Pakanoita olemme kaikki tyynni!

Luulet vain päässeesi jo eläimellisyytesi yläpuolelle
vielä se vetää sinut takaisin maallisuuden piiriin

Vuorisaarnan kuudes luku antaa määritelmän pakanuudesta: ”Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.”

Pakana tarkoittaisi siten henkilöä, jonka elämän johtavana periaatteena on eri laatuisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen – toisin sanoen: lähes kaikki ihmiset olisi luettava pakanoiksi!

Mikä sitten on pakanan vastakohta? Kristityt pitävät vastakohtana lähinnä kristittyjä (varauksin myös muihin tunnettuihin uskontoihin kuuluvia).

Vuorisaarna näyttäisi kuitenkin pitävän pakanan vastakohdalla sellaista ihmistä, joka on etsinyt ja todella löytänyt Jumalan valtakunnan eikä siten enää tarvitse sisäiseen olemukseensa mitään lisäystä – hänessä kun on ”(pysyvä) elämä itsessään.”

Kristityt tulkitsevat kristittynä olemisen merkitsevän ainakin kastetta ja uskoa Nasaretin Jeesuksen opetuksiin ja/tai hänen rooliinsa pelastuksen välittäjänä.

Suoraan evankeliumien tai Paavalin (ja monen muun) tekstien nojalla kristityn todelliset tunnusmerkit täyttäisi vain sellainen, joka on ”syntynyt ylhäältä, pukenut ylleen (sisäiseksi tietoisuudekseen) Kristuksen”, eli ”antanut Kristukselle muodon” ollen siten ”Isän kanssa (sisäisesti) yhtä” niin kuin Jeesuksen itsensä uskotaan olleen.

Mestari Eckhart kuvaa ”todellista kristittyä” niin, että hänen sisäistä tasapainoaan ei voi mikään ulkoinen asia enää järkyttää – hän voi luopua elämästäänkin ”yhtä helposti kuin kananmunasta”, koska hän tietää, ettei kehon menettämisellä ole enää mitään vaikutusta hänen todelliseen, täysin eheytyneeseen olemukseensa.

Lujakin uskominen (tunteena tai ajatuksena) tapahtuu lähinnä ihmisen psyykkisen olemuksen puitteissa, jonka kautta ei voida tutkia ”Jumalan syvyyksiä”, koska ihmisen mieli (psyyke) on ajallisten ilmiöiden ehdollistama.

Paavalin mukaan ainoastaan henki (ehdollistumaton, ajaton tietoisuus) voi tutkia henkeä, joten inhimillisessä tajunnassa tulee tapahtua perustavaa laatua oleva muutos, että se voisi tiedostaa itsessään ”kaikkeuden ydinolemukset.”

Uskonnoissa on aina puhuttu kehon ja mielen puhdistamisen tarpeesta siitä syystä, etteivät aisti-, tunne- ja ajatustoiminnot häiritse tai estä tajunnan vapautumista totunnaisista virtauksistaan.

Kyseessä ei ole mikään ”itsevanhurskautus”, vaan evankeliumien mukainen ”itsensä unohtaminen ja ristinsä kantaminen” aina siihen mittaan saakka, että ”vanhurskautus eli ahtaan portin läpäisy” tulee ”kaidan tien päätteeksi” mahdolliseksi.

On turhaa väitellä ihmisen oman tahdon ja Jumalan armon tai uskon ja tekojen pelastuksellisesta merkityksestä. Jumala on aina valmis, kunhan ihminen vain vapautuu "omista pedoistaan" ja on sisäisesti valmis muutokseen  - armon laskeutumiseen.