Selkeyttä käsitteisiin

Kielten sekaannus liitetään usein 1. Mooseksen kirjan 11. lukuun, missä se symboloi kansojen erilaistumista niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan.

Samaa kieltä puhuvien keskuudessa tapahtuu väärin ymmärrystä silloin, jos ihmiset tulkitsevat käytetyt käsitteet eri tavoin. Tässä on tarkoitus koota muutamia käsitteitä ja tulkita niitä lyhyesti.

***

Henkisyys, kuten myös hengellisyys juontuvat molemmat sanasta henki. Käsitteiden tulisi siten periaatteessa olla synonyymeja, mutta käytännössä hengellisyys liitetään lähinnä uskontoihin ja henkisyys on laajennettu käsittämään miltei kaikki ihmisen psyykkiset toiminnot – osaksi myös ruumiilliset, kuten hengittämisen.

Hengellisyys ja henkisyys voidaan määritellä pyrkimykseksi ajattelun ja toiminnan kautta äärimmäistä, materiatonta todellisuutta kohden. Uskonnoissa se usein ymmärretään elämäntavaksi määriteltyjen arvojen ja etiikan mukaan.

Uskonnollisuus on edellisiä laajempi käsite. Se tarkoittaa sitä, että yksilö katsoo elämällä olevan jokin sisäinen tarkoitus, jonka toteuttaminen edellyttää oman olemuksen jalostamista ja jalostumista. Uskonnollinen mielenlaatu ei edellytä sitoutumista johonkin määrättyyn ajattelutapaan.

Uskovaisuus liittyy lähinnä protestanttisuuteen, jossa uskotaan hartaasti Jumalaan. Käsitettä on alettu käyttää myös minkä tahansa liikkeen tai ajatustavan kiihkeistä kannattajista. Sitä sovelletaan protestantteihin, koska heidän ajattelussaan korostetaan nimenomaan uskon pelastavaa merkitystä (sola fide).

Uskoon tulo ymmärretään varsinkin ns. herätysliikkeissä yksilöllisenä sisäisenä kokemuksena, joka usein yhdistetään raamatun edellyttämään ”ylhäältä syntymiseen.”

Kokemukset tosin koskevat tavallisimmin ainoastaan ihmisen tunneolemusta ja johtavat vain ani harvoin pysyviin muutoksiin koko tiedostamisen tavassa (henkiseen tietoisuuteen). Mestari Eckhart (ja moni muu) luonnehti niitä ”tempaamisiksi”, joilla on lähinnä uskoa vahvistava merkitys, mutta jotka eivät kuitenkaan edusta todellista ”ylhäältä syntymää (pysyvää muutosta).”

Kokemusten merkitystä korostetaan usein niin paljon, että kaikki mentaalisesti suuntautuvat ihmiset tulkitaan niiksi, ”joilla ei toivoa ole.” Eräässä parantamista koskevassa tv-ohjelmassa viidesläisyyteen herännyt Tuula Polvi (Portin) kysyi parantaja Marja-Leena Aholta, milloin tämä oli tullut uskoon. Aho vastasi hämmentyneenä, että hän oli aina ollut uskossa. Polvi vihjasi, että voihan se Saatanakin parantaa!

Fundamentalismi on 1900-luvun alun perin protestanttinen liike, joka hakee alkuperäisiä, heidän mukaansa totuutta parhaiten edustavia väittämiä. Siinä pitäydytään usein raamatun sanatarkoissa tulkinnoissa ja yritetään vastauksia kaikkiin nykyajankin tilanteisiin. Tämän tapaista fundamentalismia esiintyy runsaasti myös muissa uskonnoissa, sillä ihmisillä on taipumus rajata omat todellisuutensa samaan tapaan kuin omat asuinpaikkansa.

Periaatteessa fundamentalismi ja ateismi muistuttavat ajattelun ja asenteiden jyrkkyydessä toisiaan. Äärimmäisissä näkemyksissä esiintyy usein yhteisiä piirteitä (kuten fasismissa ja kommunismissa).

Filosofia on sanana peräisin antiikin kreikkalaisilta, todennäköisesti Pythagoraalta, joka määritteli itsensä ”viisauden rakastajaksi.”

Pythagoraan kerrotaan verranneen elämää juhliin, joihin jotkut tulevat tekemään kauppaa, toiset osallistumaan kilpailuihin, ja parhaat vain katselijoiksi. Jotkut tavoittelevat mainetta ja rikkauksia, mutta filosofit tavoittelevat totuutta.

Johanneksen evankeliumi mukailee filosofeja todetessaan, että totuus voi vapauttaa ihmisen – muualla kuvataan kauppiaan kaltaisuus ja rikkauksien havittelu vapautumista estäviksi asioiksi.

Antiikin aikaan filosofi käsitettiin hyveiden perikuvaksi. Platon määritteli, että valtiota johtavien filosofien tulisi olla totuutta rakastavia, hyviä oppimaan, tarkkanäköisiä, yleviä, lempeämielisiä, oikeudenmukaisia, sekä hyvän ja kauneuden tuntevia.

Filosofeilta voitiin siten odottaa hyvin perusteltuja näkemyksiä ja ohjeita elämän tarkoituksista ja niiden toteuttamisen tavoista. Nykyään filosofeiksi kutsutaan logiikan, tietoteorian, ontologian ja etiikan tutkijoita ja harrastajia – eikä heiltä edes odoteta kovin syvällisiä tulkintoja ja ohjeita perustavaa laatua oleviin kysymyksiin.

Suomalaisen filosofian nykytilasta muistuu mieleen eräs tv-ohjelma, missä tohtori Terho Pursiainen keskusteli kahden nuorehkon filosofin kanssa. Pursiainen puhui filosofiaa – arvon filosofit eivät ymmärtäneet siitä mitään.

Ateismilla tarkoitetaan tavanomaisen jumaluskon puuttumista. Ajatustapa voimistui uudella ajalla etenkin Valistuksen johdosta ja sai lisää pontta viime vuosisadalla tapahtuneen ajatuksellisen vapautumisen myötä.

Agnostismin käsite on peräisin 1860-luvulta Thomas Huxleyltä. Se on eräänlainen ateismin ”liudennettu muoto” ja ilmenee yleensä epäilevänä suhtautumisena jumaluuden ja yliluonnollisten asioiden totuusarvoihin.

Agnostismi on tarkoitettu vastakohdaksi ns. gnostisismille, jossa korostetaan tarvetta ja mahdollisuutta saada omakohtaista tietoa jumalallisista asioista. Tosiasiassa gnostikkojen tieto (gnosiksensa) edellytti periaatteellista muutosta yksilön koko tiedostamisen tavassa.

Skeptismi on Pyrrhonin perustama hellenistinen ajatussuuntaus, jossa pyrittiin osoittamaan useita käsitteellisiä väitteitä epäpäteviksi sen nojalla, että ihminen ei rajallisten aistien kautta voinut saavuttaa varmaa tietoa. Nykyaikainen skeptismi suhtautuu usein epäilevästi kaikkea sellaista kohtaan, joka ei nojaa tieteellisiin teorioihin (tieteelliseen materialismiin).

Materialismin todellisuuskäsitys nojaa aineellisuuteen, jonka toiminnoista voidaan sen mukaan johtaa myös kaikki tietoisuuteen liittyvät asiat.

Materialismi erilaisine ateismin, agnostismin ja skeptismin sekoituksin lienee tämän ajan länsimaisen ajattelu tosiasiallisin ”uskonto.”

Pakanuus (latinan paganitas) on kristillinen nimitys, jota on sovellettu lähes kaikkiin muihin uskontoihin ja perinteisiin paitsi juutalaisuuteen ja islamiin. Pakanoiksi on luokiteltu myös uskonnoista luopuneita ja niihin välinpitämättömästi suhtautuneita.

Matteuksen Vuorisaarna (5:47) edellyttää todellisilta kristityiltä mm. sitä, että he kohtelevat kaikkia ihmisiä yhtäläisesti – ainoastaan läheisten rakastaminen kun oli tavallista ja luonnollista myös pakanoiden keskuudessa.

Dogmatismissa ajatellaan, että hengen asioissakin varma tieto on mahdollista. Dogmit käsitetään (ylhäältä) annetuiksi, eikä niiden auktoriteettiasemaa aseteta kyseenalaiseksi.

Eksegetiikka on teologian osa-alue, jossa harjoitetaan uskontojen pyhinä pitämien kirjoitusten ilman ”esi-ymmärrystä” tapahtuvaa kriittistä tutkimista.

Teismi näkee Jumalan persoonallisena olemuksena.

Panenteismi eroaa teismistä siinä, että se käsittää, että luonto on vain osa Jumalaa.

Panteismi näkee jumaluuden luonnon kokonaisuudessa ja toiminnassa, mikä on varsin lähellä ns. luonnonuskoa, jonka eri muotoja on löydettävissä lähes kaikista vanhoista kulttuureista – myös suomalaisesta kansanperinteestä.

Deismi näkee Jumalan järjestystä ylläpitävänä olemuksena, joka ei kuitenkaan puutu luomisen jälkeisiin ilmenneen universumin tapahtumiin. Ajattelutapa syntyi lähinnä Ranskan vallankumouksen aikaan, jolloin järjellinen ajattelu pyrittiin nostamaan kirjoitetun sanan yläpuolelle.

Monoteismi käsittää Jumalan yhdeksi olemukseksi.

Polyteismissä jumaluuden nähdään ilmenevän useissa eri toiminnoissa ja erillisinä olemuksina, jotka kukin edustavat elämän eri puolia. Kristinusko on tulkinnut (juutalaisten tapaan) kaikki polyteismin piirteitä sisältävät uskonmuodot pakanallisuudeksi.

Juutalaisuutta pidetään monoteistisenä, mutta vaikka Vanha testamentti onkin päällisin puolin jyrkästi polyteismin vastainen, edustaa monoteismi ainoastaan Israelin uskonnon historian viimeistä vaihetta – kun taas varhaisemmat monijumalaiset näkemykset pilkahtavat esiin siellä täällä, ks. http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/ekse/print3.html