Nimitys kynttilänpäivä juontaa keskiaikaisesta tavasta vihkiä kyseisenä sunnuntaina vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät.
Juhlan raamatullisena aiheena on Jeesus-lapsen tuominen temppeliin ja jumalallinen kirkkaus, joka hänessä tuli maailmaan ja ilmestyi meille.
Siunatessaan lasta ja hänen vanhempiaan vanha Simeon ylistää Jumalaa pelastuksesta, jonka hän on valmistanut kaikille kansoille, ja valosta, jonka hän on antanut loistaa kansalleen Israelille.
Keskiajan dominikaaninen opettaja, Mestari Eckhart, saarnaa aiheen liittyen seuraavasti:
SAARNA 20 (Pfeifferin järjestys 20, Josef Quintin järjestyksessä 44)
POSTQUAM COMPLETI ERANT DIES, PUER JESUS PORTABATUR IN TEMPLUM. ET ECCE, HOMO ERAT IN JERUSALEM, CUI NOMEN SIMON ETC. (Lk 2:22-25)
Pyhä Luukas kirjoittaa evankeliumissaan: ”Päivien täytyttyä Kristus tuotiin temppeliin. Ja katso, siellä oli Simeon niminen mies Jerusalemista. Hän oli hurskas ja jumalaa pelkääväinen ja odotti Israelin kansan lohdutusta. Hän oli Pyhän Hengen täyttämä.”
”Katso”: tämä pieni latinan sana et viittaa yhteyteen, yhteen sitomiseen ja mukaan lukemiseen. Kaikki täysin yhteen sidottu ja mukaan luettu merkitsee yhdistymistä. Tarkoitan tässä sitä, että ihminen tulisi sitoa yhteen ja sisällyttää ja yhdistää Jumalaan.
Opettajamme sanovat, että yhdistyminen edellyttää samankaltaisuutta. Yhdistymistä ei voi tapahtua ilman kaltaisuutta. Kaikki yhteen sidottu ja -luettu muodostaa yhtymän. Pelkkä läheisyys ei muodosta samankaltaisuutta – sellainen että istun jonkin asian vieressä tai samassa tilassa sen kanssa.
Vastaavasta asiasta sanoo Pyhä Augustinus: ”Herra, löytäessäni itseni kaukana sinusta, ei se johtunut paikallisesta kaukaisuudesta, vaan siitä erilaatuisuudesta, jonka havaitsin itsessäni.”
Eräs opettaja sanoo: ”Se, jonka olemus ja toiminta ovat kokonaan ikuisuudessa, ja se, jonka olemus ja toiminta ovat kokonaan ajallista, eivät milloinkaan ole sopusoinnussa keskenään eivätkä koskaan yhdisty.”
Opettajamme sanovat, että ikuisuudessa ja ajallisuudessa olevien ja työskentelevien asioiden välillä täytyy olla olemassa jokin välittävä tekijä. Mikäli Jumalan ja sielun on määrä yhdistyä, täytyy sen pohjautua kaltaisuuteen. Siellä missä ei ilmene erilaisuutta, täytyy vallita ykseys. Ei ole kyse pelkästään yhteen lukeutumisesta, vaan yhdeksi tulemisesta – ei pelkästään kaltaisuudesta, vaan samuudesta. Tästä syystä sanomme, ettei Poika ole pelkästään Isän kaltainen, vaan pikemminkin hän on tuo kaltaisuus, hän on yhtä Isän kanssa.
Parhaat opettajamme sanovat, että mikäli kivestä tehty tai seinään maalattu kuva ei sisältäisi mitään lisäyksiä, olisivat ne kuvina yhtä sen kanssa, jota ne kuvaavat. Tämä on osuva opetus siihen, kun sielu tulee kosketuksiin sellaisen kuvan kanssa, jossa ei ole sille mitään vierasta. Siinä on ainoastaan se kuva, jonka kanssa se on yhtä ja samaa kuvaa.
Jos ihminen asetetaan siihen kuvaan, jossa hän on Jumalan kaltainen, silloin hän ottaa vastaan ja löytää Jumalan. Jumalaa ei voida löytää sieltä, missä on jakautumista. Silloin kun sielu astuu omaan kuvaansa ja havaitsee siinä pelkästään itsensä, se löytää tuossa kuvassa Jumalan.
Itsensä ja Jumalan löytäminen ovat sama, ajaton tapahtuma, jossa sielu löytää Jumalan. Niin kauan kuin sielu pysyy tuossa kuvassa, on se yhtä Jumalan kanssa. Kirjoittaja tarkoittaa, että niin kauan kuin ihminen kuuluu sinne, missä sielu on Jumalan kuva. Siellä olemisen ajan hän on jumalainen ja Jumalassa - ei mukaan luettuna tai yhdistettynä - vaan todella yhtä.
Eräs opettaja sanoo kaiken muotoperäisen merkitsevän syntymää. Hän jatkaa, että luonnossa ei olisi minkään kaltaisuutta ilman syntymistä. Opettajamme sanovat, että tuli kaikessa voimassaankaan ei milloinkaan syttyisi, ellei se toivoisi syntyvänsä. Kuinka tahansa kuiva puunpalan siihen asetetaankaan, ei se syttyisi palamaan, ellei se kykenisi tulemaan raskaaksi tulen kaltaisuudesta. Tuli tahtoo juuri tulla synnytetyksi puussa, tulla kokonaan tuleksi ja ylläpidetyksi ja kestäväksi. Jos se sammuisi ja häviäisi, ei se enää olisi tulta: tästä syystä se tahtoo tulla ylläpidetyksi.
Sielun luonto ei milloinkaan synnyttäisi omaa kuvaansa, ellei se haluaisi Jumalan syntymää itsessään. Sielu ei olisi koskaan astunut eikä halunnutkaan astua omaan luontoonsa muutoin kuin että se odottaa tätä Jumalasta lähtevää syntymää.
Eikä Jumala suorittaisi sitä, ellei Hän tahtoisi sielun syntymistä Itsessään. Jumala työskentelee ja sielu halajaa. Jumala suorittaa työn, ja sielussa on halu ja voima saada Jumala syntymään itseensä ja itsensä Jumalaan. Jumala suorittaa tämän siksi, että sielu voisi tulla Hänen kaltaisekseen.
Sielun täytyy odottaa Jumalan syntymistä itsessään, että sielun turva olisi Jumalassa, ja sen pitää haluta yhdistymistä, että se voitaisiin ylläpitää Jumalassa. Jumalainen luonto virtaa sielun valoon, ja siinä sielu on ja pysyy.
Tässä Jumalan tarkoituksena on sielussa syntyminen ja sen kanssa yhdistyminen ja siinä pysyttäytyminen.
Miten tuo on mahdollista? Voimme varmasti sanoa, että Jumala on Itse oma tukipilarinsa. Kun Hän vetää sielun tuohon tilaan, sielu havaitsee Jumalan olevan Itsensä tulipilarin, ja siinä sielu on pysyväinen, muussa tapauksessa sielu ei pysyisi.
Augustinus sanoo: ”Miten rakastatte, sitä olette. Jos rakastatte maata, olette maallisia; jos rakastatte Jumalaa, olette jumalaisia.”
Tuleeko minusta sitten Jumala, mikäli rakastan Jumalaa? Minä en sitä sano, vaan vetoan pyhiin kirjoituksiin. Profeettojen kautta Jumala sanoo: ”Te olette jumalia ja Korkeimman lapsia” (Ps. 81:6)’. Ja siksi sanon, että juuri kaltaisuudessaan Hän antaa tämän syntymän tapahtua.
Ellei sielussa olisi lainkaan tämän kaltaisia odotuksia, ei se koskaan tahtoisi tulla siihen. Sielu haluaa löytää pysyvyytensä Jumalassa – sen elämä riippuu Hänestä. Jumalalla Itsellään on tuki ja turva, pysyvä paikka omassa ydinolemuksessaan. Tästä syystä ei sielulle ole muuta mahdollisuutta kuin riisuutua ja varistaa pois kaikki sille itselleen kuuluva: elämänsä, voimansa, luontonsa. Kaiken tuollaisen täytyy antaa mennä, ja sielun tulee astua puhtaaseen valoon, missä se yhtä ainoata kuvaa Jumalan kanssa: juuri tässä se löytää Jumalan.
Jumalalle on luonteenomaista se, ettei Häneen voi tunkeutua mitään laadultaan vierasta, Häneen ei voi tehdä minkäänlaisia lisäyksiä. Sielussakaan ei siten saisi olla mitään vieraita vaikutelmia eikä ylimääräisiä ja lisättyjä asioita. Tämä tuosta ensimmäisestä sanasta.1
”Ja katso”: ecce. Ecce, pieni sana, joka sisältää itsessään kaiken tuohon Sanaan kuuluvan, eikä siihen voida mitään lisätä. Sana on Jumala ja Jumala on Sana, Jumalan Poika on Sana.
Hän2 tarkoittaa, että koko elämämme ja halumme tulisi täysin sisältyä ja olla riippuvaista Jumalasta ja suuntautua Häntä kohden. Tästä syystä Paavali sanoo: ”Minä olen se mitä minä olen Jumalan armosta” (1. Kor. 15:10), ja jatkaa: ”Minä elän, en kuitenkaan minä, vaan Jumala elää kokonaan minussa”(Gal. 2:20).
Mitä seuraa jatkossa?
”Homo erat”. Hän sanoo: ”Katso, ihminen”. Me käytämme sanaa homo tarkoittamaan sekä nais- että miespuolista, mutta latinalaiset kielsivät sen naiselta hänen heikkoutensa takia.3 Homo tarkoittaa samaa kuin ’täydellinen, puutteista vapaa’. Homo, ’ihminen’ tarkoittaa ’maasta tullutta’, merkiten nöyryyttä.4
Maa on alhaisin elementti ja sijaitsee keskellä taivasta. Se on kokonaan taivaan ympäröimä, ja samalla täysin avoin taivaan vaikutukselle. Kaikki taivaan tuottama ja ulosvirtaama otetaan vastaan keskustassa, maan kamaralla.
Homo tarkoittaa toisessa mielessä ’kosteutta’5 , ja merkitsee ’sellaista, joka on saanut armon kasteen’, joka tarkoittaa sitä, että nöyrä ihminen vastaanottaa välittömästi armon virtauksen.
Tässä armon virtauksessa ymmärryksen valo nousee suoraan ylös, ja siinä Jumala loistaa sammumattomalla valollaan. Jokainen sellainen, joka on vastaanottanut tämän valon voiman, olisi yhtä ylivertainen toisen ihmisen suhteen kuin elävä ihminen on seinälle piirrettyyn kuvaan nähden.
Tämä valo on niin voimakas, ettei se ole vain itsessään vapaa ajasta ja tilasta, vaan riistää kaiken kohtaamansakin irti ajallisista ja tilaan liittyvistä, sekä aineellisista muodoista ja kaikista sille vieraslaatuisista asioista.
Olen sanonut aikaisemmin, että mikäli ei olisi olemassa aikaa ja tilaa tai mitään muutakaan, olisi kaikki yhtä ainoata olemusta. Jos ihminen olisi tämän kaltainen ja heittäytyisi nöyryyden perustaan, tulisi hän siellä armon kastamaksi.
***
Kolmanneksi: tämä valo poistaa ajan ja tilan. ”Oli kerran mies”. Kuka antoi hänelle tämän valon? Puhtaus. Sana erat kuuluu erityisimmin Jumalalle.6
Latinassa ei ole muuta yhtä sopivaa sanaa Jumalalle kuin erat. Juuri siksi Johannes tulee evankeliumissaan sanoneeksi niin usein sanan erat, ’oli’, tarkoittaen puhdasta ydinolemusta.
Kaikki asiat ovat lisäyksiä, mutta se (erat) lisää ainoastaan ajatuksellisesti – ajatuksen, joka ei lisää vaan vähentää. Hyvyys ja totuus ovat ainakin ajatuksellisesti lisäyksiä, mutta puhdas ydinolemus ilman lisäyksiä tarkoittaa samaa kuin erat.
Toiseksi, erat merkitsee syntymää, täydellistä tulemista.
Olen nyt tullut, eilen olin tulossa,7 ja jos tulossa olemisesta ja tulleeksi tulemisesta poistettaisiin aikatekijä, tulisivat ne vedetyiksi yhteen ja siten yhdistyisivät. Siellä missä tulemassa olo ja tulleeksi tulo ilmenevät samanaikaisesti, siellä me synnymme ja tulemme uudelleen tehdyiksi ja muodostetuiksi alkuperäisen kuvan mukaisesti.
***
Olen myös aikaisemmin sanonut, että niin kauan kuin jotakin asioihin liittyvää on sen olemuksessa vielä jäljellä, ei sitä voida luoda uudelleen – se voidaan maalata ja uudistaa kuten vanha sinetti, joka uudistetaan leimaamalla se uudelleen.
Eräs pakanallinen opettaja sanoo, ettei siellä edes aika voi väljähtyä. Siellä missä mikään ei ole vääristynyttä tai peiteltyä, vaan puhdasta olemusta, elämä on ikuisesti autuasta.
Salomo sanoo: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”(Saarn. 1:9). Tämä ymmärretään harvoin oikein. Kaikki täällä auringon alla kasvaa ja vanhenee, mutta siellä kaikki on uutta.
Aika tuo mukanaan kaksi asiaa: iän ja jatkumattomuuden. Kaikki auringon kohtaama on ajallista. Kaikki luodut olennot ovat tässä nykyisyydessä ja Jumalasta lähtöisin. Mutta siellä missä ne ovat Jumalassa, ovat ne täällä oleviin nähden yhtä erilaisia kuin aurinko kuuhun nähden – jopa paljon enemmänkin. Siksi hän sanoo: erat in eo, ’Pyhä Henki oli hänessä’, missä oleminen ja olemaan tuleminen todellisuudessa ovat.
”Oli mies”. Missä hän oli? ”Jerusalemissa”. Jerusalem tarkoittaa ’näkyä rauhasta’. Lyhyesti sanoen se merkitsee sitä, että ihmisen tulisi olla rauhan ja vakauden tilassa. Se voi tarkoittaa enemmänkin. Paavali sanoo: ”Toivotan teille kaiken ymmärryksen ylittävää rauhaa. Hallitkoon se sydäntänne ja mieltänne (ajatuksianne)” (Fil. 4:7).
Rukoilkaamme Herraamme, että voisimme olla juuri tässä mielessä ”ihmisiä” ja juurtua tähän rauhan tilaan, joka Hän Itsessään on. Jumala meitä siinä auttakoon.
Amen.
Suomentanut Kalervo Mielty
Alaviitteet:
1Kaikki tämä sanasta et ! Tässä saarnassa voimme nähdä joitakin Eckhartin skolastisia piirteitä, sellaisia kuin hänen latinanlielisissä tuotteissaan (jotka ovat tosin vielä pitempiä). Tässä hän ei kuitenkaan milloinkaan kadota näkyvistään mystistä päämääräänsä.
2Luukas. Pfeifferilla on er-sanan sijaan et, mutta Quint tähdentää, että keskustelu et- sanasta päättyi edeltäneessä kappaleessa.
3Itse asiassa sana mensche (nyk. Mensch) viittaa ihmiseen samaa tapaan kuin latinan homo, kun taas man (nyk. Mann) viittaa vain miespuoliseen. Ranskan homme, kuten englannin man, voivat olla laajemmassa merkityksessä eri yhteyksissä.
4Nykyiset etymologit rinnastavat latinan sanan homo sanaan humus ”maa”, josta sana humilis ”nöyryys” on johdettu.
5Latinan humor ”neste” ei ole sukua sanalle humus, mutta on keskiajan standardien perusteella järkevä arvelu. Joka tapauksessa kaikkia tällaisia johtamisia käytetään niiden symbolisissa merkityksissä.
6Selityksessä Josef Quint siteeraa Eckhartin kommentaaria Johanneksen evankeliumiin (LW III,9). Latinan kieliopin mukaan erat tarkoittaa ”olemusta, substanssia” (substantiivisesta verbistä esse!), ”menneen ajan muotoa ja imperfektiä”. Sana (verbum), menneessä muodossa on aina ”syntynyt” (natum est); imperfektinä se on aina ”syntymässä” (nascitur). Tässä on käytetty kielioppia symbolisesti samoin kuin edellä merkitysoppia.
7Eckhartin was komende tarkoittaa englanniksi sanan mukaiseti ”olin tulossa”: joka on nykysaksassa mahdoton ilmaus.
VIITTEET: M. O’C Walshen kirjasta Sermons and Treatises
60 Eckhartin saarnaa suomeksi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti