinen käsitys asioista, joita ei voida aistia tai mitata.

Tietoisuuden evoluution perimmäisenä tarkoituksena lienee se, että ihminen jossakin vaiheessa saavuttaisi objektiivisen tietoisuuden myös elämän syvimmissä ulottuvuuksissa, joista raamattu käyttää nimitystä ”taivasten valtakunta” (tai ainakin jokin sen useista asuinsijoista – tietoisuuden tiloista).

Ratki taivaaseen, vai retki helvettiin?

Kristillinen käsitys ihmisten yksilöllisestä tulevaisuudesta on päätynyt ainoastaan kahteen vaihtoehtoon, taivaaseen ja helvettiin. Ensimmäiseen pääsyn edellytykseksi katsotaan yleensä kaste ja usko Jeesukseen Kristukseen – tarkemmin ottaen hänen sovitustyöhönsä.

Kristinuskon taivas on lyhyesti määritellen Jumalan, enkelien ja - Jumalan yhteydessä täydellisen onnellisten vainajien olinpaikka.

Matteus mainitsee taivasten valtakunnan yli 30 kertaa ja asettaa Vuorisaarnassaan sinne pyrkiville hyvin korkeita vaatimuksia, joiden mukaan läpäisseiden tuli täyttää Isän tahto.

Toisaalla kuitenkin taivasten valtakuntaa verrataan sinapinsiemeneen tai hapatukseen, jolloin ei varmaan tarkoiteta mitään olinpaikkaa, vaan jonkinlaista sisäistä kasvutilaa, lähinnä ihmismieltä, jossa henkisen virikkeen oli määrä kasvaa ja puhjeta lopulta täyteen kukintoon.

Ainoastaan Johannes (14:2) puhuu taivaallisista asuinsijoista sanoin: ”Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” Uusin käännös käyttää sanaa ”huoneita”, mikä lienee turhan maanläheinen ja vaatimaton ilmaus. Kaikki muut raamattuversiot viittaavat todella ”isoon asuntoon, mansioon”.

Paratiisista puhutaan Vanhassa testamentissa kolmetoista kertaa, Uudessa vain kolme (Luuk., 2. Kor., Ilm.).

Paavali kertoo tulleensa ”ruumiissaan tai siitä vapaana” temmatuksi kolmanteen taivaaseen (2. Kor. 12:2), joten ainakin vielä hänellä oli tietoa eritasoisista taivaista.

***

Tuonela mainitaan Uuden testamentin evankeliumeissa ainoastaan kolmessa eri yhteydessä, Vanhassa testamentissa paikkaan viitataan yli kuusikymmentä kertaa.

Manala-nimitystä Uusi testamentti ei tunne laisinkaan, eikä se Vanhassakaan esiinny muuta kuin kuusi kertaa.

Helvettiä taas ei Vanha testamentti tunne ollenkaan – Uudessakin se esiintyy ainoastaan kaksitoista kertaa (Gehenna).

***

Sinänsä uskomus kuoleman jälkeisestä kärsimyksestä on vanha, mutta sitä ei esiinny kaikissa uskonnoissa. Monissa uskonnoissa tuonpuoleinen on unenomainen tila, johon ei välttämättä liitetä rangaistusta. Esimerkiksi muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina.

Joissakin muinaiskulttuureissa kehittyi vähitellen käsitys, että vainajia punnittaisiin heidän elämänsä aikana tekemiensä tekojen mukaan (esim. Egyptissä). Hyvät teot saivat kiitoksen ja vastaavasti pahat teot rangaistuksen.

Helvetti katsotaan ”suoran aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten kristinuskossa ja islamissa, yleensä ikuiseksi piinatilaksi.

Vastaavasti ”kiertävän aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten useissa itämaisissa suuntauksissa, helvetti tai pikemminkin sen eriasteiset, huomattavasti lievemmät vastineet ovat väliaikaisia tiloja, jotka johtavat jälleensyntymiseen, ellei pysyvää tavoitetta ole saavutettu. Fyysisesti kuolleet ”ajautuvat automaattisesti” erilaisiin tiloihin (asuinsijoihin) sisäisen olemuksen nojalla. Joissakin perinteissä näitä olemisen tiloja mainitaan 14 kpl, seitsemän alempaa ja seitsemän ylempää.

Taolaisuudessa, kungfutselaisuudessa ja šintolaisuudessa ei helvettiä tunneta laisinkaan.

***

Miten on mahdollista, että Jerusalemin eteläpuolisesta Gehennasta, alun perin Hinnomin laaksosta, jossa joskus uhrattiin lapsia Molokille, ja johon myöhemmin vietiin rikollisten ja itsestään kuolleiden eläinten ruumiit poltettaviksi, on sittemmin tullut yksi ja ainoa tuomittujen kuolemantakaista rangaistuspaikka, HELVETTI (ks. Matt. 5:22, Jaak. 3:6)?

Yksi syy saattaisi olla siinä, että yleinen tietämys ”näkymättömistä olotiloista” oli jo aikaisemmin päässyt katoamaan, tai sitä oli vaalittu ainoastaan suullisesti ja hyvin suppeissa piireissä.

Oli miten oli - kristillisestä helvetistä on ajan mittaan kehkeytynyt ”oivallinen sijoituskoti” niille, jotka syystä tai toisesta haluttiin leimata ulkopuolisiksi ja vaarallisiksi oikealle uskolle.

”Mustavalkoisen tulkintatatavan” kristillinen alku on löydettävissä jo evankelistoilta. Aluksi se kohdistui lähinnä ”kanssajuutalaisia kohtaan”, nämä kun eivät tulkinneet Jeesuksen roolia kristityiden tapaan. Tämä näkyy mm. kuvauksissa Jeesuksen tuomitsemisesta, missä juutalaiset pannaan kansanjoukkonakin vaatimaan ristiinnaulitsemista, vaikka todennäköisesti oikeudenkäynti suoritettiin täysin kansalta suljettuna. Roomalaisia kohdellaan varsin lempeästi (Pilatusta), koska nämä olivat evankeliumien kirjoitusaikaan todellinen uhka kristillisen liikkeen kannattajille.

Matteus taisteli erityisesti juutalaisia fariseuksia vastaan menemällä (22:7) jopa niin pitkälle, että tulkitsi Jumalan itsensä aiheuttaneen Jerusalemin tuhon v. 70 rangaistakseen juutalaisia, jotka olivat hylänneet ”Hänen poikansa”.

Kristillisen liikkeen laajennuttua roomalaisen kulttuurin alueelle, laajeni samalla myös ”helvettiin kelvollisten” valikoima.

Kirkon aseman vakiintuminenkaan ei valitettavasti lisännyt suvaitsevaisuutta, vaan lähinnä ”helvettiin osoitettavien” määrää, johon lisättiin lähes kaikki uskonnollisista asioista toisin ajattelevat.

”Saatanallistamisen prosessista” voi saada varsin hyvän kuvan mm. professori Elaine Pagelsin kirjasta ”The Origin of Satan” (valitettavasti ei ole suomennettu).

Pahinta käsitysten polarisoitumisessa oli kuitenkin se, että helvetillä pelottelusta muodostui sadoiksi vuosiksi tehokas keino painostaa ihmiset yhden aatteen ja laitoksen alaisuuteen.

Tämän päivän Suomessa pelottelu rajoittunee hyvin harvoihin (toivottavasti) ääriryhmittymiin, mutta vielä 150 vuotta sitten ei ollut harvinaista, että saarnastuolista julistettiin jonkun kuulijan täyttävän selvästi kaikki helvettiin matkaajan tuntomerkit.

Temppelin puhdistamisesta

Matt. 21:12. ”ja hän ajoi ulos kaikki, jotka myivät ja ostivat pyhäkössä, ja kaatoi kumoon rahanvaihtajain pöydät ja kyyhkysten myyjäin istuimet.”

Tämä lausuma on voinut alun perin kuulua Jeesuksen esittämien vertausten joukkoon, mutta sovitettu jossakin vaiheessa konkreettiseksi tapahtumaksi.
Aggressiivisena tekona se ei oikein istu ”toisenkin poskensa kääntävän” Jeesuksen luonnekuvaan. Tuskin kukaan todella henkinen ihminen olisi tällaiseen fanaattisuuteen alentunut, teko kun ei olisi edes johtanut positiivisiin tuloksiin, sillä puolen tunnin kuluttua kaikki olisi palautunut ennalleen.

Keskiajan dominikaanijohtaja, mestari Eckhart tulkitsee temppelin tarkoittavan tässä ihmisen sielua, josta oli ajettava pois pyyteellisyyden hienoimmatkin muodot:

Mestari Eckhartin saarnan no 6 alusta:

Pyhästä evankeliumista voimme lukea, että Herramme meni Temppeliin ja heitti ulos ne, jotka ostivat ja myivät ja sanoi kyyhkysiä ja muita myyville seuraavaa: ”Viekää nämä asiat täältä! Viekää ne pois!”(Joh. 2:16)
Miksi sitten Jeesus heitti pois nuo, jotka ostivat ja myivät ja käski kyyhkysiä kauppaavat viemään ne pois sieltä? Hänellä ei ollut muita tarkoituksia kuin puhdistaa Temppeli, aivan kuin hän oli tahtonut sanoa: Minulla on oikeus tähän Temppeliin ja haluan sen itselleni ollakseni siinä herrana.
Mitä tämä sitten tarkoittaa? Tämä temppeli, jossa Jumala voi ehdottomasti hallita Tahtonsa mukaan, on ihmisen sielu, jonka Hän on tehnyt täysin Itsensä kaltaiseksi, aivan kuten saamme lukea Herran sanoneen: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme ja kaltaiseksemme” (1.Moos. 1:26). Ja näin Hän myös teki. Jumala on tehnyt sielun niin kaltaisekseen, ettei mikään muu taivaan ja maan kaikista Hänen ihmeellisesti luomistaan suurenmoisista olennoista muistuta Jumalaa yhtä paljon kuin ihmissielu.
Juuri tästä syystä Jumala tahtoo tämän temppelin puhdistettavan, että Hän voisi olla siinä täysin ainoana asiana. Tämä temppeli on juuri Hänen mukaisensa siitä syystä, että se on juuri niin Hänen kaltaisensa - ja Hän on siinä tyytyväinen: voidessaan olla siinä ainoana asiana.

Saarna kokonaisuudessaan:
https://www.netikka.net/studiomielty/temple.html

Paavali kirjoitti: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on, ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat (1.Kor. 6:19).”
Paavali tarkoittanee tässä ruumiilla myös ihmisen mieltä ja sielua, joten tämäkin kirjoitus saattaisi osaltaan vahvistaa näkemystä Temppelin puhdistamisen vertauskuvallisen tulkinnan suuntaan.

Eckhart kuvaa vertauksen tarkoittamaa tilannetta siten, että siinä ovat kyseessä lähinnä hyvät ja uskonnolliset ihmiset, joiden hartaudessa oli yhä hienovaraisia, itsekkäitä piirteitä. Karkeimmat heistä muistuttivat Temppelin edessä kauppaa käyviä, sellaisia ihmisiä, jotka erilaisin uskonnollisin tai sosiaalisin toimin uskoivat voivansa ostaa itselleen Jumalan hyväksynnän.

Rahanvaihtajia ja kyyhkysten myyjiä kohtaan Jeesus oli suopeampi, koska he kuvasivat lähinnä sellaisia uskonnonharjoittajia, jotka eivät edes itse huomanneet, että heidän toimissaan oli itsekästä motivaatiota.
Nämäkin ihmiset rakastivat Jumalaa vielä kuin lehmää: siltä saatavan maidon takia (ei Jumalan itsensä takia, yli kaiken).

Tiivistäen voitaneen sanoa temppelin puhdistamisessa olevan kyse kaikenlaatuisten inhimillisten ehdollistumien uudelleenarvioinnista ja purkamisesta. Mielen saattamisesta sellaiseen tilaan, joka ei sisällä ennakkonäkemyksiä, jotka värittävät ja vääristävät kaikkea havaitsemista ja toimivat samalla esteenä todellisen kokonaisvaltaisen tiedostamisen suhteen.

Vuorisaarnan määritelmä ”pakanuudesta”.

Vuorisaarnan kuudennen luvun 31. jae kertaa jo aikaisemmin esitetyn kehotuksen murehtimattomuuteen ja antaa samalla määritelmän "pakanuudesta":

”pakana” on sellainen henkilö, jonka elämän johtavana periaatteena on kaikenlaatuisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen: toisin sanoen - lähes kaikki ihmiset on Vuorisaarnan kriteerien mukaan luettavissa pakanoihin!

”Matt. 6:31. Älkää siis murehtineetko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' 32. Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.”

Teksti kertaa vielä 25. jakeen esittämän asian siitä, että ihmisen kaikki luonnolliset tarpeet ovat joka hetki taivaallisen isän tiedossa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että voisimme jättäytyä toimettomina odottelemaan tarpeidemme automaattista tyydyttämistä jo ennen kuin olemme löytäneet sen lähteen, jossa kaikki tarpeet tulevat lopullisesti tyydytetyiksi. Saarnan seuraava jae antaa tähän suoran kehotuksen:

”Matt. 6:33. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. 34. Älkää siis murehtineetko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."

Vuoden 1992 raamatunkäännös korostaa hieman lievemmin etsimisen tärkeyttä (luterilaistaa) sanomalla, "etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.” Vanhemmat käännökset tulkitsevat ehdottomammin, "etsikää ensin...", englantilaisen version sanoessa, "etsikää ensin Jumalan valtakunta ja Hänen vanhurskautensa" - mikä lienee sanoman todellinen merkitys (vanhurskaus on kokonainen).

Vasta tämän äärimmäisen tavoitteen löytämisen jälkeen sanotaan kaiken muun asettuvan kohdalleen ja tulevan ehdottomasti huolehdituksi - ei sitä ennen! Miksi muutoin olisi tarpeen korostaa etsimisen tärkeyttä?

Tämä on meille luterilaisille ehkä vaikeasti sisäistettävä kohta, koska olemme tottuneet korostamaan uskomisen ratkaisevaa, jopa pelastavaa merkitystä ja vähätelleet ainakin jossakin määrin todellisen omakohtaisen etsimisen tärkeyttä.

Tällainen etsimisen vähättely juontaa jo toiselta vuosisadalta,Tertullianuksesta saakka. Hän julisti, ettei etsijälle ollut enää mitään löydettävissäkään, eikä kolkuttajalle ollut ketään avaamassa, koska kaikki oli jo löydetty ja avoimena saatavissa Tertullianuksen edustaman ainoan oikean kirkon piiristä (tosin hänen mielensä muuttui myöhemmin, ja hän liittyi montanolaisiin).

Vuorisaarna ei millään tavoin lupaa kaiken automaattista saavuttamista niille, jotka samastuvat voittopuolisesti tähän tuntemaamme elämään. Tavoite on mahdollinen ainoastaan sellaisille, jotka ovat täydellisesti kääntäneet tajuntansa painopisteen elämän äärimmäisen ajattoman lähteen suuntaan - ja vain siihen.

Samaa todistaa myös keskiajan suuri dominikaaniopettaja, mestari Eckhart joulusaarnassaan:

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä (ylhäältä syntymisestä) ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa.
Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä.

Psalmin 34:5 Tulkintaa

Psalmin 34 neljäs jae antaa varsin kauniin ja universaalin kuvan Jumalasta, joka on kaikessa ja kaikkialla:

Ps. 34:4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.

Viidennen jakeen eri käännösmuodot ovat:

5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen (rk 1938).
5. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. (rk 1992)
5. Sinä valmistat minulle pöydän vihollisteni kohdalle (rk 1776 Biblia)
5. Thou preparest a table before me in the presence of mine enemies: thou anointest my head with oil; my cup runneth over. (King James 1611)
5. pones coram me mensam ex adverso hostium meorum inpinguasti oleo caput meum calix meus inebrians (Vulgata.

Ps. 34:6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Vaikeaselkoisen viidennen jakeen sanatarkka teksti kuuluu Jaakko 1. raamatunkäännöksen mukaan: Vihollisteni läsnä ollessa sinä valmistat eteeni pöydän: sinä voitelet pääni öljyllä; maljani vuotaa ylitse.

Vanha biblia ja vuoden 1938-käännös puhuvat nekin pöydän valmistamisesta, mutta uusin käännös on tuonut asian lähemmäksi tavallista ruokapöytää puhumalla pelkästään sen kattamisesta. Samalla käännös on selvästi kaventanut ilmauksen merkitystä: koko ruokailutilan valmistaminen on toki enemmän kuin vain kattaminen. Tämä pieni seikka ei ole vailla merkitystä silloin, jos pyritään pääsemään selville siitä, mitä ilmauksella todella alun perin tarkoitettiin.

Kun tarkastellaan kahta seuraavaa lausetta, tulee pöydän valmistamisen merkitys näkyviin: pöytä kuvannee tilaa, jossa inhimillinen ja jumalainen kohtaavat. Pään voitelu merkitsee sitä, että inhimillinen tietoisuus luovuttaa sijansa jumalaiselle. Se merkitsee aivan samaa kuin syntyminen ylhäältä tai taivaalliset häät tai (Jumalan)lapseksi jälleen tuleminen.

Jumalaista luontoa kuvataan usein auringon kaltaiseksi: se antaa alati itsestään, eli vuotaa ylitse. Ja niin tulee myös ihmisestä tällaisen ”aterioinnin” jälkeen sisäisessä mielessä auringon kaltainen, joka ei enää vaadi tai tarvitse itselleen mitään, vaan ilmentää kaikessa täysin pyyteetöntä, kaikkea ja kaikkia syleilevää rakkautta.

Mestari Eckhartin opetuksia lainaten voitaisiin sanoa, että kyseessä oleva pöytä tarkoittaa ihmisen sielun korkeinta ominaisuutta, mihin astuessaan (vuodattuessaan) itse Jumalakin joutuu luopumaan kaikista ominaisuuksistaan (ts. kolminaisuudestaan), ja missä jumalan syntymisen ihmissielussa on mestari Eckhartin mukaan määrä tapahtua.

Mitä sitten tulee noihin läsnä oleviin, tai katseillaan seuraaviin vihollisiin, voitaisiin ajatella heidän symboloivan ihmisen aikaisempia heikkouksia, jotka on ennen ”pöydän kattamista” voitettu ja syrjäytetty. Toisaalta ne voisivat kuvata myös koko ulkoista ympäristöä, joka on aikaisemmin vetänyt tajunnan pois Jumalasta. Filosofi Nietzsche käyttää sanaa ”painavuuden henki”, joka on luonut kaikki inhimilliset ehdollistumat (kuten toisistaan riippuvan hyvä ja pahan).

Periaatteellisessa mielessä tämän pöydän tai henkisen olotilan täytynee kuitenkin olla aina olemassa, koska ikuisuudessa (Jumalassa) kaikki on alati läsnä, eikä mitään tarvitse erityisesti rakentaa ajallisen tilanteen mukaan.

Psalmi puhuneekin kyseisestä asiasta ajalliselta näkökannalta katsoen: niin että pöytä on kyllä ikuisuudessa aina valmiina, mutta ajallisen tietoisuuden kannalta se voidaan tiedostaa edellyttäen, että ihminen itse on sisäisesti valmis kohtaamaan jotakin täysin itsestään poikkeavaa, henkistä ja ikuista.

Eckhart kuvaa tätä valmiutta joulusaarnassaan seuraavasti:

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä (ylhäältä syntymisestä) ja siitä, kuinka se voisi ta-pahtua meissä sekä saavut¬taa täytty¬myksensä hy¬veellisessä sie¬lussa aina kun Isä jumala lau¬suu Ikuisen Sa¬nansa täydelli¬sessä sielussa.
Sillä kaikki tämä sanottu kos¬kee ymmärrettävästi jo¬kaista hy¬vää ja täy¬dellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul¬kee Jumalan teitä. Se ei tieten¬kään koske luon¬nollista, kuri¬tonta ihmistä, koska hän on vielä kau¬kana ja täysin tietämätön tästä synty¬mästä.

Vihaamalla opetuslapseksi?

"Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. 27. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni (Luuk. 14:26-27).

Tämä Luukkaan esittämä vaatimus vaikuttaa hyvin erikoiselta jos sitä verrataan esim. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Paavalin kirjaamaan ”kuninkaalliseen lakiin - rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kaikki evankelistat kyllä kirjoittavat yksituumaisesti elämänsä kadottamisesta todellisemman ja ikuisen elämän löytämisen edellytyksenä, mutta läheistensä vihaamista ei Luukkaan tapaisesti sentään suositella.

Matteus ja Markus ilmentävät melkein yhtä jyrkkää ”poissulkevuutta” tilanteessa, missä Jeesus kutsui veljikseen, sisarikseen ja äidikseen ainoastaan niitä, jotka tekivät hänen taivaallisen Isänsä tahdon.

Mutta tämä antaa sentään jonkinlaisen viitteen siitä, mitä Luukkaan karkealta ja ankaralta vaikuttava vaatimus voisi tarkoittaa:
Lienee ymmärrettävää, että mikäli joku voisi täyttää taivaallisen Isän tahdon, pitää hänellä luonnollisesti olla täysin yksiselitteinen tietoisuus siitä, mikä Isän tahto kullakin hetkellä on.

Se ei tarkoita mitään epämääräistä ja tulkinnallista ”sisäistä kuiskausta”, jollainen lienee yleensä yhä rajallinen ilmaus ihmisen sisäisen olemuksen alitajuisesta puolesta, vaan selkeää, välitöntä ja välityksetöntä tietoisuutta esillä olevan asian todellisesta luonteesta.
Kyse ei siten ole ajatusprosessin tuloksista, saati tunnereaktiosta, vaan jostakin aivan toisenlaatuisesta asioiden hahmotuksesta niiden todellisen ja syvimmän olemuksen pohjalta ja pohjalla.

Matteus, Markus ja Luukas esittävät oman ristinsä kantamisen yhteisenä vaatimuksena jokaiselle Jeesuksen seuraajalle. Tämä tulkittiin alkuvuosisatoina niin suoraviivaisesti, että ihmisen tuli pelastuakseen konkreettisesti hankkiutua marttyyrikuolemaan, koska vain ”oman ruumiin veri” toimi lunastuksena.

Jeesuksen seuraamista voidaan suorittaa esim. pyrkimällä omalla kohdallaan ymmärtämään ja sisäistämään hänen antamiaan viitteitä oikeasta elämäntavasta, asennoitumisesta ja äärimäisistä hengellisistä tavoitteista.

Ristin kantaminen lienee kuitenkin tarkoitettu otettavaksi symbolisesti niin, että jokaisen tulisi kantaa kaikki omalle kohdalleen tulevat elämänkokemukset elämän sisäisen viisauden valmistamina oppitunteina, joista selviytyminen voi Jumalan armosta kohottaa yksilön sisäisen sietokyvyn ja koko tiedostamistavan ulkonaisista ilmiöistä riippumattomaan tilaan.

Luukas käyttää hyvin voimakasta kieltä puhuessaan vihaamisesta. Mutta hän ei varmaan tarkoita mitään tunneperäistä vihaa, koska sellainen ei mitenkään soveltuisi henkisen opetuslapseuden kuvaan.

Opetuslapseuden kriteerit nostetaan tässä esityksessä hyvin korkealle. Vaaditaan kaikkein luonnollisimmistakin ”maallisista ehdollistumista” vapaata mieltä. Samalla nousee myös rakkaudelle asetettavat vaatimukset jopa niin korkealle, että lähimmäisen rakkaus pitää muuttua ”Kauimmaisen rakkaudeksi”, joka ei enää tee eroa sukulaisten ja vieraiden kesken, vaan tarkastelee kaikkea elämää yhtäläisesti.

Matteuksen evankeliumissa (5:47) annetaan ymmärtää, että ”luonnollinen lähimmäisenrakkaus” ei vielä ole henkistä, vaan se kuuluu uskonnosta riippumatta vielä puhtaasti yleisinhimillisyyden piiriin (pakanoillekin).

”Kauimmaisen rakkauden” tavoittaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen kykenee toteuttamaan ”ensimmäistä kaikista käskyistä”, Jumalan rakastamista yli kaiken ilmenneen – itsensä mukaan lukien.

Mestari Eckhart totesi, että tavallisimmin ihmiset rakastavat Jumalaansa kuin lehmää – siltä odottamansa maidon vuoksi - koska inhimillinen tahto sisältää lähes aina jonkinasteisia pyyteitä.

Jeesuksen kaltainen henkilö tiedostaa kirkkaasti kaiken elämän yhteisen sisäisen perustan, mutta todella kaltaisikseen hän voi kutsua vain sellaisia, joiden toiminta kumpuaa heille yhteisestä, erehtymättömästä tietoisuuden tasosta.