Vapusta

Vappu on länsimaissa toukokuun ensimmäisenä vietettävä juhlapäivä, jota on juhlittu jo keskiajalta lähtien. Nimi juontaa Pyhään Walpurgiin, 700-luvun baijerilaiseen abbedissaan.

Alun perin keltit ja germaanit juhlivat toukokuun alussa kevään alkamista. Menoihin kuului mm. kokkojen polttamista, jota myös muinaiset suomalaiset harjoittivat kutsuen niitä helavalkeiksi.

Vappu on yleisluonteeltaan iloinen juhla, johon kuuluu runsasta ruokailua ja juomista sekä tanssia. Se ei ole kirkollinen pyhäpäivä, vaikka siihen on yhdistelty myös uskonnollisia käsityksiä.

Saksassa vappuyö tunnetaan noitien ja taikuuden yönä (sijoittuvat Suomessa pääsiäiseen), jolloin sapattia viettäviä noitia pyrittiin karkottamaan tulilla. Noitasapatti on ajatuksena syntynyt kuitenkin kristinuskon piirissä vasta 1400-luvulla.

Nykymuotoinen vappu työväestön juhlana on saanut alkunsa 1800-luvulla Yhdysvalloissa, jossa toukokuun 1. päivänä 1886 järjestettiin yleislakko kahdeksantuntisen työpäivän saamiseksi sekä kolme päivää myöhemmin mielenosoitus muutaman lakon aikana surmansa saaneen muistoksi.

Samoihin aikoihin myös ylioppilaat adoptoivat vapun omaksi juhlakseen täällä ilmesesti Etelä-Ruotsin kansanomaisen vapunvieton mallin mukaan. Ylenpalttisen ruokailun ja juomisen uskottiin kansan parissa tuovan voimia tulevan kesän varalle.

***

Työn ja oppimisen juhliminen on ihmisyyden kehittymisen kannalta paikallaan. Työn ja tekemisen kautta ihmiset ovat kehittäneet omaa ajatteluaan ja taitojaan jo paljon ennen ensimmäisen kirjallisen tuotteen laatimista. Kirjalliseen muotoon on saatettu lähinnä sellaista, joka on jo aiemmin havaittu, ajateltu, koettu ja koeteltu.

Kirjojen kautta oppimisen tarkoituksena lienee helpottaa ja nopeuttaa aikaisemmin opitun omaksumista, joka kuitenkin yleensä edellyttää, että luettu myös ymmärretään ja kyetään soveltamaan käytäntöön.

***

Luterilaisten väitetään ottaneen täysin todesta 1. Mooseksen kirjan lausuman: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen.”

Viime vuosikymmenten työtehtävien muutokset ovat johtaneet ja johtamassa yhä enemmän siihen, että hikoaminen tapahtuu lähinnä mielen alueella ja että oppimista vaaditaan yhä enemmän ja pitempään. Kun jonkin asteen yli on opittu, on edessä usein seuraava aste, eikä ylitettävien asteiden lukumäärästä saada enää kovin selkeätä kuvaa.

***

Ihmiset vaativat usein sekä muuttumattomuutta että muutosta. Hyväksi koettujen asioiden pitää pysyä muuttumattomina, kun taas epäkohdiksi koetuissa ja kyllästykseen asti johtaneissa tulisi tapahtua välittömiä muutoksia.

Kyllästyminen ja kärsimättömyys takaavat muutokset, mutta eivät niiden laatua ja toteutustapoja. Hyväkin muutos saattaa olla pahaksi, ellei sen omaksumiseen ole valmiutta tai halukkuutta.

Luukkaan evankeliumi puhuu ”etsikkoajan tunnistamisen tärkeydestä”, jota voitaisiin soveltaa myös kaikkiin muutoksiin, jotka vievät ihmisyyttä jonkin asteen yli. Lausuma viittaa etenkin omien sisäisten tarpeiden tarkkailuun niin, ettei elämännäkemyksen syveneminen peity pintapuolisen viriketulvan alle.

Luukkaan lausuma ei todennäköisesti tarkoita opportunismia sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan sen havaitsemista, mikä on kussakin vaiheessa olennaista oman itsensä sisäisen kasvun ja avartumisen kannalta.

***

Vappu mielletään usein juhlaksi, jolloin iloitaan iloitsemisen tai jonkin tulevan vuoksi. Arjesta irtautumista helpotetaan usein myös Spiritus Fortiksen myötävaikutuksella, jolla tosin usein on omat vastavaikutuksensa.

Uskonnollisissa piireissä pyydetään avuksi Spiritus Sanctusta, jonka vaikutus näyttää sekin usein olevan lyhytaikainen.

Tuomaan evankeliumin Jeesus toteaa, että hän löysi maailmaan tullessaan kaikki ihmiset humalatilassa – sisäisesti vapputunnelmissa. Hän tosin katsoi, että ihmiset olivat humaltuneet maailmasta eli samastuneet liiaksi maalliseen elämännäkemykseensä.

Jossakin vaiheessa ihmisten tulisi tulla ”ohikulkijoiksi” – ylioppilaiksi kaiken ulkoisen suhteen niin, ettei mikään tilapäinen ja ennen opittu enää sido heidän sisäistä olemustaan.

Sama Tuomaan evankeliumi toteaa myös sen, että ihminen itse voi omin ponnistuksin päästä ainoastaan ”abiturientiksi eli Johanneksen (Kastajan) kaltaiseksi”, josta vain täydellinen tietoisuuden muutos, ”ylhäältä syntyminen”, voi kohottaa hänet ”ihmisyyden suhteen ylioppilaaksi, lapsen kaltaiseksi, luovaksi, katoavuudesta vapautuneeksi henkiseksi olennoksi.”

Ylös kohoavat vappupallot voisivat symboloida sitä, että ihmisenkin on määrä lopulta kohota (Gallen-Kallelan Ad Astra maalauksen tapaan) kaikesta raskaasta ja raskauttavasta vapautuneena pois katoavaisuuden kahleista.

Turun kirkkopäivien houkutteleva mainoskuva

Kirkkopalvelut ry on teettänyt suunnitelman ja laittanut esille toukokuussa pidettävistä kirkkopäivistä katumainoksia, joissa naisten alusvaatemainoksen päälle on kirjoitettu sanat: 

”Sä oot hyvä just sellaisena kuin oot.” Kutsujaksi ilmoitetaan Jezuz!

Kampanjan kohderyhmä on viestintäpäällikkö Peltosen mukaan 25-40-vuotiaat nuoret kaupunkilaiset Turun alueella. Hänen mukaansa mainoksen idea on siinä, ettei tulijan tarvitse tämän ”Jezukzen” mielestä näyttää alusvaatemallilta (Jezuksen mielipide on siten Peltosen tiedossa).

Kirkkopäivillä tullaan puhumaan siitä, ettei kenenkään tarvitse olla enempää kuin mitä on.

Ihminen on tietenkin sitä mitä hän kunakin hetkenä kehityksensä vaiheessa sattuu olemaan. Ihmisellä saattaa olla jonkinlainen käsitys omasta persoonallisuudestaan – sekin nojannee suurelta osin ympäristön antamaan palautteeseen. Sisäisestä – saati sisimmästä – olemuksestaan ihmisellä ei yleensä ole juuri mitään käsitystä (sisin ei tosin ole käsitteellisesti määriteltävissä).

On selvää, että ihminen on valmis kirkkopäiville sellaisena kuin hän on, mutta on kaikkea muuta kuin selvää, että hän olisi valmis myös uskontojen perimmäisten tarkoitusten ja tavoitteiden suhteen.

Jos jokainen olisi valmis sellaisena kuin hän on, menettäisivät kaikki uskonnot ja filosofiat (paitsi epikurolaisuus) merkityksensä.

Suurin osa uskonnoista pyrkii omin tavoin opastamaan ihmisiä ”palaamaan takaisin Isänsä kotiin” – irrottautumaan sisäisesti elämän katoavista, tilapäisistä ilmiöistä.

Se ei tietenkään tarkoita, että pitäisi ulkonaisessa mielessä olla enemmän kuin mitä on – päinvastoin – pitäisi olla sisäisesti vapaa (hengessään köyhä) kaikesta siitä, mihin elämä on ehdollistanut, eli mitä ihminen on ulkoisesti (missä on hänen rikkautensa).

***

Uusi Testamentti määrittää katoavaisuuden voittamisen sanomansa ytimeksi. Se tapahtuu yhdentymällä sisäisesti katoamattomaan.

Ylhäältä syntyminen, tulella kastaminen, lapsen kaltaiseksi tuleminen, taivaallisen Isän täydellisyyden toteuttaminen tai Isän ja Pojan kanssa yhteen ja samaan ykseyteen tulo kuvaavat tätä korkeinta tavoitetta.

Evankeliumit eivät lupaa ehdoista vapautettua pääsyä taivasten valtakuntaan, vaan edellyttävät maallisuudesta vapautumista.

***

Vasta kirkko on määritellyt ylösnousemuksen lihalliseksi tapahtumaksi, jossa kuolemassa hajonnut ihmisruumis palautetaan ennalleen ja yhdistetään sielun kanssa iankaikkiseen (ja erilliseen eli synnilliseen – Jumalasta erillään olevaan) elämään.

Tällainen näkemys jättää hyvin paljon kysymyksiä esim. siitä, millaisen ruumiin saisivat sikiöinä tai aivan pieninä menehtyneet, vammaiset ja ne lukemattomat, jotka ovat ikänsä olleet tyytymättömiä keholliseen puoleensa? Toisaalta juuri kehollinen olomuoto rajoittaa suuresti tajunnan toimintakenttää ja toimii erillisyyteen (ja siten myös synnillisyyttä) johtavana tekijänä.

Haudankaivajat voivat todistaa kehollisen olemuksen kertakäyttöluonteisuudesta.

***

Kirkkopäivien mainos on nyt poistettu katukuvasta sosiaalisessa mediassa syntyneen kohun johdosta. Mainosta aluksi puolustellut järjestäjän viestintäpäällikkö pyytelee anteeksi epäonnistunutta kuvavalintaa, jonka viesti ei näytä avautuneen (eikä mikään ihme).

Hiljaisuudestako vientiartikkeli?

Kuva: Asko Kuittinen

Sveitsiläinen viikkolehti Das Magazin ylistää suomalaista taitoa olla vaiti ominaisuutena, josta muut voisivat (ainakin kohtuullisessa määrin) ottaa oppia. Muualla ollaan koko ajan äänessä ja puhutaan lähinnä itsestään, kun taas suomalaiset vaikenevat säännöllisesti tai ovat ainakin paljon vähäsanaisempia.

Sveitsiläisestä näkökulmasta Suomi tuntuu lähes retriitiltä, jota harjoitetaan erityisesti vetäytymällä luontoon tai saunan lauteille. Suomalaiset ovat jo pullottaneet turisteille puhdasta ilmaa kotiin vietäväksi, mutta hiljaisuutta lienee vaikeata panna pakettiin.

Suomalaiset asiantuntijat selittivät sveitsiläisille ainakin vieraan vallan alaisuuden synnyttämää hiljaa olemisen tarvetta ja toivat myös esiin yleisen puhumattomuuden negatiivisia puolia.

Epäluuloisuus vieraita kohtaan lienee perua jo Ruotsin vallan aikana koetusta epäoikeudenmukaisuudesta (verot ja sodat) sekä isonvihan aiheuttamasta negatiivisesta kuvasta venäläisistä.

Viime sodat hiljensivät miesten puhumista, koska he totesivat pian, ettei noista kokemuksista voitu avoimesti puhua muiden kuin vastaavia läpikäyneiden kanssa. Sotien jälkeinen poliittinen ilmapiirikin pyrki rajoittamaan kokemusten esiintuomista.

Hiljaisuuden luonnollisin lähtökohta löytynee kuitenkin entisaikojen harvasta asutuksesta, joka rajasi ihmisten väliset yhteydet hyvin vähäisiksi. Jokapäiväinen elämä ei tuottanut kovin paljon uusia virikkeitä ja puheenaiheita, joten vaikenemisesta muodostui kaikkein luonnollisin olotila.

Isäni kertoi, että kun hän oli oman isänsä kanssa kahdestaan raivaamassa peltoa, niin päivittäinen kanssakäyminen rajoittui neljään sanaan: puolelta päivin ”mennään syömään” ja illansuussa ”lähdetään kotiin.” Vaikka isäni näytti pitävän tällaista kulttuuria turhan vähäsanaisena, jatkui se jossakin muodossa (keskustelemattomuutena) myös (ainakin) seuraavan polven ajan.

Muutama sukupolvi sitten jotkut ”monisanaisimmista” siirsivät vielä niin sanottua suullista perimätietoa polvelta toiselle, mutta lopullisen ”kuoliniskun” tämä toiminta sai 1960-luvulla. Silloin kuin televisio kannettiin etuovesta sisään, lensi perimätieto takaovesta ulos!

***

Sveitsiläiset ja monet muut taajaan asutettujen maiden ihmiset ihailevat Suomessa lähinnä ulkoista hiljaisuutta, joka mahdollistaa huomion kiinnittämisen omaan ajatteluun ja tuntemuksiin. Opastin joskus yli 50 vuotta sitten hollantilaista perhettä. Kun menimme metsään katsomaan muinaishautoja, he kysyivät peloissaan, saako metsässä kulkea kysymättä keneltäkään lupaa?

Ulkoinen hiljaisuus vähenee täälläkin suhteessa kaupungistumiseen. Kovin kauaksi ei tosin suomalaisista kaupungeista tarvitse etääntyä löytääkseen täyttä korpea.

***

Hiljaisuus ei kuitenkaan ole ”kaikkien herkkua.” Monet ahdistuvat varsin pian joutuessaan omien ajatustensa ja tuntemustensa rajoittamaksi – tai jopa uhkaamaksi. Ulkoinen viriketulva on monelle oivallinen keino työntää taka-alalle omia ikäviä muistoja ja pelkotiloja. Menetelmän heikkous on siinä, että sisäiset ristiriidat ja pelot jäävät ratkaisematta. Saattaa käydä myös niin, ettei oma sisäinen elämä kehity ja voimistu, vaan jää aivan liian riippuvaiseksi ulkoisista virikkeistä.

***

Niin sanotut hiljaisuuden retriitit pohjautuvat yleensä ulkoisten virikkeiden minimoimiseen, mikä on oman ajattelun syventämisen kannalta välttämätöntä. Ulkoisen hiljentymisen tarpeesta muistuttaa myös Mooseksen käsky ”lepopäivän pyhittämisestä”, joka tosin useimmiten ymmärretään hakeutumiseksi ulkonaisten uskonnollisten virikkeiden (jumalanpalvelusten) pariin.

Muodolliset uskonnolliset toiminnat jäävät tosin helposti varsin pinnallisiksi ja muistuttavat Matteuksen evankeliumissa moitiskeltua ”pakanoiden monisanaisuutta.”

***

Matteuksen evankeliumi viittaa aivan toisen laatuiseen hiljaisuuteen, jossa sanat, tunteet ja ajattelu jäävät pois. Silloin saavutaan tilaan, jossa elämä itse puhuu elämänä itsenään lausumatta mitään erillistynyttä, erilaistunutta ja ehdollistunutta – paljastaen ainoastaan kaiken ydinolemuksen.

***

Askeetit menivät erämaihin ja luoliin, munkit vetäytyivät luostareiden kammioihin luodakseen itselleen ulkoisen hiljaisuuden, joka on edellytyksenä sisäisen hiljaisuuden laskeutumiselle (tai siihen nousulle).

Ongelmia syntyy siitä, että ulkoiset virikkeet ovat aikojen saatossa muodostuneet muistikuviksi, ajatusmuodoiksi ja tuntemuksiksi, jotka pyrkivät herkeämättä täyttämään mielen.

Vanhoissa kristillisissä menetelmissä pyrittiin ensin mielen keskittämiseen yhteen kohteeseen (konsentraatiossa), sen jälkeen keskittymisen syventämiseen (meditaatioon) ja lopulta täysin ajatuksettomaan sulautumiseen asian ydinolemukseen (kontemplaatioon).

Nämä menetelmät eivät tietenkään ole kristittyjen kehittämiä, vaan ikivanhoja – tosin vain harvojen käyttämiä tapoja hankkia tietoa ja omakohtaista tietoisuutta asioista, joihin tavanomainen järkeily ei pääse milloinkaan käsiksi.

***

Suomalainen hiljaisuus ja turvallisuus saattavat asiallisesti esiin tuotuina toimia matkailuvalttina rauhattoman Euroopan ja Aasian asukeille. Täytyy kuitenkin pitää mielessä se, etteivät kaikki ole valmiita kohtaamaan itseään hiljaisuudessa ja ettei ulkoinen hiljaisuus vielä ratkaise kaikkia ihmisyyteen liittyviä ongelmia.

Ihmisen mieli on suureksi osaksi kaaosmainen koostuma, jonka pahimmat solmukohdat pitäisi saada avattua ennen kuin sen hallitsematon virtaus saattaa seestyä ja lopulta raueta hiljaisuuteen, jossa vasta elämä itse voi ”lausua itsensä julki.”

Naurua kirkontornista!

Bielefeldin kirkon "naurava torni"

Saksan Westfalenissa sijaitsevan Bielefeldin Nikolain kirkon tornista kuuluu toukokuun 7. päivään saakka kellonsoiton sijasta voimakasta, iloista naurua. Kirkon pastorin mukaan tarkoitus on tuoda enemmän iloa elämään sillä kielellä, jota ymmärretään hyvin koko maailmassa. Papin mukaan nauru on tärkeä viestinnän väline, eikä naurava ihminen voi olla aggressiivinen. Kyseisessä kirkossa on edellisenä vuonna kokeiltu myös naurujoogaa.

http://www.katholisch.de/aktuelles/aktuelle-artikel/uber-bielefeld-lacht-sogar-der-kirchturm

Evankeliumeita on yleisesti markkinoitu ilosanomina, mutta naurua ei niissä mainita kertaakaan. Naurusta puhutaan kyllä Vanhassa Testamentissa 26 kertaa – eniten Jobin kirjassa (Mooseksen kirjassa naureskelee ainoastaan Saara – hyvästä syystä).

Ilo sinänsä mainitaan Uuden Testamentinkin puolella 60 kertaan. Eniten ilo-sanaa löytyy Paavalin kirjeistä (26 kertaa), toiseksi eniten Luukkaan evankeliumista (11 kertaa).

Pääkaupunkiseudun kirkontorneista saatetaan piankin kuulla naurua tai iloista nuorten musiikkia (musaa), sillä keventämisestä ja leppoistamisesta on tullut muoti-ilmiö (sisäänheittotuote). Kirkontornin tekniikka lienee syytä varmentaa siten, ettei kuolinkellojen sijasta vahingossa kajauteta ilmoille ratkiriemukasta naurua.

Kristinuskossa ihmisten taakan selkein periaatteellinen keventäminen on tapahtunut jo ensimmäisinä vuosisatoina, kun Jeesus Kristus asetettiin (häneltä lupaa kysymättä) menneiden, olevien ja tulevien syntien kantajaksi.

Evankeliumit todistavat hänen itsensä edellyttäneen sitä, että kukin kohdallaan unohtaa itsensä ja kantaa narisematta omat vaikeutensa.

Jaakob, ”Herran veli”, neuvoo pitämään koetuksia pelkkänä ilona, jotka voivat kasvattaa ihmisessä kärsivällisyyttä jopa siihen asteeseen saakka, että hän voi sisäisesti eheytyä täydellisesti (yhdistyä täydellisyyteen).

Jaakob tosin mainitsee myös sen, että sisäisen rauhan ja tasapainon saavuttaminen tapahtuu pääsääntöisesti vasta karvaiden pettymysten, murheiden ja surujen jälkeen, jotka ovat saattaneet mielen ”nöyryyden tilaan” – irrottaneet sen riittävästi kaikesta katoavasta. Vasta sen jälkeen ihminen on tullut ”sisäisesti niin kevyeksi”, että hänet voidaan korottaa.

Kohu itsenäisyyden juhlarahasta

Itsenäisyyden juhlarahan kohua aiheuttaneen kuvan sanallisessa selityksessä todetaan:

”Vasemmalla on kaksi ihmishahmoa, joista sisimmäinen osoittaa pitkällä aseella oikealle. Keskeltä oikealle on seitsemän ihmishahmoa rivimuodostelmassa.”

Teksti näyttää viittaavaan ainoastaan sodankäyntiin ja yrittää tietoisesti peitellä (ainakin kiireelliseltä tarkastajalta) sen, että kyseessä on punaisten teloitus (tosin ehkä heidän itsensä lavastama).

Kolikon suunnittelijalla (ja mahdollisesti hänen taustatiimillään) on kieltämättä ollut poliittiset päämäärät: repiä auki vanhoja arpia.

Juhlavuoden tarkoituksena tulisi ilmeisesti olla yhtenäisyyden ja positiivisen hengen – ei vastakkain asettelun lisääminen.

Pakolaiskysymys on jo selvästi lisännyt ja jyrkentänyt kansalaisten näkemyseroja, joten 100 vuotta vanhojen, monella tavoin jo käsiteltyjen riitojen uudelleen lämmittäminen on kaikkea muuta kuin toivottavaa.

Juhlavuoden alku Senaatintorilla oli sekin varsin provosoiva, joten millaisia ”Vau-huudahduksia” onkaan odotettavissa Itsenäisyyspäivän tienoilla?

Muutosvastuksesta

Usein sanotaan – ja oikein sanotaan – että maailmassa vain muutos on varma asia. Ihminen ei tosin kiinnitä paljonkaan huomiota sellaiseen muutoksiin, joita ei voi havaita hänen elinaikanaan. Mantereet ovat muuttuneet ja merenpohjista on tullut vuoristoja, mutta tällaiset ”järkyttävät muutokset” eivät järkytä ihmismieltä.

Ihmismieli toimii hieman fysiikan lakien mukaan siinä, että lepokitka on suurempi kuin liikekitka: mieli ei halua luopua asioista, joihin se on tottunut. Raamattu kertoo samasta vertauksessa vanhoista leileistä, jotka eivät kestä uutta viintä.

Periaatteessa muutosvastuksen takana saattaa olla pyrkimys turvallisuuteen, missä kaikki ”liian uusi” herättää pelkoa. Tällainen ihmismielen ominaisuus on syntynyt hyvin pitkän ajan kuluessa koetuista pettymyksistä, joiden toistumista pyritään välttämään.

Jonkinasteinen varovaisuus on tietenkin paikallaan, ettei ajauduttaisi harkitsemattomiin muutoksiin. Muutosvastus kasvaa yleensä iän myötä ja saattaa muodostua periaatteelliseksi asenteeksi, joka vaikeuttaa vuorovaikutusta nuorempien ikäpolvien kanssa.

Platon kiinnitti huomiota eri ikäpolvien (ja temperamenttien) väliseen vuorovaikutukseen. Hänen mukaansa oli tärkeätä, että yhteisö ylläpiti joitakin yhteisiä perusarvoja, joiden puitteissa rakentava keskusteluyhteys voitiin varovaisten ja rohkeiden kesken säilyttää.

Erilaisen asennoitumisen omaavien välinen vuorovaikutus on hyvin tärkeätä. Ehdottoman stabiiliuden ylläpito saattaa ajan myötä johtaa siihen, että muutospaine pääsee kasvamaan niin suureksi, että se purkautuu täysin hallitsemattomin seurauksin.

Lukemattomat vallankumoukset, mielenosoitukset ja mellakat ovat saaneet alkunsa erityisesti nuorten keskuuteen levinneistä ajatuksista, jotka synnyttävät mielikuvia jostakin paljon paremmasta. Liikehdintään on helppo saada mukaan myös sellaisia, jotka eivät ole vielä seestyneet murrosiästä, vaan kapinoivat mielellään kaikkea auktoriteettia vastaan.

Yhteiskunnallisissa asioissa puhutaan usein muutosvastuksen ja vapauttamisen suhteen konservatiiveista ja liberaaleista, mutta tällainen jako ei varsinaisen muutosvastuksen suhteen vastaa aina todellisuutta. Liberaalit saattavat joissakin asioissa olla huomattavasti jäykempiä ja ulkoista holhousta vaativampia kuin vastapuolensa.

Yksi tämän päivän länsimaissa eniten ristiriitoja aiheuttava asia on suhtautuminen nopeasti kasvaneeseen maahanmuuttoon. Vastustajat katsovat sen heikentävän turvallisuutta ja kansallista identiteettiä sekä aiheuttavan liiaksi taloudellisia rasitteita. Puoltajat näkevät asiassa mahdollisuuksia ja korostavat sen moraalista puolta.

Kaikkein valitettavinta tässä asiassa on se, että ajaudutaan helposti Markuksen 6. luvun kaltaiseen tilaan: ”Ja jos jokin talo riitautuu itsensä kanssa, ei se talo voi pysyä pystyssä.”

Yhteiskuntapolitiikassa on se hyvä puoli, että keskustelu on ainakin ns. demokratioissa pakollista. Media ja oppositio pitävät kyllä huolen siitä, että lähes kaikkia toimia arvostellaan ja kyseenalaistetaan jatkuvasti. Päättäjät joutuvat siten perustelemaan toimintaansa.

Tilanne on hieman toisen laatuinen uskontojen piirissä, joissa perusteet on valettu kiinteiksi jo kauan sitten. Esimerkiksi kristinuskon ”perustuslait” ovat pysyneet lähes muuttumattomina aina Nikaian tunnustuksista (v. 325) saakka. Muutokset ovat olleet lähinnä kosmeettisia (niitä tosin pidetään suurina).

Kristillisyyden piirissäkin puhutaan tosin konservatiiveista ja liberaaleista suhtautumissa esim. naispappeuteen ja homopareihin. Jakoa voidaan laajentaa myös siihen, miten tiukasti pitäydytään sanallisten tunnustusten totuusarvoissa (neitseestä syntymisessä yms.)

Kristinuskon muutospaineet kohdistuivat alkuvuosisatoina lähinnä opillisten näkemysten tiivistämiseen. Kaikki ”turhan laveat tulkinnat” ajettiin marginaaliin muodollisen yhtenäisyyden (katolisuuden) nimissä.

Myöhemmät muutospaineet purkautuivat kirkon jakautumisessa roomalais- ja kreikkalaiskatoliseksi suuntaukseksi sekä protestanttisten suuntausten erotessa edellisestä. Suuntausten sisäiset tulkintaerot ovat synnyttäneet lahkoja.

Periaatteessa kristillisyydessä pitäisi olla yhteinen arvopohja, joka mahdollistaisi hedelmällisen vuorovaikutuksen, mutta ns. uskonsodat ja pitkään jatkunut vihanpito todistavat sitä, ettei vuoropuhelua ole aikojen saatossa kovin vakavasti yritetty rakentaa ja ylläpitää.

”Maallisissa asioissa” perustuslait on usein tehty vaikeammin muutettaviksi kuin tavalliset, jolla pyritään estämään liian radikaalit ja harkitsemattomat muutokset.

Uskonnollisissa asioissa muutosten vaikeus johtuu siitä, että kaikki tunnusten osiot ja niiden taustaksi valikoitu kirjallisuus on jossakin vaiheessa määritelty ikuisesti muuttumattomiksi, pyhiksi ja jumalallisiksi.

Media tarttuu uskontoon liittyvissä teemoissa ainoastaan joihinkin yksittäisiin ilmiöihin ja ylilyönteihin, mutta ei ole paljonkaan kiinnostunut uskonnon ”perustuslaeista” – tunnustuksista. Monet toimittajat ovat saaneet koulutuksen yhteiskunnallisissa oppiaineissa – ani harvat eksegetiikassa tai dogmatiikassa.

Toisaalta vain harvat teologit ovat saaneet koulutusta yhteiskunnallisissa asioissa, mutta jotkut heistä pyrkivät kyllä vaikuttamaan niihin enemmän kuin oman viiteympäristönsä asioihin, joissa kyllä löytyisi päivityksen tarvetta – kunhan vain ymmärrys ja rohkeus riittävät.

Autuaita ovat täysin syrjäytyneet!

Jos otsikon väite esitettäisiin vaikkapa Uutisvuodossa, määriteltäisiin se todennäköisesti fiktioksi, koska yleinen mielipide pitää syrjäytymistä hyvin negatiivisena asiana.

”Autuas syrjäytyminen” ei tarkoita tavanomaista sosiaalista ahdinkotilaa, vaan sisäistä vapautuneisuutta kaikista tilapäisistä ilmiöistä.

Vuorisaarna symboloi tätä ”hengellisenä köyhyytenä” – mielen tilana, jonka vakaus ei millään tavalla riipu siitä, onko kyseinen henkilö saavuttanut vaurautta, valtaa tai kunniaa.

Raamattu viittaa asiaan myös paljon karrikoidummalla tavalla edellyttäessään opetuslapsiksi pyrkiviltä irrottautumista kaikista läheisistään. Karkea kuvaannollinen esitys ei tietenkään tarkoita sitä, että lasten pitäisi välittömästi ja konkreettisesti hylätä vanhempansa ja sisaruksensa ja turvautua sitten johonkin uskonyhteisöön. Sanoman ydin edellyttää ainoastaan sisäistä vapautumista kaikista automaattisista asenteista, jotka nojaavat ”luonnolliseen itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen.”

”Hengellisesti arvokas syrjäytyminen” ei merkitse välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että ihminen nousee tavanomaisten sosiaalisten ehdollistumiensa yläpuolelle ja alkaa hahmottaa elämää ilman ”luonnollisia ennakkoasenteita (minuuden luomia silmälaseja).”

Paavali kuvaa 1. Korinttolaiskirjeessään sellaista rakastamisen tapaa, joka on mahdollista ainoastaan ”täysin syrjäytyneelle.” Tavallisessa rakkaudessa on aina mukana oma minuus ja siihen läheisesti liittyvät ihmiset ja asiat. ”Luonnollinen rakkaus” etsii useimmiten omaansa ja muistelee kärsimäänsä pahaa – koska se on kytköksissä minuuteen. Paavalin määrittelemä rakkaus kohdentuu yhtäläisesti kaikkeen ja kaikkiin – se on auringon kaltaista, joka valaisee ja lämmittää, mikäli kohde itse ei etsiydy siltä varjoon (valkeus loisti pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt).

Kaikki evankelistat todistavat ”autuaan syrjäytymisen” puolesta kirjatessaan, että vasta tavanomaisen (katoaviin ilmiöihin samastuvan) elämänsä kadottaminen voi johtaa todellisen (pysyvän, henkisen, jumalallisen) elämän löytämiseen.

Mestari Eckhart kuvasi tällaista persoonaa (tai pikemminkin persoonatonta olemusta) siten, että hän (Jumalaa rakastava) kykenee luopumaan koko maailmasta yhtä helposti kuin kananmunasta (Quintin luokituksessa saarnan 30 lopulla).

”Autuas syrjäytyminen” ei tietenkään tarkoita sitä, että yritetään korvata oma tahto ja ajattelu yleisellä mielipiteellä. Oman tahdon ja vastuun luovuttaminen muille olisi lähinnä taantumista takaisin laumahenkisyyteen (tai pikemminkin laumamielisyyteen). Filosofi Nietzsche viittasi tällaiseen ”paluutaipumukseen” todetessaan, että ”vanhempi on ilo laumassa kuin ilo minässä.”

Oman tahdon ja yksilöllisyyden muodostuminen on luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen mentaalisen olemuksen kehitystä. Laumahenkisyydestä ei voida suoraan hypätä henkisyyteen, vaikka sellaista usein yritetään ja suositellaan, koska yksilöllistyminen tuo korostetusti esiin itsekkyyttä ja alemman mentaalisen olemuksen (älyn) luomuksia.

Muuan vertailevan uskontotieteen professori totesi esitelmässään, että ihmisen pitää tulla ”rikkaaksi” voidakseen tulla oikealla tavalla ”köyhäksi.” Hän tarkoitti rikkaudella sekä fyysisiä että psyykkisiä asioita (vaurautta, valtaa ja kunniaa), joista ihmisen tulisi olla sisäisesti valmis täydellisesti irrottautumaan voidakseen minkään ”maallisen vetovoiman” vastustamatta kohota kaiken ehdollisen ja katoavaisen yläpuolelle – henkeen, jumaluuteen.

Pyhäinjäännös vai pelkkä jäännös?

 Jaakob Vanhurskaan hopeinen uurna Santiago De Compostelassa

Pyhän ja sen jäämistön ymmärrys vaatii tietenkin jonkinlaista käsitystä siitä, mikä on pyhää. 

”Maanläheisin” ajatus lienee se, että kaikki ihmisten pyhäksi määrittelemä on pyhää muutenkin kuin vain ihmisten subjektiivisten kuvitelmien puitteissa.

Pyhä lienee tosin todellisuudessa jotakin, jota ei voida määritellä, koska se ei ole käsitteellinen asia, vaan pysyy itsessään kaiken ajattelun ulottumattomissa.

Pyhä olisi tämän käsityksen mukaan sellaista, joka on kaiken ilmenevän aluton ja loputon perusta – jota kristillisissä puitteissa kutsutaan Jumalaksi.

Pyhä edellyttänee muuttumattomuutta, jollaista aineellisen maailman puitteissa ei voida löytää.

Jumaluus on käsitteellisessä mielessä mielletty kolminaisuudeksi, joka on luonteeltaan erottamaton ykseys. Jumaluuden jako kolmeen (tai useampiin) aspektiin esiintyy jo kristillisyyttä varhaisemmissa uskonnoissa.

Raamatun molemmat osiot määrittävät pyhyyden lähtökohdan Jumalaan kuuluvaksi. Ihmiset voivat kuitenkin parhaimmillaan tulla sisäisesti osallisiksi pyhittämällä ensin itsensä, pääsemällä käsiksi Jumalan pyhiin salaisuuksiin, tai Paavalin sanoin ”antamalla ruumiinsa (olemuksensa) eläväksi ja pyhäksi Jumalalle otolliseksi uhriksi.”

Paavalin ehdotus nojaa näkemykseen, että Jumalan Henki ”asuu” jossakin ihmisyyden olemuksessa. Henkinen alkuperä on siten jäänyt mahdollisuudeksi johonkin ihmisyyden tavallisesti tuntemattomaan tai latenttiin olemuspuoleen, johon ihminen voi kurottautua ”riisumalla pois omat lihalliset näkemyksensä elämästä.”

Paavalin kirjeiden nojalla jotkut hänen perustamiensa seurakuntien jäsenistä todella saavuttivat omakohtaisen henkisen tilan. Hän osoittaa useita kirjeitä seurakuntien pyhille ja uskoville, joista jälkimmäiset olivat ehkä vasta aloittamassa tai kulkemassa omaa ”pyhiin tai pyhään vaellustaan.”

Ennen kristinuskon syntyä on joitakin ihmisiä pidetty pyhinä monissa uskonnoissa (kuten hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa) ja laajennettu pyhyyden jatkuneen myös näiden yksilöiden maallisissa jäänteissä tai heidän koskettamissaan asioissa ja paikoissa.

Kristinusko määritti pyhäksi tai ylipyhäksi oman peruspersoonansa sekä huomattavan määrän hänen myöhempiä seuraajiaan lähtien apostoleista askeetteihin, kirkon johtajiin ja marttyyreihin.

Katolisen kirkon piirissä kehiteltiin myöhemmin määritelmiä, joiden nojalla joku voitiin julistaa pyhäksi eli kanonisoida. Prosessin ensimmäisessä vaiheessa henkilö julistetaan Jumalan palvelijaksi, seuraavassa kunnianarvoisaksi. Tarvitaan vielä jokin ihmeteko tai marttyyrikuolema, että persoona voidaan lisätä pyhimysluetteloon.

Pyhiksi julistamisen tarve pohjautunee siihen, että ihmisten on helpompaa kohdistaa huomionsa ja palvontansa johonkin sellaiseen olemukseen, josta he voivat muodostaa mielikuvia oman elämänsä pohjalta.

Monille pyhimyksille on osoitettu omat erityisalueensa, joissa ilmeneviin ongelmiin ja tarpeisiin ihmiset voisivat kääntyä heidän puoleensa. Ihmiset ovat ajatelleet, että pyhiä voidaan lähestyä parhaiten näistä jääneiden jälkien eli pyhäinjäännösten läheisyydessä.

Pyhäinjäännösten ”arvoasteikossa” tärkeimpiä olivat kokonaiset ruumiit, joita alempia olivat ruumiin kappaleet ja henkilöön kiinteästi kytkeytyvät esineet ja materiaalit.

Reliikit on käsitetty (ja käsitetään yhä monissa kulttuureissa) konkreettisina siltoina Jumalaan.

Tämä ihmisten kaipaus on synnyttänyt etenkin keskiaikana lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä taruja, jollaisten mukaan mm. enkelit ovat kuljettaneet Jakob Vanhurskaan ruumiin Espanjaan Santiago de Compostellaan, jonne on muodostunut tänäkin päivänä käytetty pyhiinvaellusreitti. Katedraalissa on Jaakobin luille ainakin varattu hopeinen uurna (otsikkokuvassa).

Joidenkin näkemysten mukaan Espanja katsottiin sopivaksi vaelluskohteeksi siitä syystä, että Jerusalemiin oli liian vaikea, mutta Roomaan turhan helppo päästä. Ajatus viittaa siihen, että henkisiin tavoitteisiin pääseminen katsottiin vaikeaksi asiaksi, jota voitiin siten edistää myös konkreettisen rasituksen kautta (joka tietenkin saattaa hieman hiljentää mieltä).

Bulgariassa on Pyhän Johanneksen saari, josta on löydetty osa pääkalloa ja oikean käden rystyluu. Tutkijoiden mukaan luut todennäköisesti kuuluvat jollekin Lähi-idästä tulleelle miehelle, jota paikalliset pitävät selvänä todisteena siitä, että kyseessä on Johannes Kastaja.

Johanneksen pään kerrotaan löytyvän myös eräästä Damaskoksen moskeijasta, ja hänen oikean kätensä (jolla Johannes kastoi Jeesuksen) sanotaan löytyvän varsin monista paikoista, joista yksi sijaitsee ortodoksiluostarissa Montenegrossa.

”Myöhempien pyhien” kohdalla ruumiin osat voivat tietenkin olla jopa aitoja. Saksalaisen abbedissan, Hildegard Bingeniläisen, luut on sijoitettu Eibingenin pääkirkkoon. Erikoista hänen kohdallaan on se, että hänen kanonisointiinsa kului aikaa yli 800 vuotta.

Jos pyhien ruumiita ja ruumiinosia löydetään ”monistettuina” hyvin kaukana toisistaan, löydetään heihin liittyviä esineitä vielä paljon runsaammin.

Jeesuksen ristin kappaleiksi on väitetty ”laivalasteittain puunkappaleita”, joilla on tehty kauppaa.

Eräs mystisimmistä esineitä on ns. Graalin malja, johon yhden legendan mukaan Josef Arimatialainen olisi laskenut Jeesuksen verta, tai jota Jeesus itse olisi käyttänyt viiniastiana viimeisellä ehtoollisella.

Tarina maljasta on liitetty kuningas Artturin ritareihin, jotka sen mukaan etsivät tätä voimallista esinettä Graalin linnasta.

Toinen ristiinnaulitsemiseen liittyvä legendaarinen ja mystinen esine on roomalaisen sotilaan, Longinuksen, Jeesuksen kyljen lävistänyt keihäs, jonka omistava armeija olisi keskiaikaisen legendan mukaan täysin voittamaton.

Yksi omituisimmista uskomuksista nojaa arabialaisen apokryfisen lapsuusevankeliumin kertomukseen Jeesuksen ympärileikkauksesta, jossa hänen esinahkansa puhdistettiin ja laitettiin alabasterilippaaseen Marialle luovutettavaksi. Noin kahdeksansadan vuoden päästä näitä esinahkoja alkoi ilmaantua Euroopassa lukuisiin kirkkoihin ja luostareihin. Kaarle Suuri luovutti yhden niistä kiitokseksi kruunauksestaan paavi Leo kolmannelle.

Vielä nykyisinkin kiistellään ns. Torinon käärinliinoista, joiden väitetään olevan lähtöisin Jeesuksen haudasta, jonka tarkasta paikasta tai edes hautaustavasta ei ole nykyisen tutkimuksen mukaan kovin vakuuttavaa näyttöä.

Jo paljon ennen kristinuskoa ihmiset ovat pitäneen joitakin paikkoja pyhinä ja rakentaneet niihin temppeleitä suorittaakseen omia palvontamenojaan. Kristillisiä kirkkoja sijoitettiin myöhemmin osaksi vanhoille palvontapaikoille tai pyrittiin löytämään sellaisia, jotka edistäisivät ”sydämen ylentämistä Jumalan puoleen.”

Kaikkialla on temppeleiden mallille, paikalle ja asemoinnille laadittu tarkkoja ohjeita, joiden todelliset, ikivanhat perusteet ovat saattaneet täysin kadota. Paikannuksille voidaan tietenkin etsiä loogisia tai esteettisiä perusteita, mutta niille saattaa löytyä myös syvempiä tekijöitä, jotka ilmenevät ainoastaan niihin herkistyneiden ihmisten olemuksille.

Kun sitten jokin paikka on valittu palvontaan tai esine sellaisen kohteeksi, on mahdollista, että ihmisten psyykkinen energia jollakin tavoin kumuloituu ja jää kohteeseen. Mikäli näin tapahtuu, saattaa tästä koostumasta saada itseensä lisäystä joku vastaavassa tarpeessa oleva tai siihen virittymään kykenevä.

Niin sanottuja talismaaneja on aina käytetty tuomaan onnea tai suojelemaan pahalta. Niihin on tietoisesti (siunauksien, rituaalien ja loitsujen kautta) pyritty kytkemään energioita tai joitakin näkymättömiä voimia, joita ns. pyhäinjäännöksissä katsotaan usein olevan luonnostaan ”pyhien perintönä.”

Sitä mukaa kun tieteellisestä maailmankuvasta ja materialismista on muodostunut varsin yleinen uskonto, on luottamus pyhäinjäännöksiin ja talismaaneihin lähes täysin hävinnyt. Häviö lienee täydellisintä luterilaisissa piireissä, joissa pyhimysten palvonta lakkautettiin jo yli 400 vuotta sitten.

Suomalaiset olivat katolisen kirkon vaikutuksen alaisina noin 400 vuotta, mutta varsinaisesti suomalaisperäisiä pyhimyksiä ei tänä aikana syntynyt, vaan ne ”adoptoitiin” kirkon historiasta.

Lähinnä suomalaisuutta oli tietenkin Lallin surmaamaksi sanottu piispa Henrik, jonka olemassaolo on tosin nykyisin asetettu hieman kyseenalaiseksi (ei ole löytynyt historiallisia todisteita). Useissa vanhoissa kirkoissa on sentään säilynyt keskiaikaisia pyhimyksen kuvia (puuveistoksia), joita puhdasoppisuuden tultua ei haluttu hävittää muuta kuin ihmisten mielistä.

 Isonkyrön keskiaikaisen, Laurentiukselle pyhitetyn kirkon puuveistoksia

Parin viimeisen tuhannen vuoden aikana ihmiset ovat uskoneet mitä uskomattomimpiin tarinoihin, joihin nykyajan sivistyneinä itseään pitävät ihmiset suhtautuvat suurin varauksin.

Ihmeellisten tarinoiden totena pitämisen ei tietenkään tarvitse olla pahaksi. Sellainen saattaa pitää mielen monessa muussakin suhteessa avoimena ja joustavana niin, että ihminen ei huku ulkoisen elämän nopeissa muutoksissa.

Muutama puhtaasti symbolinen tai jopa täysin keksitty tarina ei ole kaiken tämän muutoksen keskellä haitaksi, vaan käynee jopa edistämään ihmisen luovaa ajattelua – ja siten hänen sisäistä vaellustaan Paavalin mainitsemaa ”eläväksi tekevää henkeä kohden.”

Pyhiin – tai pikemminkin pyhään tai pyhyyteen (koska pyhässä ei ole erotusta) – vaeltaminen on kuitenkin todellisuudessa sisäinen prosessi. Mikäli ruumiin rasittaminen tai ylevien mielikuvien ylläpito sitä edistävät, niin kaikki on hyvin.

Palautetaanko Joosefin kunniaa?

Guido Renin maalaus Josefista ja Jeesuksesta

Evankeliumit ovat paljon aikaansa edellä ainakin sen yksityiskohdan nojalla, että ne nostavat Jeesuksen vanhemmista etualalle Marian. Joosef Jaakobinpoika on esillä vain hetkellisesti ja katoaa sitten täysin taka-alalle.

Matteus kehittelee kyllä Joosefille aina Abrahamiin saakka ulottuvan sukupuun. Siihen lukeutui myös kuningas Daavid, joka antoi Jeesuksen fyysiselle olemukselle kuninkaallisen alkuperän, mikäli hän oli saanut alkunsa Joosefin ja Marian yhteistoiminnasta.

Matteus selittää Jeesuksen alun näin: ”Mutta kun Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteen menoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet.”

Matteus ja Luukas selittävät Marian raskaaksi tulon hengestä varsin yhtäläisesti, kun taas vanhin evankeliumi lähtee suoraan Jeesuksen saapumisesta aikuisena Johanneksen kastettavaksi.

Markus kuvaa Jeesusta sellaisena, joka ei tule kastamaan vedellä vaan Pyhällä Hengellä. Kun Johannes sitten kastoi Jeesuksen, evankelista kuvaa taivasten auenneen ja Hengen niin kuin kyyhkysen laskeutuneen häneen.

Markuskin viittaa Esaiasta siteeraten enkeleihin, jotka Jumala lähettäisi valmistamaan tietä, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti  laittamaan Jeesuksen fyysistä olemusta alkuun.

Johanneksen evankeliumi aloittaa ”kaiken alusta”, jolla ei ole juuri mitään tekemistä historiallisen Jeesuksen persoonallisen olemuksen kanssa.

***

Jeesuksen fyysisen olemuksen hengellinen alkuperä on mitä todennäköisimmin evankelistojen itsensä kehitelmä. On vaikea sanoa onko se jo alun perin tarkoitettu allegoriaksi, vai halusivatko kirjoittajat vain luoda mestaristaan kaikesta muusta poikkeavan kuvan.

Ihmiset eivät ole milloinkaan lisääntyneet partenogeneettisesti. Sellaiseen kykenevät lähinnä kummitussirkat, kirvat ja amatsonimollit.

***

Hengestä sikiäminen saattaa todellisuudessa viitata siihen, että Jeesus oli jossakin vaiheessa ”syntynyt uudelleen ylhäältä” eli yhdistynyt sisäisessä olemuksessaan henkiseen – Pyhään Henkeen tai mahdollisesti sitä astetta korkeampaan, Poikaan.

Jordanin kasteeseen liitetty valkoisen kyyhkyn laskeutuminen viitannee tällaiseen muutokseen, jonka tapahtuminen konkreettisen vesikasteen aikana (Jeesusta henkisesti alemman toimesta) ei sinänsä liene kovin todennäköistä. Kertomus Jordanin kasteesta saattaa siten olla pelkästään evankelistojen rakentamaa esipuhetta Jeesuksen julkiseen elämään.

On mahdotonta päätellä, milloin Jeesuksen ylhäältä syntyminen olisi tapahtunut, koska hänen varhaisista vaiheistaan ei ole löytynyt luotettavaa tietoa.

Kristillinen liike on muutaman ensimmäisen vuosisadan kuluessa rakentanut sellaisen kuvan Jeesuksesta, että hän oli olemukseltaan jumalallinen ja kaikista muista poikkeava jo syntyessään eikä siten päätynyt tähän tilaan vasta jossakin elämänsä vaiheessa.

Itämaiset perinteetkin tuntevat kyllä käsitteen avatara, joka tarkoittaa syntyessään jumalallista, mutta he käsittävät jumalallisuuden avautuneen sisäisesti jossakin sielullisen olemuksen (kausaalisen olemuksen) aikaisemmassa kehityksen vaiheessa. Lisäksi itämaiset perinteet pitävät jumalallisuuteen pyrkimistä ja pääsemistä kaikille avoimena mahdollisuutena, jota ei voida monopolisoida kehenkään historialliseen olemukseen (koska jumalalliset lait ovat universaaleja).

***

Joosefin jääminen vaimonsa varjoon saattoi osaksi johtua siitä, että roomalaisissa piireissä naispuolisen parantamisen jumalattaren, Isiksen, palvonta oli suosittua. Ei liene sattuma, että Jeesus-lapsi kuvataan Marian sylissä lähes identtiseen tapaan Horuksen ja Isiksen kanssa. Horuksen isä oli Osiris, yksi Egyptin tärkeimmistä jumalista, joka hallitsi kuoleman valtakuntaa.

***

Evankelistojen tarve eristää Jeesuksen fyysisenkin olemuksen alku kaikista ”lihallisista toiminnoista” johtunee siitä, että seksuaalisia toimia (erityisesti himoa) on pidetty ”kaiken syntisyyden lähteenä.” Näin siitäkin huolimatta, että lihallisten toimintojen alkusysäys lähtee yleensä mielenliikkeistä – ja että ilman noita toimia ihmiskunnan ei olisi mahdollista ”tuoda henkeä aineeseen” tulemalla täysin tietoiseksi olemisen kaikista tiloista.

***

Matteus on evankelistoista kaikkein värikkäin kertoja, joka lisäilee kertomuksiinsa muista lähteistä poimittuja episodeja ja draamatiikkaa. Juutalainen hurskaskaan olisi tuskin suhtautunut vaieten siihen, että kihlattu oli raskautunut ennen hänen kosketustaan – tuskinpa hän olisi alistunut aisankannattajan rooliin minkään argumentin nojalla, vaan olisi vaatinut juutalaisen käytännön mukaista rangaistusta.

Marian neitseys lienee siten pelkkä kuriositeetti, joka ainakin koko hänen elinaikaansa sovitettuna tulee hyvin merkilliseksi, sanotaanhan Jeesuksella olleen neljä veljeä, joista Jaakob tunnetaan parhaiten, koska häntä pidetään Jerusalemin seurakunnan johtajana (Paavalin mukaan sen tukipilarina) sekä ansiokkaan Jaakobin kirjeen laatijana.

***

Vähäisestä Joosefia koskevasta aineistosta on mahdotonta päätellä hänen hurskautensa laatua. Jälkikasvun perusteella hän lienee kuitenkin hoitanut kasvatustehtävänsä vallan mainiosti, vieläpä niin hyvin, että ainakin Jaakob ja Jeesus olivat luku- ja kirjoitustaitoisia miehiä, jotka kohosivat arvostettuun asemaan ominaisuuksiensa – ei syntyperänsä – perusteella.

Joosefin on täytynyt olla juutalaiseksi mieheksi myös varsin suvaitsevainen, koska hän salli vaimonsa kuljeksia vapaasti omilla teillään. Ehkäpä hän oli yksi niin sanotuista hiljaisista, joka ei autuudessaan koskaan pyrkinyt etualalle, mutta jonka vaikutus oli luonteeltaan sisäistä.

Jumala varjelkoon minua järkeilemästä Jumalani luonnetta!

Konstantinopolin I kirkolliskokous bysanttilaisessa kuvitetussa käsikirjoituksessa 800-luvun lopulta.

Otsikon tapaan huokaili piispa Eutykhes Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, kun kokous oli juuri sinetöinyt yhden version kristologiasta. Paavi Flavius julisti huokailijan välittömästi pannaan.

***

Efesoksen kirkolliskokouksessa v. 449 tilanne kääntyi taas Eutykhesin edustamaan suuntaa, jolloin osallistujien enemmistö syöksi Flaviuksen vallasta antaen hänelle niin konkreettiset lähtöpotkut, että piispa kuoli muutaman päivän kuluttua vammoihinsa.

***

Ensimmäinen varsinainen (ekumeeninen) kirkolliskokous pidettiin v. 325 Nikaiassa pakanallisen keisari Konstantinuksen kutsusta. Tarkoituksena oli yhtenäistää (katolistaa) liikkeen näkemyksiä, joissa ilmeni erilaisia tulkintoja erityisesti Kristuksen olemuksen suhteen.

Nikaiassa päädyttiin keisarin (tai hänen hovipatriarkkansa) avustuksella seuraavaan sanalliseen muotoiluun:

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen.

Vakuudeksi lisättiin vielä loppuun ns. areiolaisten käsitysten kumoamiseksi ”anateema”, jossa päätettiin erottaa katolisesta ja apostolisesta kirkosta kaikki, jotka esittivät poikkeavia tulkintoja erityisesti Kristuksen olemuksesta. Areius itse ajettiin maanpakoon.

***

Sirmiumin kokouksessa v. 357 Areiuksen kannattajat pääsivät kuitenkin vuorostaan voitolle, kun Isä ja Poika todettiin eri olemuksiksi.

***

Vuotta myöhemmin Ankyrassa Pojan tulkittiin kyllä olevan eri olemusta, mutta kuitenkin olemukseltaan Isän kaltaisen.

***

Saragossassa v. 380 julistettiin Isä, Poika ja Pyhä Henki yhdeksi ja samaksi persoonaksi, Kristuksen inhimillisen olemuksen ollessa vain pelkkä illuusio.

***

Konstantinopolin ensimmäinen kokous pidettiin keisari Theodosiuksen kutsusta v. 381. Tämän keisarin toimesta kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskon muoto. Sen jälkeen entisistä vainotuista muodostui valitettavan pian toisinajattelijoiden ankaria vainoajia. Kokouksessa vahvistettiin Nikaian uskontunnustus hieman laajennetussa ja areiolaistetusta muodossa. Samalla tuomittiin harhaoppiseksi ns. apollonarianismi.

***

Aikaisemmin oli päästy eroon monista gnostilaisista suuntauksista, juutalaiskristillisestä ebioniiteista ja natsareeneista, samoin markionilaisuudesta, monarkismista, montanolaisuudesta ja alogeista.

***

Efesossa v. 431 tuomittiin nestoriolaisuus, Kalkedonissa v. 451 monofysitismi ja Konstantinopolissa v. 680 monotlitismi.

***

Teologian tohtori Kari Kuula kirjoitti jo yli 20 vuotta sitten (Vartijassa), ettei Jeesuksen historiallinen olemus lepää kovin vankalla pohjalla, puhumattakaan hänen neitseestä syntymisestään, myöhemmistä kristologian kiistakysymyksistä tai luterilaisesta sakramentologiasta.

Kuulan mukaan vakavaan tutkimukseen vakavasti ja rehellisesti suhtautuva teologi voisi juotua kertomaan seurakuntalaisilleen, että kristinusko ei perustu raamattuun sellaisenaan, vaan on valikoitujen teemojen ja teologien vuosisataisten opetusten sekoitusta poliittis-kirkollisen historian myllerryksessä.

***

Kristillisen kirkon ”katolisointi” on siten merkinnyt ajattelutapojen pakonomaista yhtenäistämistä ja kaventamista, jollaisia keinoja maallisissa organisaatioissa käytetään lähinnä totalitaarisissa järjestelmissä eli diktatuureissa.

Tietenkin kirkolliskokoukset edustavat muodollista demokratiaa, mutta aikaisemmin yhdessä ”jumaliseksi kiteytetyt” tunnustukset näyttävät olleen omiaan rajaamaan uudistukset varsin ahtaisiin puitteisiin.

Demokratisoituminen ei etenkään hengellisissä asioissa johda aina yleviin tuloksiin, koska valintaa suorittavilla ihmisillä on taipumus valita kaltaisiaan – niitä, jotka eivät esitä kovin paljon elämäntapaan liittyviä vaatimuksia. Rooman piispaksi valittiin kolmannen vuosisadan alussa Galixtus I (Pyhä), entinen orja, joka kavalsi haltuunsa annetut almurahat, mutta oli muuten ”riittävän liberaali” salliakseen sekaantumisen orjiin. Myöhemmistä ”pyhistä Borgioista” onkin sitten julkistettu jo enemmän tietoa.

Matteuksen evankeliumi edellyttää hengellisiltä johtajilta (esim. kirjanoppineilta ja fariseuksilta) sitä, että he ovat ”puhdistaneet myös maljansa sisäpuolen”.

Luukas toteaa, että jos sokea taluttaa sokeaa, niin molemmat lankeavat kuoppaan.

Johtajalla tulisi siten olla todellinen omakohtainen näkemys (tietoisuus, Kristuksen sisäinen tuntemus tai mieluiten samuus) siitä, mihin hän on alaisiaan johtamassa.

***

Vasta ns. reformaatio synnytti jonkin verran eroavuuksia perinteiden kaavoittamiin tulkintoihin, mutta jakoi samalla koko liikkeen toisille vihamielisiin leireihin – ikävine ja pitkäaikaisine seurauksineen.

***

Raja-aitaa katolisten ja luterilaisten välillä on koetettu hieman alentaa laatimalla v.1999 yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, jossa ei paljonkaan kyseenalaisteta niitä perinteisiä nikaialaisia näkemyksiä, jotka jo alun perin aiheuttivat päänvaivaa.

**

Ehkä olisi jo aika miettiä sitä, mitä Johanneksen evankeliumi tarkoitti Jeesuksen ja hänen Isänsä yhtä olemisella? Tai sitä, oliko Jeesus tosissaan todetessaan Psalmin tavoin, että ”te olette Jumalia (ja kaikki tyynni Korkeimman poikia)?”

***

Johanneksen 14. luvussa todetaan, että Isä on suurempi kuin minä, mikä näyttäisi olevan Nikaian tunnustuksen vastainen näkemys.

Se tulee kuitenkin ymmärrettäväksi, jos ajatellaan Jeesuksen puhuneen (näillä tai joillakin muilla sanoilla) sisäisestä samuudesta ja ykseydestä – makrokosmoksen ja mikrokosmoksen samankaltaisuudesta ja siihen nojaavasta täydellisestä resonointikyvystä (pyhäin yhteydestä).

***

Evankeliumit ja niitä vanhemmat Paavalin kirjeet luovat lisäksi sellaista kuvaa, että jokaisen yksilön tulisi ainakin pyrkiä (etsiä ja kolkutella) taivaallisen Isän täydellisyyteen – sisäiseen samuuteen, jonka saavuttanutta (jokaista) kutsutaan Kristukseksi (Kristuksen ylle pukeneeksi ja sille muodon antaneeksi – oman olemuksensa ilman omaa itsekästä tahtoa luovuttaneeksi).

Mestari Eckhart puhuu ainoastaan yhdestä Poikuudesta, joka jokaisen on mahdollista saavuttaa, mikäli hän kykenee kääntymään täydellisesti Jumalan puoleen – irrottamalla mielensä kaikista tilapäisen elämän virtausten aiheuttamista tuntemuksista ja ajatuksista.

***

Lienee selvää (myös tieteellisesti), että kaikki on alun perin ollut (ja on yhä) jossakin ydinolemuksessa (kuten Johanneksen evankeliumin alku niin juhlallisesti lausuu – in principio erat verbum), josta vasta ns. alkuräjähdyksessä (valkeuden tulossa) syntyy aika ja kaiken myöhemmin ilmenevän perustekijät.

Raamattu saattoi jopa symboloida tätä alkua (räjähdystä) valkeuden tulolla. Siitä kertoivat myös muinaiset sumerit sekä paljon nykyisiä tieteitä muistuttavalla tavalla keskiajan mystikko Jakob Böhme.

***

Periaatteessa kaiken on täytynyt olla tuossa alkujen alussa (Jumalassa) täydellisesti mukana (in nihilo nihil fix). Koska kyseessä on ajaton ja siten muuttumaton asia, niin kaiken täytyy ydinolemuksessaan myös jäädä siihen ikuisesti.

Tällaisessa mielessä jokainen olento ja olemus on henkiseltä alkuperältään jumalallinen, mutta vain ani harvat kykenevät sen rajallisessa ja erillistyneessä olemuksessaan tiedostamaan, koska inhimillinen tajunta on jossakin vaiheessa samastunut pelkkiin ulkoisiin asioihin – ”kääntynyt pois ajattomasta Jumalasta.”

***

On mahdollista, että kristityt ovat ensimmäisissä kokouksissaan liiaksi personoineet käsitystä jumaluudesta, jolloin se on menettänyt suuren osan alkuperäisestä universaalista luonteestaan.

Samalla ihminen on käsitteellisesti etäännytetty alkuperästään niin kauas, että hänen saattamisensa takaisin ”Isän kotiin” vaatii seurakunnallisia toimenpiteitä (kastetta ja katolisilla katumusta ja rippiä) ja ulkopuolista sovitusta sekä vankkaa uskoa sanallisiin tulkintoihin.

***

Vuorisaarna ja Johanneksen evankeliumi (muiden muassa) edellyttävät ”olemista sisäisesti yhtä alkuperäisen kanssa”, mikä samalla tuonee ”pelastusvarmuuden”, mikäli tietoisuus ei enää toimi pelkästään tunne- ja mentaalisissa olemuksissa, vaan on siirtynyt ajalliseen sidostumattomiin olemuksiin (Pyhän Hengen ja Pojan pysyviin tiloihin) – vapautunut katoavaisuudesta totuuden suoran avautumisen myötä.

Tämän tapaisten fundamenttien pohdintaa harjoitettiin myös varhaisissa kirkolliskokouksissa, mutta päädyttiin kuitenkin useiden osallistujienkin mielestä omituisiin tuloksiin, joita ei vieläkään uskalleta kyseenalaistaa – saati pyrkiä päivittämään.

***

Nykyisin painitaan sosiaalisten (parisuhteiden, maahanmuuttajien) kysymysten parissa, jotka tuskin edistävät ihmisten hengellistä kehitystä, vaan synnyttävät usein tarpeettomia vastakkaisuuksia.

Kirkon houkuttelevuutta näytetään parantelevan varsin matalin ja maallisin keinoin, joissa ei tosin ole vielä päädytty aivan ”kaljakellunta-kirkon” tasolle. Kilpaa käydään siitä, kuka uskaltaa vihkiä ilman kirkon lupaa, tai kuka rohkenee vastustaa maallisia päätöksentekijöitä.

Vain harvat johtajat näyttäisivät kirkon ydintehtävän mukaan kilvoittelevan siitä, kuka kykenee näyttämään totuutta etsiville ihmisille suuntaa, jonne kulkien todellisuus saattaisi avautua tai ainakin hieman raottua. Puitteet sellaiseen ovat vielä mitä parhaat (kirkkoja ei sentään ole jouduttu käytön puutteessa myymään tai muuttamaan moskeijoiksi).

Ainut mitä tarvitaan, on sisältö, joka nojaa mahdollisimman puhtaaseen totuuteen ja löytää vastakaikua kaikkien siihen pyrkivien sisikunnasta. Mestari Eckhartin varsin lyhyitä saarnoja tultiin 700 vuotta sitten kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä – jalkaisin. Hän tosin kertoi saavansa kattavan muodollisen oppinsa lisäksi myös sellaista suoraa tietoa, jota mitkään oppilaitokset eivät voi tuottaa.

***

Ihmiset eivät ole muuttuneet niin paljon, ettei heissä enää löydy hengen kaipausta – sillä sellainen on istutettu ihmisen syvimpään olemukseen jo ennen aikojen alkua – Ajattoman Isyyden kotona.

Runollisesti ylösnousemuksesta

 

Ikuiseksi haluaa ihminen itsensä ja kaiken sen, mistä hän pitää.

Uskoo, että aika parantaa haavat ja tuo pysyvän onnen,

kunhan vain odottaa, kunnes ei enää muista, mitä odottaa.

Ajatus perustuu mielikuvaan, joka nojaa aikaisempiin ajatuksiin.

Voi ihmistä, joka pitää kuvitelmaa todisteena olevaisuudesta.

Ajatukset ja tunteet tulevat ja menevät kuin virran kuohupäät.

Mikään muuttuva ei voi olla totta.

Aika on puu, joka kasvattaa kahdenlaista hedelmää:

pahaa ja hyvää, turhaa ja tarpeellista.

Vain hupsu luottaa sellaiseen, jossa ei ole mitään pysyvää:

tänään tätä, huomenna jotakin muuta,

ei aikaakaan, kun jo pelkkää maata.

Syöden voi aika tulla sulatetuksi

ja ensimmäinen Aadam viimeiseksi.

Niin kaukana katseelta elämän puu,

joka ei kaadu, vähene tai kuole.

Raskaana hengestä, kaikkea maallista keveämpänä,

vapaana mielestä, vaan ei kevytmielisenä.

Kohoat sinne, missä ei ole mitään tai ketään.

On vain yksi ja sen mukana kaikki.

Ajatuksia ylösnousemuksen ehdoista

Kristillisen kirkon piirissä on kehitelty näkemys, että ylösnousemus tapahtuu armon ja uskon kautta – todennäköisesti tosin vasta viimeisenä päivänä.

Viimeisenä päivänä herättäminen nojaa lähinnä Johanneksen evankeliumin kuudenteen lukuun, jossa ”herättäminen” edellyttää Kristukseen liittymistä, Pojan näkemistä (sisäistä kokemista), Isän vetoapua sekä ”Kristuksen veren ja lihan (henkisen olemuksen) syömistä (siitä tietoiseksi tuloa) ja Kristuksessa sisäisesti pysymistä (ei vain tilapäisiä ekstaattisia tiloja).”

Ylösnousemus ajoitetaan yleensä fyysisen kuoleman jälkeiseksi tapahtumaksi, kun se monien evankeliumien antamien viitteiden mukaan tulisi tapahtua jo elinaikana.

Selvimmin tämän edellytyksen tuo esiin Tuomaan evankeliumi, jonka 59. sanonta esittää: ”Etsikää häntä joka elää (ajatonta), ettette kuolisi. Kuoltuanne te ette voi löytää häntä, vaikka haluaisittekin.”

Sanonta toteaa, että ihminen säilyttää tajuisuutensa myös kuoleman jälkeen, mutta sillä ei enää ole samoja mahdollisuuksia laajeta ja syvetä kuin fyysisen elämän aikana, vaan se ajautuu jonkinlaiseen maallisten kokemusten subjektiiviseen sulatteluvaiheeseen. Tajunta ei siten irtoa ajallisuudesta, vaan joutunee työstämään niistä pois kaikki jännitteet ja aikasidonnaisuudet.

Matteuksen evankeliumin 18. luku edellyttää ylösnousemukselta, että henkilö on ensin muuttanut tietoisuutensa painopisteen pois ulkoisista ja tilapäisistä asioista, eli kääntynyt. Sen jälkeen hänen mielensä pitäisi vielä tyhjentyä kaikista ehdollistumista niin täydellisesti, että häntä voidaan kuvaannollisesti pitää pienen lapsen (joka ei vielä osaa sanoa ”minä”) kaltaiseksi.

Johanneksen evankeliumin kolmas luku toteaa, ettei ihminen voi päästä (varsinaiseen) Jumalan valtakuntaan ellei hän synny uudestaan ylhäältä – ellei hän tule sisäisesti täysin (pysyvästi) tietoiseksi henkisestä olemuksestaan henkisessä olemuksessaan (ajattomasta elämästä itsessään). Pysyvästi ylhäälle (henkeen) syntymisellä ei siten tarkoitettane mitään ”kanan lentoa”, joka on äänekäs ja lyhyt eikä muuta kanan sisäistä tai ulkoista olemusta.

Uuden Testamentin ydinsanoman mukaan ylösnousemuksen tulisi tapahtua elinaikana, jolloin ihmisyydessä ovat läsnä kaikki olemuspuolet (fyysinen, psyykkinen, sielullinen ja henkinen). Ne kaikki pitäisi kyetä saattamaan keskenään vuorovaikutukseen niin, että tietoisuuden keskus olisi henkisissä olemuksissa.

Sellainen ei tietenkään ole saavutettavissa pelkästään ihmisen tahtoponnistuksin, vaan se edellyttää henkisten olemusten myötävaikutusta – niin sanottua armoa. Mestari Eckhartin mukaan jumalallinen armo ei toimi inhimillisen sattumanvaraisuuden tapaan, vaan omien ehdottomien lakiensa mukaan. Jumalan on vuodatuttava sielun korkeimpaan olemukseen heti, kun inhimillinen tajunta on vapautunut kaikista maallisen elämän aiheuttamista ehdollistumista.

Vapautumisen prosessiin itseensä sisältyy jo paljon henkistä apua, jossa todellinen omatunto (ei siis lauman ääni) eli syvempi ja suorempi ymmärrys alkaa saada määräävän aseman mentaalisessa olemuksessa.

Ylösnousemuksen edellytyksiä voitaneen kuvata siten, että mitä keventyneempi ihmisen tajunta on kaikkien ajallisten ja katoavien asioiden (aineen, vallan ja kunnian) suhteen sitä lähemmäs ajattomuutta hän voi sisäisessä olemuksessaan kohota. ”Jumalaton filosofi” Nietzsche kuvasi ihmisen tajuntaa ajallisessa pitävää voimaa oivallisesti ”painavuuden hengeksi”, Johanneksen evankeliumi ”tämän maailman ruhtinaiksi” ja Paavali ”tämän maailman hengeksi tai valtiaiksi.”

Kun puhutaan ”kuolleiden ylösnousemuksesta”, täytyy muistaa, että raamatussa kuolleella käsitetään usein kaikkia sellaisia, joissa ei ole pysyvää ”elämää itsessään.” Tässä mielessä kuollut on kyllä tajuinen, mutta tajunta on rajoittunut hänen omiin ehdollistumiinsa. Matteuksen 8. luvussa Jeesus toteaa omituisesti: ”Antaa kuolleiden haudata kuolleensa.” Fyysisesti kuolleet eivät tietenkään hautaa ketään, joten lausuma tarkoittanee aivan tavallisia ”lihallisia ja psyykkisiä (ei hengessä heränneitä, ylösnousseita)” ihmisiä.

Monet kristinuskon ydinteemat on muotoiltu pitkän historiallisen prosessin kautta, jossa ei ole vältytty popularisoinnilta, demokratisoinnilta, yksinkertaistamiselta ja konkretisoinnilta. Prosessin tuottamat tunnustukset eivät siten hetikään kaikilta osin vastaa suoraan evankeliumeista saatavia näkemyksiä.

Evankeliumitkin ovat tietenkin evankelistojen tulkintoja joitakin vuosikymmeniä aikaisemmista tapahtumista ja niiden merkityksestä, mutta ne lienevät kuitenkin alkuperäisempiä kuin kirkolliset päätelmät, joihin on sekaantunut sekä maallista että hengellistä valtapolitiikkaa ja tietämättömyyttä.

Totuus itsessään on tietenkin muuttumaton eikä ”häiriinny” inhimillisistä tulkinnoista. Sanotaanhan raamatussakin, ettei Poikaa ja Isää (korkeimpia henkisiä todellisuuksia) voi mikään inhimillinen toiminto pilkata.

Tulkintojen suhteellinen merkitys on siinä, kuinka hyvin ne voivat edistää ihmisten sisäistä kasvua ensin ajallisen ymmärtämiseen ja sitten siitä pois oppimiseen – kaiken välittömään tiedostamiseen itsessään.