Järki raamatun puristuksessa

Ihmiskunta väittää eroavan maailman muista elollisista olennoista siinä, että ihmisillä on kyky järkeillä. On mahdotonta päätellä tarkkaan, milloin ja mistä ihminen tai jokin ihmisryhmä on kyseisen kyvyn saanut tai kehittänyt.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:4) on epämääräisiä viitteitä siitä, että ”Jumalan pojat” olivat yhdistyneet maan tyttäriin, jolloin oli syntynyt jättiläisiä ja sankareita. Itämaisissa perinteissä puhutaan ”järjen pojista” (manasaputroista), joilta ihmiskunta oli jollakin tavoin perinyt järkiolemuksensa.

Mooseksen kirja sisältää epämääräisiä allegorioita siitä, että ihmiskunnan tietoisuus olisi alun perin (ensimmäinen Adam) havainnut kaiken yhtenä, mutta olisi sitten (ajan ja tilan synnyttyä) suuntautunut ja samastunut erilliseen minuuteen sekä ulkoisiin kohteisiin ja ilmiöihin.

Kirja kuvaa tätä muutosta ”syntiin lankeamiseksi”, jonka jälkeen ihmisen tajunnan kerrotaan etsiskelevän ”hyvän ja pahan tiedon puiden hedelmiä”, eli toimivan suhteellisten polariteettien välimaastossa – järkeään käyttäen.

Ensimmäinen Mooseksen kirja (3:22) toteaa jumalien (Elohimien) suulla, että ihminen oli tullut kuin joku heistä, että hän tietää hyvän ja pahan.

Järkeilykyky katsotaan siten jossakin määrin jumalalliseksi ominaisuudeksi, joka ei kuitenkaan liene ihmisten kykyjen huipentuma – ihmisten tulisi vielä löytää sellainen ”elämän puu”, jonka hedelmät eivät ole katoavia, vaan joissa piilee ”elämä itsessään.”

***

Ihmiskunnan tunnettua historiaa tarkastellen voidaan havaita, että järjen käyttö on tuottanut hämmästyttävän paljon ulkonaisia tuloksia, jotka ovat helpottaneet fyysisen elämän tarpeiden tyydyttämistä.

On myös ilmiselviä merkkejä siitä, ettei ihmiskunta kokonaisuutena vielä erota ”hyvää ja pahaa”, vaan on tietämätön elämän syvimmistä tarkoitusperistä ja toimii sokeasti kulttuuristen ehdollistumien kaavoittamissa puitteissa.

***

Kristillisissä maissa raamattu on yksi tärkeimmistä ehdollistumien lähteistä, jonka rajoihin on lähes kaksituhatta vuotta pyritty määrittämään yksilöidenkin järjen käyttö. Katsotaan, että kyseinen kirja kirkollisine tulkintoineen automaattisesti johtaa ”hyvän erottamiseen pahasta” – koska etenkin paha on kirjassa riittävän selkeästi määritelty.

Raamatun viisauskirjallisuus (Siirak 39:34) kuitenkin epäilee hyvän ja pahan ehdottomia määrityksiä toteamalla:

”Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.” Siirak viittaa siihen, että ulkoisen maailman ilmiöistä ei voida päätellä niiden laatua, ellei tiedetä sitä, mistä ne ovat syntyneet ja millaisia tuloksia ne joskus myöhemmin synnyttävät.

Myös Matteus (7:1) varoittaa: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.”

Kehotus viittaa siihen, ettei ihminen tiedä asioiden kaikkia tekijöitä ennen kuin hänen tietoisuutensa kykenee havaitsemaan menneen, nykyisen ja tulevan ”tässä hetkessä” – ajattomasta tietoisuuden tilasta käsin.

***

Se, että kristityt ovat alkaneet nähdä koko raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle, on varsin pitkän historiallisen prosessin tulosta. Ehdottoman ilmoituksen ajatusta on tuettu väittämällä mitenkään perustelematta, että koko raamattu on jumalallisen inspiraation tulosta. Jotkut ovat jopa esittäneet, että kirjan jokainen yksittäinen sanakin (käännösvirheineen) edustaa ehdotonta totuutta. Toiset (hieman järkevämmät) ovat tulkinneet Jumalan ilmaisseen ainoastaan ne asiat, joihin sanat viittaavat.

Raamatun, ja siihen nojaavien tunnustusten arvostus ehdottomina auktoriteetteina johti varsin pian (jo ensimmäisillä vuosisadoilla) siihen, ettei omaehtoista järkeilyä enää katsottu suopeasti. ”Kolkuttaminen ja etsiminen” luokiteltiin turhiksi toimiksi, jotka helposti johtivat harhaan oikean pelastavan uskon kirkon täysin valmiiksi tallomilta poluilta.

Päädyttiin miltei näkemykseen, että Jumala (tai jopa jumalat) oli antanut ihmiselle järjen sitä varten, ettei hän vain missään tapauksessa sitä käyttäisi!

”Pyhien tekstien” laatijat katsottiin niin pyhiksi, ettei heidän teksteihin ole tarpeen tai edes luvallista soveltaa omaehtoista, saati sitten kriittistä ajattelua.

Jopa Vanhan testamentin uhrimenot ovat kelvanneet todellisen Jumalan palveluksiksi, vaikka ne selvästi perustuvat ikivanhaan luonnonuskoon, joka lähenee mustaa magiaa tai noituutta (elämänvoiman vapauttamista näkymättömien puolipersoonallisten voimien käyttöön pyyteellisessä tarkoituksessa).

***

Yksi kristinuskon omaperäisimmistä käsityksistä on siinä, että se on muutaman vuosisadan tulkintaprosessin jälkeen samastanut ja yksinomaistanut perustajapersoonansa jumaluuden toiseksi persoonalliseksi prinsiipiksi, Pojaksi – Johanneksen evankeliumin alun Sanaksi eli Logokseksi.

Muuan prosessiin 400-luvulla osallistunut piispa (Eutykhes) huokaili välittömästi määrittelyn jälkeen: ”Jumala varjelkoon minua ajattelemasta Jumalani luonnetta!” (hänet julistettiin heti pannaan).

***

Jumalan Pojan monopolisoinnin myötä on täysin ohitettu Jeesuksen samassa evankeliumissa (17:22) ilmaisema toive, että myös kaikki muut tulisivat – ylhäältä uudelleen syntyessään – aivan samaan sisäiseen (tietoisuuden suhteen) yhteyteen kuin missä hän itse jo Isänsä suhteen oli.

Aivan samoin on mitätöity apostoli Paavalin näkemykset ”Kristuksen ylleen pukemisesta” tai ”Kristukselle muodon antamisesta”.

***

Keskiajan dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart esitti kristillisyyden keskeiseksi pyrkimykseksi sen, että inhimillinen yksilö pääsisi sisäisesti aivan samaan tilaan (hengen ykseyteen) Jumalan suhteen, kuin missä Nasaretin Jeesuksen itsensä uskotaan olleen. Isä Jumala synnyttää poikaansa ikuisuudessa joka hetki – ja syntymä tapahtuu jokaisen ihmisen kohdalla silloin, kun hän on sisäisesti siihen valmis ja vapaa.

***

Mitään alkuperäistä, saati yhdellä istumalla samassa paikassa kirjattua raamattua ei ole koskaan ollut olemassa. Nykyisessä muodossaan kirja on kooste suuresta määrästä erilaisia, eriaikaisia tekstejä, jotka vasta myöhemmin on liitetty yhteen ja kanonisoitu.

Vanha testamentti pohjautuu juutalaisten hebrealaiseen raamattuun eli Tanakiin. Viisi sen ensimmäistä kirjaa on nykytieteen mukaan koottu (Esra?) joskus 400-luvulla eKr. yhdistämällä useita vanhempia teoksia (kuten Jahvisti, Elohisti ja Pappiskirjat).

Mooseksen pitämistä kaikkien hänen nimiinsä kirjattujen kirjojen kirjoittajana epäiltiin jo keskiajalla.

Uuteen testamenttiin kootut kirjoitukset on laadittu vuosina 50–150 jKr. Vanhimpia niistä ovat Paavalin kirjeet. Evankeliumeista vanhin (Markuksen ev.) on kirjoitettu joskus juutalaissotien aikaan (n. v. 70) ja nuorin (Johanneksen ev.) toisen vuosisadan alussa. Evankelistat eivät siten tietenkään olleet apostoleja, vaikka käyttivätkin heidän nimiään.

Jeesus-perimää koskevia kirjoituksia on alkuvuosisatoina ollut huomattavasti enemmän, mutta kaanonin ulkopuolelle jätetyt on pyritty hävittämään (usein lukijoiden kera).

Nag Hammadin löydöksessä v. 1945 tuli julki yli 50 tekstiä, joiden joukossa useita apostolien nimiin laadittua, kuten Filippuksen, Marian ja Tuomaan evankeliumit, joita nykyisten tutkijoiden keskuudessa tutkitaan ja arvostetaan aivan samaan tapaan kuin Uuden testamentin vastineita.

***

Luther vetosi raamattuun oikean uskon ehdottomana auktoriteettina, johon katolinen kirkko oli sekoittanut myöhemmissä kirkollisissa puitteissa muodostunutta ainesta (kuten opin aneista).

Periaatteessa yksikään raamatun lause ei ole välttynyt inhimillisiltä tulkinnoilta, vaikka jotkut sen ydinsanomat olisi koettu syvänkin henkisen tietoisuuden kautta.

Henkinen kokemus aidoimmillaan tapahtuu ajattomassa ja ajatuksettomassa tilassa – koetun kuvaaminen ajan ja tilan puitteissa syntynein ehdollistumin ei ole mahdollista (se on Paavalin mukaan ”hullutusta”).

***

Raamatun tekstit ovat muuntuneet jatkuvasti myös käännösten myötä. Tarkoituksena on saattanut olla pelkkä kieliasun parantaminen, mutta usein ei ole haluttu välttää uudelleen tulkintojakaan, kuten seuraavassa Luukkaan 17:21 tekstissä,

”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”, joka tulkitaan uusimmassa (92-) käännöksessä, että se on teidän keskellänne (viitaten löysästi kirkkoon).

***

Toisen vuosisadan alussa kirjoitettu Johanneksen evankeliumi (10:34-35) toteaa, tehostaakseen viitteenomaisesti edeltänyttä Jeesuksen sanomaa, ihmisten perimmäisestä jumalallisuudesta, ettei raamattu voi raueta tyhjiin.

Johanneksen raamattu (mikäli hän on sellaisesta puhunut) käsitti lähinnä osia Vanhasta testamentista, koska Uuden testamentin kaanon muodostui vasta myöhemmin ja virallistettiin Athanasiuksen esittämässä muodossa Karthagon kokouksessa v. 397 jKr.

***

Paavali (Room. 4:3) vetoaa Vanhan testamentin kertomukseen Aabrahamista Iisakin uhriaikeissa todeten, että hän oli uskonut Jumalaa (oli tietoinen Jumalassa), mikä luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Kertomus tosin lienee pelkkä allegoria siitä, että ihmisen tulee olla valmis luopumaan omasta minäisyydestään, mikäli hän kaipaa todellista armon laskeutumista.

Johanneksen Jeesus ei nojaudu raamattuun, vaan toteaa (Joh. 4:23-24): ”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Paavali toteaa (Room. 7:5-6): ”Mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.”

Apostoli tarkoitti ”laista pois kuolemisella” todennäköisesti sitä, että ensivaiheessa yksilön oma tietoisuus kykeni suodattamaan ulkoisista käsityksistä pois sellaisen, jolla ei ollut henkistä merkitystä.

Lopulta tulisi kuitenkin päätyä täysin (tai pikemminkin iki-) ”uuteen tietoisuuden tilaan”, joka toimii ehdollistumattoman hengen rajattoman ja ajattoman olemuksen puitteissa, kuten seuraava (2. Kor. 3:5-6) hyvin selkeästi todistaa:

”Se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.

***

Jaakobin kirjeen (Jaak. 4:5) Jumala halajaa ”kateuteen asti” henkeä, jonka on pannut meihin asumaan. Paavali puhuu tästä samasta henkisestä olemuksesta, joka voi tutkia Jumalan syvyydet – kunhan se on ensin tullut ihmisen tietoisuuden keskukseksi.

***

Uudesta testamentista löytyy myös joitakin kohtia, joita on voitu käyttää raamatun sanallisen auktoriteetin vahvistamiseen.

Toisessa Pietarin kirjeessä (2. Piet. 1:20-2:1) väitetään: ”Ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.

Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon.

Tämän kirjeen aitoutta epäilivät jo varhaiset kirkkoisät, ja nykytieteen mukaan se on syntynyt vasta toisella vuosisadalla tukemaan erityisesti valta-asemaan pyrkivän kristillisen suuntauksen näkemyksiä.

***

Jaakob (Jaak. 1:17) toteaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Jaakob ei esitä, että kaikki olisi poimittavissa raamatusta, vaan että todellinen Sana löytyy välityksettä välittömänä tietoisuutena ainoastaan todellisesta ja pysyvästä hengen yhteydestä ja ykseydestä.

Raamatusta löytyy oivallisia viitteitä ja esimerkkejä siitä, miten elämään olisi syytä suhtautua, mikäli haluaa sen pyörteissä koota ”pysyviä aarteita” – sisäisen elämän kannalta hyödyllisiä ominaisuuksia sielunsa syvyyksiin.

Tuomaan evankeliumin eräässä sanonnassa (n:o 11) todetaan: ”Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.” Tätä voidaan soveltaa myös raamatun teksteihin siten, että niiden mahdollisen ydinolemuksen löytäminen (mikäli niissä sellainen on) voi osaltaan avata yksilön tietoisuutta ”ainoan elävän suuntaan.”

Raamatulla ei kuitenkaan ole syytä korvata omaa järjellistä olemustaan, jonka on määrä aikanaan antaa sijansa ainoastaan suoraan ylhäältä laskeutuvalle viisaudelle.

Kirkollisen vallan perustukset huojuvat

Kristillinen kirkko on astunut monissa asioissa pahasti Jumalansa varpaille. Se on mm. uskotellut ihmisille saaneensa kehittelemänsä apostolisen perimän kautta itselleen jumalallisia valtuuksia ihmisten sielujen autuutuksessa.

Apostolista perimää katolinen kirkko on perustellut Jeesuksen kuoleman jälkeiseen ilmestykseen liittyvällä Matteuksen tekstillä: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani.

Rooman kirkko tulkitsi asian edukseen väittäen, että Jeesus oli kuolemansa jälkeen luovuttanut taivasten valtakunnan avaimet Simon Pietarille, koska tämä oli hänet tunnistanut. Pietari oli sitten vuorostaan Roomassa kokemansa marttyyrikuoleman (josta ei ole varmuutta) johdosta tulkittu kaupungin ensimmäiseksi piispaksi eli paaviksi.

Nykytutkimuksen mukaan Pietari ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Rooman piispa, sillä käsite syntyi vasta toisella vuosisadalla, ja itse seurakuntakin oli perustettu jo ennen Pietarin oletettua kuolemaa.

Periaatteessakin on hyvin kyseenalaista olisiko Jeesus täydellisesti luottanut kolmasti kieltävään opetuslapseensa, jota hän erään kerran nimitti jopa Saatanaksi (Matt. 16:23). Lisäksi tämä myöhemmin (Keefaana) pyrki uudelleen juutalaistamaan Paavalin jo perustamia seurakuntia.

Matteuksen tekstissä ”kallio” (joka on sanaleikki Petruksesta) viittaa todennäköisimmin edellisen lauseen Isään (Jumalaan), kaiken olevaisen perustaan – ainoaan pysyvään ja horjumattomaan kallioon.

Useat kirkolliset valtuudet (kuten synninpäästöoikeus) nojaavat ns. lähestys- tai kastekäskyyn, joka useimpien vakavasti otettavien tutkijoiden mukaan on myöhemmin lisätty Matteuksen evankeliumin loppuun – sekin vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen annettuna (kanavoituna) määräyksenä. Käskyssä puhutaan mm. kolminaisuudesta, joka määriteltiin vasta kolmannella vuosisadalla.

Martti Luther nousi aikoinaan joitakin katolisen kirkon historiallisissa prosesseissa muodostuneita käsityksiä ja toimintoja vastaan ja pyrki omissa näkemyksissään nojautumaan suoraan raamattuun. Asia on hieman paradoksaalinen siinä mielessä, että Luther piti juutalaisia patologisina valehtelijoina – ja suurin osa raamatusta on suodattunut juutalaisen käden ja ymmärryksen kautta.

Lutherin aikaan raamattuun suhtauduttiin vielä sillä tavoin, jota kirkko oli kaanonin muodostamisen jälkeen kovinkin ottein opettanut: että koko raamattu on jumalallisen inspiraation tulosta – siitä ei saanut poistaa mitään eikä liioin lisätä (muuta kuin sen, mikä oli jo seurakunnollisista syistä alkuvuosisatoina lisätty ja uudelleen tulkittu).

Vielä monet alkuvuosisatojen kirkolliset opettajat näkivät raamatussa hyvin paljon vertauskuvallisuutta, joka piti avata ja soveltaa näkyvään todellisuuteen. Jeesus itse käytti opetuksissaan allegorioita, että seuraajat joutuisivat itsekin pohtimaan asioita, koska muuten ne jäisivät pelkiksi ajatusmuodoiksi – kuolleeksi kirjaimeksi.

Valitettavasti johtajien joukosta löytyi paljon niitä, jotka eivät halunneet tai kyenneet etsimään sanallisten ilmausten todellista merkitystä, vaan väittivät niitä sellaisinaan ehdottomiksi totuuksiksi. He saattoivat vedota mm. latinalaisen raamatunkäännöksen Johanneksen evankeliumin alkuun sijoittamaan Sanaan (Verbumiin), joka oli kaiken Jumalassa olevan ja siitä tulevan perusta.

Alkukielen (kreikan) ilmaus (Logos) merkitsee kuitenkin paljon enemmän kuin lausuttua tai kirjoitettua sanaa – se voi kuvata kaikkeuden muuttumatonta ydinolemusta eli Jumalan kuvaa ajattomuudessa ennen ajan ja tilan syntyä (tieteen alkuräjähdystä).

Johanneksen evankeliumi sanoo kaiken saaneen alkunsa tuosta ydinolemuksesta, jumalallisesta kuvasta, mikä voidaan tulkita niin, että todellinen luominen on tapahtunut tämän kuvan muodostumisen myötä ajattomuudessa. Mooseksen kirjan luomiskertomuksen mukaan luomistyö oli täydellistä, jollaista se ei nykyisessä konkreettisessa olemuksessaan tietenkään ole.

***

Aika ja tila ovat nykytieteen mukaan muodostuneet vasta ns. alkuräjähdyksessä, josta tosin kertoivat jo muinaiset sumerit ja Jakob Böhmen kaltaiset kristilliset mystikot. Mooseksen kirjan alku puhuu valkeuden tulosta, joka voidaan tulkita myös konkreettisen ilmennyksen ydinainesten synnyksi.

Ajan ja tilan syntyyn liittyi tietoisuuden erillistyminen ja pirstaloituminen ykseydellisestä tilastaan – niin sanottu syntiin lankeemus. Johanneksen evankeliumi kuvaa tätä muutosta siten, että muodollisiin kohteisiin ja omaan erillisyyteensä samastuva tajunta ei sen jälkeen enää kyennyt havaitsemaan välittömästi ”valkeutta” – jumalallista tietoisuutta, olemista ja olemusta (elämää itsessään).

Lukemattomien erilaistumien jälkeen inhimillisten (ja lopulta muidenkin) olentojen täytyi lähteä ”tuhlaajapojan tielle” etsiäkseen ensin katoavien ilmiöiden olemusta kehittämällä samalla omaa järjellistä puoltaan. Tämä ”tuhlausmatka tai korpivaellus” merkitsee kristillisissä puitteissa Vanhan testamentin nojalla varsin paljon vastustettua evoluutiota.

***

Evoluutio ei kumoa alkuperäistä luomistapahtumaa, jossa mitä ilmeisimmin syntyivät vain kaikkeuden muuttumattomat ja täydelliset ydinolemukset (Sana). Evoluutio sijoittuu ilmenneen universumin puitteisiin, alkuräjähdyksen jälkeisen suunnattoman pitkän prosessin sisäiseksi ohjausprinsiipiksi. Se pitää huolta muutoksista ja etenkin niiden suunnasta siten, että ulkoiset muodot yhä paremmin edistäisivät tietoisuuden kehittymistä ja avartumista.

Mestari Eckhartin tapaisille opettajille oli ilmiselvää, että luominen ajan ja tilan puitteissa jatkui yhä – ja että jokaisella ihmisellä oli siinä oma roolinsa ja oppimääränsä suoritettavana. Tuomaan evankeliumi tiivistää ihmisyyden kulun niin, että alkuperäinen ihminen (1. Adam) oli yksi eli suorassa yhteydessä jumalalliseen. Sitten hänestä tuli kaksi, kun suurin osa tajuntaa suuntautui ilmiömaailmaa (hyvän ja pahan tiedon puita) kohden, jolloin hän kadotti välittömän tietoisuuden asioiden todellisesta olemuksesta.

”Tuhlaajapojan” piti nyt suorittaa oma korpivaelluksensa ja kääntyä jossakin vaiheessa takaisin sisäisyyttä kohden, jolloin pyrkimykseksi tuli kakseuden saattaminen alkuperäiseksi ykseydeksi, ”Kristuksen ylle pukeminen, Isän kanssa sisäisesti yhdeksi tulo.”

Paavali kuvaa samaa pitkää ”korpivaellusta” muutoksena ensimmäisestä Adamista, elävästä sielusta viimeiseksi Adamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi.

***

Raamatun vertauskuvallinen tulkinta nousi joksikin aikaa suosioon vielä keskiaikana, jolloin papistoa opetettiin laatimaan saarnoja niin, että niissä käsiteltiin tekstin konkreettista, vertauskuvallista, moraalista ja jumalallisiin asioihin suhteutettavaa sanomaa.

Varsinainen kriittinen suhtautuminen ja raamatun tutkiminen alkoi (jossakin määrin) vasta Valistuksen myötä, kun kirkollinen ote ihmisten ajatusten ilmaisuun hieman löystyi. Alettiin ymmärtää, että raamattu on ihmisten käsien, ymmärryksen – myös ymmärtämättömyyden ja valtapyrkimysten suodattamana syntynyt kooste.

Kirkon edustamien käsitysten ja uskomusten prosessinomaiseen muodostumiseen viittaa mm. teologian tohtori, dosentti ja pastori Kari Kuula. Hän piti arveluttavana sitä, etteivät papit uskalla tuoda esiin niitä raamatun tutkimuksen tuloksia, joihin he itse ovat opintojensa myötä perehtyneet. Kuula toteaa, että mikäli lääkäri soveltaisi työssään yhtä vähän akateemisia oppejaan kuin papit nykyisen raamatuntutkimuksen tuloksia, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.

***

Lienee selvää, etteivät kaikki kriittisen raamatuntutkimuksen tuloksetkaan ole mitään ”Jumalan sanaa”, niissä lähinnä tarkastellaan tekstien historiallista ja kirjallista autenttisuutta, mikä ei ole – eikä voi olla – esitetyn asian todellisuusarvo, koska kaikki käsitteellisesti ilmaistu rajoittuu aikaan ja tilaan ehdollistuneisiin ajatusmuotoihin.

Kirkko on pyrkinyt jo alkuvuosisatoina lujittamaan valtaansa luomalla kiinteän hierarkkinen organisaation ja tiivistämällä hengelliset näkemykset ns. uskontunnustuksiksi. Tiivistäminen on ollut hyvin riitainen prosessi, johon lopulta myös maallinen valta osallistui (Nikeassa).

Asioiden ilmaisu ajatusmuotojen välityksellä kuuluu tietenkin olennaisena osana ihmisyyteen, mutta ajatusmuotojen pitäminen muuttumattomina totuuksina on tuottanut huomattavasti enemmän riitaisuutta kuin hengellistä avautumista.

Ihmisyys on usein kadottanut luontaisen hyvyytensä ja suvaitsevaisuutensa silloin, kun negatiivista asennoitumista on voitu perustella jumalallisilla määräyksillä. Jo Vanhan testamentin juutalaiset vihkivät eteen osuneita ihmisyhteisöitä miekan kärjellä tuhon omiksi, mikäli nämä heidän mielestään olivat jumalalattomia – kuvasivat Jumalaa eri nimityksin.

Martti Luther nimitti katolisen kirkon johtajaa Babylonin portoksi ja kaikkia juutalaisia ilmieläviksi Perkeleiksi, joiden kokoontumispaikatkin oli lupa polttaa vaikka helvetin tulella.

Ulsterin protestanttiset unionistit kulkevat liput liehuen katolisten asuinalueilla juhlistamassa vuosisatoja sitten heistä saavuttamaansa veristä voittoa.

Tämän päivän Suomessa käydään keskustelua erilaisten parisuhteen muotojen hyväksyttävyydestä, joihin raamattukaan – etenkään Uusi testamentti – ei anna kovin vankkoja perusteita. Eri kristilliset ryhmittymät kiistelevät sellaisista muotoseikoista kuin kastetapojen ja -ajankohtien oikeellisuudesta.

Aina kun on syntynyt tarkasti määriteltyjä tunnustuksia, on varsin pian syntynyt myös kiistaa niiden tulkinnoista. Silloin kukkaan on puhjennut lähinnä suvaitsemattomuutta, jonka hedelmät ovat pääosin olleet katkeria – toisinaan jopa verisiä.

Tunnustukset saattavat jättää ulkopuolelleen jopa elämänymmärryksen ja hengellisen avautumisen kannalta kaikkein olennaisimmat asiat, kuten sen, mikä on inhimillisen elämän syvin tarkoitus ja miten kukin sitä voisi edistää.

Jumalallisiksi määriteltyihin tunnustuksiin ei edes uskalleta puuttua, vaikka ne eivät enää pitkään aikaan ole vastanneet yleistä ymmärrystä. Keskiverto länsimainen ajattelu tuskin ottaa todesta mahdollisuutta neitseelliseen syntymään tai lihalliseen ylösnousemukseen, vaikka nämä ajatukset kristillisyydessä yhä tunnustetaan. Pyhä yhteinen seurakuntakin näyttää uutisten valossa varsin kyseenalaiselta, ja pyhäin yhteyden moni saattaisi rinnastaa nykyiseen sosiaaliseen mediaan.

Nykyiset mediaohjelmat päivittyvät jopa kiusallisen usein – nykyinen kristillinen perusnäkemys on kiteytetty yli 1700 vuotta sitten Nikeassa, jonka jälkeen muutokset ovat olleet varsin kosmeettisia. Ennen Nikeaa kristilliseksi luokiteltava kirjallisuus oli vielä varsin runsasta ja sanoma vapaasti tulkittua.

Kirkon aseman vahvistuttua kaikesta poikkeavuudesta haluttiin päästä keinoja kaihtamatta eroon, jolloin entiset vainotut osoittautuivat pian itse vainoajiksi – Jumalan tai Kristuksen nimissä. Tällöin unohdettiin se, että Kristuksen nimissä voi todellisuudessa toimia ainoastaan ne harvat, jotka ovat ”pukeneet ylleen (sisäiseksi olemuksekseen) Kristuksen” ja tulleet siten tuon jumalallisen periolemuksen tietoiseksi ilmentäjiksi.

***

Edesmennyt professori Heikki Räisänen toteaa viimeisessä kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” sen, että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi voineet ollenkaan ymmärtää ja hyväksyä nykyisiä kristillisiä tulkintoja – kuten esimerkiksi nykyisin vallitsevaa näkemystä Nasaretin Jeesuksesta Jumalan ainoana poikana ja kaikkien syntien sovittajana.

Marttyyrikirkon (vainojen) aikaan kirkon johtajat tulkitsivat Jeesuksen seuraamisen edellyttävän omakohtaista antautumista fyysiseen kuolemaan, joka johtaisi automaattisesti autuuden tilaan.

Jeesuksen ristinkuoleman suoraviivainen tulkinta universaaliksi sovitustapahtumaksi ihmiskunnan ja Jumalan välillä on nostettu nykyiseen asemaansa vasta ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella, jolloin krusifiksitkin ilmestyivät yleisesti kirkkoihin.

***

Hengellisistä käsityksistä on toki käyty kiistoja jo ennen kristillisen kirkon muodostumista. Jeesus itse nosti esiin juutalaisuudessa ilmenneen liiallisen kunnioituksen kuollutta kirjainta ja ulkoisia tapoja kohtaan. Hän korosti henkilökohtaista pyrkimystä ”taivaallisen Isän täydellisyyteen”, jonka tulisi ilmetä sisäisenä muutoksena.

Jaakob Vanhurskas (jonka uskotaan olleen Jeesuksen veli) tuo kirjeessään esiin aikansa kiistan uskon ja tekojen pelastuksellisesta merkityksestä. Samaa tarpeetonta kiistaa on käyty lähes koko kristillisen historian ajan ymmärtämättä sitä, jonka jo Jaakob esitti: että todelliseen kohteeseensa yltänyt usko tuottaa puhtaan luontonsa pakosta aina hyviä hedelmiä.

Hyvillä ulkonaisilla teoilla voi olla oma sosiaalinen merkityksensä, mutta ne eivät aina ole tekijänsä sisäisen olemuksen suoria heijastumia, vaan teeskenneltyjä ja/tai sisältävät eriasteista pyyteellisyyttä.

Pyyteellisyys on ihmisille niin tyypillinen ominaisuus, etteivät he sitä usein edes huomaa. Mestari Eckhart tuo esimerkin avulla ilmi ihmisten tavallisen tavan rakastaa Jumalaansa: he rakastavat Häntä kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia!

Ihmiset eivät siten kovin helpolla noudata kolmen evankelistan kirjaamaa ohjetta itsensä kieltämisestä ja oman ristinsä (velvoitteidensa, vaikeuksiensa, kiusauksiensa) kantamisesta.

***

Kirkkorakennukset ovat kauniita ja voisivat toimia ihmisten mieltä kohottavina tiloina, kunhan niissä tarjottava sisältö ei olisi menettänyt niin paljon makuaan kuin mitä kävijämäärien nopea lasku selvästi osoittaa.

Kirkko voi aina syyttää jäsenkadostaan Valistusaatteen ja Ranskan vallankumouksen synnyttämää ateismin nousua, joka myöhemmin tieteiden kehityksen myötä on muuntunut yleiseksi materialismiksi. Se voi syyttää lisäksi valtavaksi kasvanutta ulkoista viriketulvaa, jossa se ei ole vielä löytänyt itselleen toimivaa profiilia.

Tieteissäkin esiintyy muutosvastusta, mutta sillä ei ole käytössään yhtä ”jumalallisia perusteita” kuin mitä uskontojen piiristä löytyy. Tieteiden kehitys on kasvattanut yleistä luottamusta järjen mahdollisuuksiin siitäkin huolimatta, että hetikään kaikki tieteiden tulokset eivät näytä kovin hyvin palvelevan elämän kokonaisuutta.

Kirkko parhaimmillaan saattaisi (ja sen tulisi) muodostaa kosketuspinta, joka toisi julki ja ylläpitäisi niin hyvin perusteltuja näkemyksiä elämän (ja kuoleman) tarkoituksista, että suurin osa väestöstä voisi ne ainakin pääpiirteissään hyväksyä arvopohjakseen.

Platon toi esiin tällaisen yhteisen arvoperustan tarpeellisuutta tasapainoisen yhteiskuntakehityksen mahdollistamiseksi. Perusta ei tietenkään tarkoita mitään ”uskon sääntöjä”, joista syntyisi lähinnä tulkintakiistoja, vaan selkeitä näkemyksiä ihmisyydestä, sen tavoitteista ja niitä edistävistä keinoista.

***

”Suolan käyminen mauttomaksi” ei ole uusi ilmiö, sillä Tuomaan evankeliumin mukaan jo Jeesus nuhteli aikansa juutalaisia opettajia siitä, että nämä olivat kadottaneet tiedon avaimet – he eivät itse menneet sisälle, eivätkä päästäneet sinne niitäkään, jotka olisivat sisälle halunneet. Tai että fariseukset olivat kuin koiria härkien pilttuussa – koirat itse eivät syöneet eivätkä antaneet härkienkään syödä.

Alkuvuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat laajentuvan ja laitostuvan suuntauksen jäsenistöä siitä, etteivät nämä enää etsineet – koska he uskoivat kuuluvansa kastettuina ja seurakunnan jäseninä jo löytäneiden pelastettuun joukkoon.

Hengellisten organisaatioiden erityisongelmia syntyy helposti silloin, jos johtopaikoille valitaan sisäisesti kypsymättömiä persoonia, joille vallassa pysyminen ja sen tuottamat edut ovat tärkeämpiä kuin organisaation edustaman ydinteeman ajaminen. Tällaiset henkilöt mittaavat asioita usein omalla mitallaan eivätkä hyväksy ketään tai mitään, joka jossakin suhteessa ylittää heidän omat, turhan matalalle asettuvat standardinsa.

***

Kirkon piirissä on suvaittu varsin hyvin niitä, jotka eivät ole vaivautuneet paneutumaan omakohtaisesti hengellisiin teemoihin, vaan ovat tyytyneet siihen, mikä on heille valmiina tarjottu.

Toista on niiden suhteen, jotka ovat syventyneet todella vakavasti hengellisiin asioihin ja tulleet niiden suhteen vähänkin tunnustuksista poikkeaviin tuloksiin – juuri heidän kaltaisensa ovat olleet vaarassa joutua polttorovioille, koska kaikki tunnustuskirjoista poikkeava tulkinta on määritelty kerettiläiseksi harhaopiksi, joka on kotoisin Jumalan vastakohdalta.

***

Saattaa olla myös niin, että kirkon tarjoama tulevaisuuden kuva joko taivaan iloissa tai helvetin tuskissa osoittautuu karkeaksi karikatyyriksi – niin että sisäinen viisaus todellisuudessa kohtelee ihmisen tajuista olemusta huomattavasti lempeämmin ja monitasoisemmin – puhuuhan Johanneksen evankeliumi monista asuinsijoista ja Paavali kolmannesta taivaasta.

Itämaiset Patanjalin joogasutrat määrittelevät 14 tietoisen olemisen tilaa, joista vain kaksi harvinaisinta sisältää kristillisen taivaan ja helvetin tunnusmerkit – tosin itämainen helvetti merkitsee ainoastaan tietoisuuden sammumista, ei iankaikkista kärsimystä, jollainen lienee kristinuskoon kehitelty lähinnä oivalliseksi pelotteeksi. Pelottelu ei ole hyvä keino tajunnan avartamisesta, sillä pelko on vihan veli, joka lähinnä supistaa järjellistä toimintaa (kovettaa leiliä).

Luukkaan evankeliumin Jeesus lupaa rinnallaan kuolemassa olevalle ryövärille, että tämä olisi hänen kanssaan paratiisissa jo kyseisenä päivänä. Mikäli tämä on todellinen tapahtuma, tarkoitti Jeesus paratiisilla todennäköisesti jotakin mentaalisista olotiloista, jotka eivät vielä kaikessa ihanuudessaankaan edusta henkistä ykseyttä ja samuutta alkuperänsä kanssa (jota Jeesus itse Johanneksen mukaan sanoo olevansa), vaan sisältävät yhä jonkinasteista erillisyyttä ja aikakäsitystä (kuten ihmisten tavallisimmat taivaskuvitelmat, jotka lienevät lähinnä ikuiseksi pidennettyä, mutta mukavaa ajallisuutta).

***

Kirkon piirissä voitaisiin pohtia lähetyskäskyä – on se sitten aito tai myöhemmin lisätty – täysin uudelta ja puhtaalta pohjalta. Käskyn mukaan kirkon velvoitteena oli edistää sitä, että ihmisistä tulisi Kristuksen opetuslapsia – parhaimmillaan Kristuksen eläviä ilmentäjiä.

Tässä työssä on usein jääty täysin lähtökuoppiin, kun on ajateltu opetuslapseuden tarkoittavan kirkon yhteyttä ja sen esittämien ajatusmuotojen muodollista hyväksymistä. Evankeliumit antavat kyllä varsin hyvän kuvan opetuslapseuden edellytyksistä, joissa ei puhuta mitään jäsenyyksistä ja seremonioista, vaan edellytetään sisäistä vapautumista kaikista tilapäisistä kiinnekohdista ja sen tuottamaa valmiutta ottaa vastaan jotakin ”suoraan ylhäältä.”

Oriental and Christian wisdom

An old Chinese wisdom states: ”The best time to plant a tree was twenty years ago – the second best is at present.”

The statement fits well to human beings for which the best time in searching their purposes passed a long time ago, the second best is now, and tomorrow it might be too late to search.

Human beings seldom take heed even of the second best but postpone serious matters to the third best period. They think that in the future, they are able to solve all things in a much easier way.

A Human being is longing for secure fences within which he can pasture himself without having to chew his cud. Of course, he is very experienced in worrying but poor at searching such keys that could free him from the vicious circles which life has developed in his inner being.

***

Other Chinese saying states: “Words cannot change the truth!”

Many people believe that true things can be expressed verbally. All verbal symbols are but references towards something from which the real seeking must begin, so that in some point the reality may open itself, and the word become flesh.

St. Paul writes on verbal things in his second Corinthians: “For the letter kills, but the Spirit gives life.”

It is the Spirit, as soon as it has become the active center of one’s consciousness, which represents “the living word”. It contains all unchangeable principles without words and concepts – the kind of wisdom, which Jacob describes as being “without turning shadow.”

***

Third Chinese wisdom states: “A wise man thinks by himself, a fool just follows common ideas.”

Organized religious institutions have had a tendency of restricting and unifying the thinking of their members even to the point where all individual reasoning is considered dangerous for soul.

This kind of control over mental activity, which is the most typical feature in human beings, proves as an insane idea that the ability of thinking was once given to human beings in order that they never used it.  

The control resembles the statement in Gen. 3:22,

“Now, lest he put forth his hand, and also take of the tree of life, and eat, and live forever..."

***

Krishnamurti stated his reasons for breaking up the church that was planned on his person and teachings by saying that it is completely impossible to organize the truth.

Organizing forms almost automatically structures of wealth, which begin to live the life of their own and defend their positions. Wealth blurs or darkens clear thinking and understanding, and keeping up the unity of the system often leads to arbitrariness or even violence.

It is hard to find such an organization, the leaders of which draw their wisdom directly from the source that is above all books and words. Learning is by no means a bad thing unless it does not lead to a wrong kind of “pharisaism”, which appears in excessive appreciation of formal activities and verbally defined thoughts.

***

Charismatic movements will arise and fall every now and then, but their leaders have seldom walked their own narrow paths up to the final. Their activities are based on human thoughts and feelings (psyche), which Jacob in his letter calls “wisdom of demons”, for it is still mixed with human impurity and distortion.

The incompleteness of leaders appears often at the state where their followers have lifted them high on a stand and begin to wait for happenings that were more wonderful than before. Only a few are able to stay humble and honest in their tribulations and inner trials.

***

The searching for ultimate purposes of life is important not only in Eastern teachings. The same themes are obvious in Christian writings, too. The New Testament urges to seek and find the Kingdom of Heaven as one’s primary aim and target if one wants to find such food that satisfies one’s whole being and helps to solve the problem of perishableness.

Every Christian knows the statement and promise: “Ask, and it will be given you. Seek, and you will find. Knock, and it will be opened for you.” Even in the first Christian century, some factions of the movement strongly criticized many members of the winning section that they were not severe enough but that they just followed common habits and adapted literal ideas as truths.

***

Institutions and organizations have slowed or prevented individual searching by offering their membership and formal activities as mediums for salvation. One of the worst statements was the one of Cyprian of Charthago. He claimed that there was no salvation outside of the church because only bishops had right to forgive sins.

Later on the role of membership rose even higher as the church interpreted itself as the true bride of Christ – so that membership was the way to join a person to Christ himself.

***

Another father of the church, Tertullian claimed that it was useless to seek and knock for there were nothing to be found and no one to open – all that one should need, was ready and open in the possession of the church.

It is no wonder that even today in Christian churches priests utter the words: “Come, for all things are ready!”

It is evident that in God and in the timeless, eternal Kingdom of Heaven everything is always ready and perfect. The only problem is that individuals are not ready to change their outer ties and egos to any such principle, being or state of which they have no concrete knowledge.

People may be humble in front of authorities, but that is based on timidity or expectation for some sort of reward.

It may well be impossible for a human being to pass the narrow gate by his own will and means, but scriptures have promised that a person gets aid and strength from above if he is sincere and internally ready to loosen his grip or mind out of perishable affairs.  

***

It is often said that all people seek happiness, but one can seldom find definitions for the real factors of happiness or of the time that seeking will take.

Happiness is often identified with physical and psychic pleasure that material wealth, might and honor can produce. Such happiness seems to require continual addition (as drugs) so that at some point nothing is enough to keep up the required state of pleasure.

Philosophe Nietzsche claimed that happiness takes something away from a person for it ties one’s mind to outer things and phenomena so that he does not realize to start digging his own treasury.

There is some evidence to be found that human beings contain some sort of inner odometer, which starts to alert or even kick as soon as one’s inner warehouse of digested experiences is fulfilled, so that it is time to learn and grow out of all outer things and return back home.

The parable of Prodigal Son in the New Testament denotes to such a turning point in the secret inner mechanism of grace.

Kostuuko vai kastuuko kasteesta?

Lähes kaikissa uskonnoissa kautta aikojen on ollut yhteisöön ottamisen tai jonkin valmiusasteen yhteydessä käytössä kasteen tai vihkimysten tapaisia, ihmisten toisilleen suorittamia initiaatioseremonioita.

Periaatteessa ne ovat aistein havaittavia symboleja, jotka viittaavat näkyvien ilmiöiden ja asioiden perustana olevaan todellisuuteen – jumalalliseen.

***

Vesikaste (muodossa tai toisessa) on henkisen kasteen symboli, joka kuvaa ihmisen tajunnan keskuksen siirtymistä ajallisten ehdollistumien puitteista ajattomaan todellisuuteen.

Raamattu nimittää tätä muutosta mm. Pyhän Hengen kasteeksi, ylhäältä tai hengestä syntymiseksi, (Jumalan) lasten kaltaiseksi tulemiseksi ja taivaallisiksi häiksi.

Muutoksen edellytykseksi esitetään tavanomaisen elämänsä kadottaminen eli sisäinen irrottautuminen kaikista maallisen elämän synnyttämistä kiinnekohdista (mielen ehdollistumista).

***

Muodollisten sakramenttien merkityksen (yli-) korostuksissa on yhä havaittavissa Karthagon piispa Cyprianuksen vaikutusta, joka esitti ruokottoman väitteen, ettei kirkon ulkopuolella voi olla pelastusta (koska vain siellä voi saada synninpäästön – toiselta ihmiseltä).

***

Kaste on lähinnä sosiaalinen tapa, jonka laitostuva kirkko on kehittänyt lisätäkseen jäsenmääräänsä ja lujittaakseen valtaansa. 

Tämän muodollisen, toisen ihmisen suorittaman toimenpiteen tulkitseminen "sielun pelastumisen ehdoksi" edustaa häpeämätöntä kirkollista omahyväisyyttä ja vallanhalua.

***

Hyvien ajatusten tietoisella suuntaamisella (suuntaajasta riippuen) suoraan tai veden välityksellä saattaa tietenkin olla positiivisia (parhaimmillaan jopa parantavia) vaikutuksia kohteeseen. Ne eivät kuitenkaan muuta ihmisluontoa yhtään alkutilaa jumalallisemmaksi.

***

Ketä kastetaan ja miten on lähinnä ”makuasia” ellei ihmisen tajunnassa tapahdu mitään todellista muutosta. Kaste on aina yksilön sisäinen tapahtuma, johon historiassa eri muodoissa harjoitetut ulkoiset initiaatiot vain epämääräisesti viittaavat.

Kaikkien syvimmissä (äärettömän harvinaisissa) perinteissä kastajana toiminut (Jeesuksen kaltainen) saattoi tiedostaa kastettavansa sisäisen valmiuden ja edistää tai jopa käynnistää muutosprosessin.

***

Kristillinen kastamishalu perustuu Matteuksen evankeliumin loppuun myöhemmin lisättyyn niin sanottuun lähetys- tai kastekäskyyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamatta heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Kastekäsky on kuitenkin useimpien vakavasti otettavien (ei-fundamentalististen) tutkijoiden mukaan liitetty raamattuun joskus toisen tai kolmannen vuosisadan aikoihin, jolloin vasta vakiintui (tosin ankarien riitojen jälkeen) myös käskyssä esiintyvä oppi kolminaisuudesta.

Seksuaalisesta häirinnästä

Viisikymmentä vuotta sitten ei nuorille (saati lapsille) tarjottu kasvattajien taholta juuri minkäänlaista seksuaalista valistusta. Tavallisin vanhempien taholta tullut ohje saattoi kuulua: ”Olkaa ihmisiksi!”

”Valistukseen” törmättiin silloin ”isojen poikien ja tyttöjen” epämääräisissä viitteissä, joiden konkreettisuuspitoisuus saattoi nojata lyijytäytekynän varressa ylösalaisin käännettäessä riisuutuvan neidon kuvan varaan.

Eriasteista kiusoittelua tietenkin ilmeni, mutta sellaisesta oli vallalla sanonta: ”Pieni kiusa on suurta rakkautta.” Kiusaaminen sai vain harvoin sellaisia muotoja, joita voitaisiin perustellusti kutsua vakavaksi seksuaaliseksi häirinnäksi.

Ihmisten kanssakäymisessä merkitsee paljon se, mikä on lähestyjän tarkoitus ja miten kohde sen tulkitsee. Kiusoitteluksi ja huumoriksi tarkoitettu saatetaan kokea häiritseväksi etenkin jos kohteeksi joutuva henkilö on luonnostaan herkkä ja haavoittuva.

Vielä 1960-luvulla nuoret eivät saaneet sellaisia malleja ”lähestymisestä”, joita nykyiset tv-sarjat ja elokuvat heille runsaina ja elävinä tarjoavat. Seksuaalisuus alkoi muodostua erilliseksi ja tärkeäksi elämän osa-alueeksi vasta 70-luvun ”vapautumisen” myötä. Suuntaus ja arvostus ovat jatkuneet niin, että nykyisin tarvitaan jo asiaan erikoistuneita terapeutteja. Syntyvyys on ”taidollisista ponnisteluista huolimatta” koko ajan laskusuunnassa.

Negatiiviseksi seksuaaliseksi häirinnäksi on määritelty mm. nimittely, hävytön tuijottaminen, erilaiset kommentit, ruokottomat eleet ja koskettelu.

Positiiviseksi muodoksi kuvataan ns. flirtti, joka on kahden ihmisen välinen kontakti, jossa toinen tekee aloitteen ja katsoo, vastaako toinen siihen. Mikäli huomionosoitukset ovat yksipuolisia, on kyse häirinnästä.

Positiivisen seksuaalisen kanssakäymisen tulisi määritelmän mukaan periaatteessa tapahtua kahden siihen suostuvaisen henkilön välillä.

Ongelmia syntyy lähinnä siitä, että suostuvaisuus on vain ani harvoin ennalta havaittavissa. Aloitteen tekijälläkään (ainakaan nuorilla) ei aina ole hallinnassaan kaikkein hienostuneimpia lähestymistapoja. Mallit on voitu poimia sellaisinaan tv-sarjoista tai varttuneempien nuorten käytännön käsikirjoista.

Seksuaalinen valistus haluttaisiin jossakin muodossa ulottaa jo päiväkoteihin. Asiaa voidaan perustella sillä, että seksuaalisuudesta muodostuisi silloin luonnollinen asia, jota ei tarvitse hävetä tai opiskella salaa nurkan takana.

Ehkä kuitenkin olisi parasta antaa lasten olla lapsia ja aloittaa valistus vasta silloin, kun asiaan syntyy luonnollista kiinnostusta. Muussa tapauksessa voi syntyä ennenaikaista, luonnotonta kiinnostusta ja samalla myös tarpeetonta seksuaalista häirintää.

On tietenkin itsestään selvää, että on vanhempien ehdoton velvollisuus karsia lapsiltaan huorittelun ja homottelun kaltaiset käytösmuodot. Viisikymmentä vuotta sitten kukaan nuori ei voinut edes kuvitella käyttävänsä sellaisia nimityksiä ikätovereistaan, saati sitten aikuisista ihmisistä, jotka kyllä olisivat puuttuneet asiaan kovin ottein.

Brutaalia seksuaalista häirintää on harrastettu jo muinaisina aikoina, mikäli uskomme 1. Mooseksen kirjan (15-16) kuvausta Juudasta, joka lähestyi miniäänsä tienpuolessa anoen suoraan: ”Anna minun yhtyä sinuun!”

Ohjeena karkeimpien lähestymismuotojen suhteen kelvannee erään pohjalaisneidon tokaisu huomattavasti yli 50 vuotta sitten: "Herra on hyvä ja kaivaa vain omaa persettään!"

Are we all Gentiles?

Do not think that you are safe,

your beasts can still drag you down!

In the Sermon on the Mount, there is a definition of Gentiles: "Therefore don't be anxious, saying, 'What will we eat?', 'What will we drink?' or, 'With what will we be clothed?' For the Gentiles seek after all these things, for your heavenly Father knows that you need all these things.”

 A Gentile (a pagan or a heathen) denotes here to a person whose leading principle in life lies on satisfying all natural human needs. In other words – almost all people should be defined as Gentiles!

“What is the opposite of a Gentile?” you might ask. The Christians could point themselves or members of other religions.

The Sermon seems to denote to such a person who has sought and really found the Kingdom of God, and who needs no addition to his inner being any more – for he has the life in himself.

Christians see their belief in terms of baptism or believing in teachings of Jesus or in his role as a savior.

On the basis of the gospels or St. Paul (and many others), we could say that only the kind of human being can fulfil the real features of a Christian who has “born from above” or “has put on the Lord Jesus Christ.” Thereby he is his inner being united in God the Father (just as Jesus himself probably was).

Master Eckhart describes a real Christian as a person whose inner stability nothing in the world can disturb – “he can even give up his life as easily as an egg.”

Even the firmest belief – in forms of feelings and thoughts – is restricted to a human mind (psyche) which cannot “search the deep things of God”, for a mind is totally conditioned by temporal phenomena.

According to Paul, it is only the spirit (in the person’s innermost being)  that is able to search the Spirit. That is why there, must occur a fundamental transformation in the consciousness of the human being in order that he could become aware of the innermost (spiritual) principles of life.

In religious circles, people have always discussed about the necessity of cleaning both body and mind so that senses, feelings and thoughts do not interfere or prevent the liberation of mind out of its customary actions (earthly affairs).

Here the issue is not of becoming spiritually righteous by one’s own efforts but merely of “forgetting oneself and carrying one’s own cross” up to the point where the passing “through the narrow gate” is allowed after “a long districted way.”

It is no contrast between human will and divine grace for both have their role and time. God is ready as soon as a person becomes free of his beasts and ready for Him.

Pakanoita olemme kaikki tyynni!

Luulet vain päässeesi jo eläimellisyytesi yläpuolelle
vielä se vetää sinut takaisin maallisuuden piiriin

Vuorisaarnan kuudes luku antaa määritelmän pakanuudesta: ”Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.”

Pakana tarkoittaisi siten henkilöä, jonka elämän johtavana periaatteena on eri laatuisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen – toisin sanoen: lähes kaikki ihmiset olisi luettava pakanoiksi!

Mikä sitten on pakanan vastakohta? Kristityt pitävät vastakohtana lähinnä kristittyjä (varauksin myös muihin tunnettuihin uskontoihin kuuluvia).

Vuorisaarna näyttäisi kuitenkin pitävän pakanan vastakohdalla sellaista ihmistä, joka on etsinyt ja todella löytänyt Jumalan valtakunnan eikä siten enää tarvitse sisäiseen olemukseensa mitään lisäystä – hänessä kun on ”(pysyvä) elämä itsessään.”

Kristityt tulkitsevat kristittynä olemisen merkitsevän ainakin kastetta ja uskoa Nasaretin Jeesuksen opetuksiin ja/tai hänen rooliinsa pelastuksen välittäjänä.

Suoraan evankeliumien tai Paavalin (ja monen muun) tekstien nojalla kristityn todelliset tunnusmerkit täyttäisi vain sellainen, joka on ”syntynyt ylhäältä, pukenut ylleen (sisäiseksi tietoisuudekseen) Kristuksen”, eli ”antanut Kristukselle muodon” ollen siten ”Isän kanssa (sisäisesti) yhtä” niin kuin Jeesuksen itsensä uskotaan olleen.

Mestari Eckhart kuvaa ”todellista kristittyä” niin, että hänen sisäistä tasapainoaan ei voi mikään ulkoinen asia enää järkyttää – hän voi luopua elämästäänkin ”yhtä helposti kuin kananmunasta”, koska hän tietää, ettei kehon menettämisellä ole enää mitään vaikutusta hänen todelliseen, täysin eheytyneeseen olemukseensa.

Lujakin uskominen (tunteena tai ajatuksena) tapahtuu lähinnä ihmisen psyykkisen olemuksen puitteissa, jonka kautta ei voida tutkia ”Jumalan syvyyksiä”, koska ihmisen mieli (psyyke) on ajallisten ilmiöiden ehdollistama.

Paavalin mukaan ainoastaan henki (ehdollistumaton, ajaton tietoisuus) voi tutkia henkeä, joten inhimillisessä tajunnassa tulee tapahtua perustavaa laatua oleva muutos, että se voisi tiedostaa itsessään ”kaikkeuden ydinolemukset.”

Uskonnoissa on aina puhuttu kehon ja mielen puhdistamisen tarpeesta siitä syystä, etteivät aisti-, tunne- ja ajatustoiminnot häiritse tai estä tajunnan vapautumista totunnaisista virtauksistaan.

Kyseessä ei ole mikään ”itsevanhurskautus”, vaan evankeliumien mukainen ”itsensä unohtaminen ja ristinsä kantaminen” aina siihen mittaan saakka, että ”vanhurskautus eli ahtaan portin läpäisy” tulee ”kaidan tien päätteeksi” mahdolliseksi.

On turhaa väitellä ihmisen oman tahdon ja Jumalan armon tai uskon ja tekojen pelastuksellisesta merkityksestä. Jumala on aina valmis, kunhan ihminen vain vapautuu "omista pedoistaan" ja on sisäisesti valmis muutokseen  - armon laskeutumiseen. 

Sanan tulo lihaksi

Johanneksen evankeliumin alku kirjoittaa: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.”

”Sana” on käännetty Vulgataan (onnettomasti) kreikan ”logoksesta” latinan ”verbumiksi”, jolloin sana on kadottanut alkuperäisen, puhtaasti henkisen merkityksensä. Kreikankielessä Logos voi tarkoittaa mm. puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta tai oppia.

Filosofiassa (Herakleitos) Logos on tulkittu jo yli 500 vuotta ennen kristillisyyttä kaikkeuden perimmäiseksi alkusyyksi, joka järjestää kaiken ja luo ykseyden.

Tällainen tulkinta sopii hyvin Johanneksen jatkomääritelmään: ”Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei olo syntynyt mitään, mikä syntynyt on.”

Johannes esittää periaatteellisen (in prinsipio erat verbum) ”luomiskertomuksen”, joka lähtee ajattomuudessa (alkuperäisessä periaatteessa – Jumalassa) olevasta kaikkeuden ilmenemättömästä ydinolemuksesta, josta kaikki ajallinen ilmennys saa alkunsa ja olemuksensa sisäiset tarkoitukset.

***

Kristillinen teologia on tulkinnut Sanan tarkoittavan Jeesusta, mikä lienee aivan liian pitkälle johdettua omien (jopa omahyväisten) näkemysten laajennusta.

Johannes tosin jatkaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Evankelista viittaa tässä Nasaretin Jeesukseen Logoksen, Sanan eli välittömän jumalallisen tietoisuuden ilmentäjänä. Jeesus oli jossakin vaiheessa saavuttanut Jumalan Pojan kaltaisuuden. Johannes ei kuitenkaan väitä, että Nasaretin Jeesus olisi ollut Jumalan ainoa poika. Myöhemminhän Jeesus itsekin tahtoo kaikkien muiden saavuttavan aivan saman poikuuden (Joh. 17:21) kuin mihin hän oli jossakin vaiheessa sisäisesti päässyt.

Keskiajan dominikaaniopettaja, Mestari Eckhart korostaa sitä, että jokaisen yksilön tavoitteena on Jumalan Poikuuden saavuttaminen – ja että kyseessä on aivan sama Poikuus kuin mitä Nasaretin Jeesus aikoinaan ilmensi.

***

Toisaalta sana on (valitettavasti) tulkittu kirjoitetuksi tai lausutuksi sanaksi – pyhiksi kirjoituksiksi, erityisesti raamatuksi. Silloin se on kadottanut alkuperäisen henkisen merkityksensä muuttumattomana, ajattomana kaikkeuden ytimenä, jota ei voi edes kuvata aikaan ja tilaan ehdollistunein käsittein.

Johannes jatkaa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee – ei liha mitään hyödytä.” Ja jatkaa hyvin kyseenalaisesti: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.”

Lienee selvää, etteivät mitkään lausutut sanat sellaisinaan edusta henkeä ja elämää – parhaimmillaan ne voivat ainoastaan johdatella henkeä ja pysyvää elämäntietoisuutta kohden, mikäli ne auttavat vastaanottajaa irrottautumaan omista ehdollistumistaan katoaviin ilmiöihin.

***

Tuomaan evankeliumista (Tuom. 11) voidaan poimia ote: ”Silloin kuin olitte yksi, teistä tuli kaksi. Mutta kun olette kaksi, mitä silloin teette?”

Yksin oleminen viittaa samaan ajattomaan alkutilaan kuin ”Sanan oleminen Jumalan tykönä” Johanneksen evankeliumin alussa. Kahdeksi tuleminen tarkoittaa ”syntiin lankeemusta”, ihmisyyden muutosta niin, että hänen tajuntansa painopiste suuntautuu erilliseen olemukseen, olemiseen ja ajallisiin ilmiöihin, ja hän kadottaa välittömän tietoisuutensa henkisestä alkuperästään ja olemuksestaan.

Sanonta kysyy sitten kaksinaisuudelta (tai sen alemmalta puoliskolta): ”Mitä silloin teette?”

Vastaus lienee periaatteessa yksinkertainen, mutta toteutettavaksi hyvin vaikea:

jälkiperäisen sulauttaminen ja palauttaminen alkuperäiseen, mikä tietenkin edellyttää sitä, että jälkiperäinen (ajallinen, lihallinen, psyykkinen) tavalla tai toisella kadottaa leimautumisensa (tavanomaisen elämännäkemyksensä) katoaviin ilmiöihin.

Vasta silloin ”sana voi todellisuudessa tulla lihaksi” kun persoonalliseksi ehdollistumien koostumaksi muodostunut olemus antaa myöden ja henkinen ydinolemus astuu vapautuneeseen tilaan (sielun puhtaaseen olemukseen) alkuperäisessä kirkkaudessaan.

Laskiaisesta

Laskiainen lienee ollut alun perin pakanallinen juhla. Se on keskiajalla yhdistetty pääsiäistä edeltävään seitsemän viikon kristilliseen paaston aikaan, joka vuorostaan juontaa Jeesuksen paastosta erämaassa (Matt. 4:2).

Katolisissa maissa laskiaisen aikaan vietetään karnevaaleja. Nimitys (carne vale) tarkoittaa ”jäähyväisiä lihalle.” Luterilaisissa maissa paastoaminen on kirkollisista puitteista jäänyt pois, mutta vanha tapa syödä runsaasti sitä edeltävänä aikana on säilynyt.

Suomenkielen laskiainen ei liity lasketteluun, vaan juontunee paastoon laskeutumisesta, pääsiäistä edeltävien päivien laskemisesta tai mahdollisesti jopa vanhasta romaanisesta, hieman virheellisesti muistetusta laskiaisen nimityksestä ”carne lasciare.”

***

1800-luvulla Pohjanmaalla, Isonkyrön pitäjässä laskiaista on vietetty mm. seuraavaan tapaan:

Miina Mikkula (s. 1873) kertoo (kotiseutuneuvos Väinö Tuomaalan kokoelmissa):

Laskiaisaamuna oli tapana mennä mäkeen. Laskiessa huudettiin ’pitkiä pellavia’, ja ensimmäisenä huutanut saattoi odottaa saavansa tulevana kesänä kaikkein pisimmät pellavat.

Laskiaisena piti lattia lakaista yhdeksään kertaan, ettei kesällä tulisi kirppuja.

Hiuksetkin piti kammata yhdeksään kertaan ja antaa niiden olla hajallaan pellavasadon varmistamiseksi.

Laskiaismäkeä jäädytettiin usean viikon ajan joesta kannetulla vedellä. Mäkeä laskettiin jopa ryhmänä, olkitukko alustana. Kelkkojakin käytettiin lasketteluun, johon myös aikuiset joskus osallistuivat.

***

Lapset huutelivat pitkien pellavien perään mäkeä laskiessaan vielä 1950-luvun lopulla, vaikka pellavaa ei enää edes kasvatettu. Laskijat tuskin itsekään tiesivät, mistä asiassa oli kyse.

***

Saunominen kuului laskiaiseen. Sinne mentiin jo päiväsaikaan. Mäkeen mentiin sitten valkoisiin puseroihin ja hameisiin sonnustautuneina, siniset liivit yllä.

Tuvassa ei ollut lupa tanssia, mutta riihessä se oli sallittua. Myöhemmin käytiin seurantalolla valkoiset puserot yllä.

Laskiaisena kannettiin hameenhelmassa lastut tuvasta kolmen tien risteykseen, missä neidot sitten saattoivat nähdä tulevan sulhasensa.

Laskiaisena syötiin pannukakkua ja hernerokkaa. Jokaiselle annettiin laskiaisosa, johon kuului leipä voin kera, palanen lihaa ja ohrajauhoista valmistettua pannukakkua. Jälkimmäistä alettiin myöhemmin valmistaa vehnäjauhoista. Jokainen sai syödä osaansa niin kauan kuin siitä riitti.

Aterioidessa ei saanut puhua mitään, etteivät kirput olisi tulleet kesällä kiusaamaan. Laskiaisosa saattoi alun perin liittyä paastoa varten valmistautumiseen, joka alkoi heti laskiaisen jälkeen.

Navetan ovet piti laskiaisena laittaa kiinni jo varhain, että karja osaisi sitten kesällä palata ajoissa navetalle.

***

Laskiaisena tehtiin lisäksi taikoja.

Tuntematon kyröläinen kertoo (maisteri Aune Hiiskun kokoelmissa):

 Laskiaisen aikaan tehtiin ruokailun jälkeen sellaisia taikoja, joissa jokainen talon palvelijoista heitti vuorollaan kenkänsä ulko-ovea kohden. Mikäli kengän kärki suuntautui ulospäin, ei palvelija enää seuraavana laskiaisen asustanut talossa. Jos kenkä sitä vastoin osoitti tuvan suuntaan, kuului henkilö vielä vuoden päästä talon palveluskuntaan.