Helvetti kadottamassa uskottavuutensa

Iltasanomat kirjoittaa pääsiäisviikolla ilmestyneestä Eugenio Scalfarin artikkelista, jossa tämä väittää paavi Fransiskuksen kieltäneen helvetin olemassaolon. Toimittaja on paavin läheinen ystävä vaikka onkin tunnettu ateisti.

Scalfarin mukaan paavi oli vastannut hänen pahojen sielujen kohtalosta esittämäänsä kysymykseen siten, ettei näitä rangaista, mikäli he katuvat – ja katumattomatkin vain kadottavat olemassa olonsa.

Jälkikäteen Vatikaani on kiistänyt artikkelin päätelmät todeten toimittajan siteeranneen paavia virheellisesti ja ilman lupaa.

***

Uuden testamentin evankelistat puhuvat kadotuksesta, joka voisi tarkoittaa yksilöllisen tietoisuuden sammumista. Synoptiset evankeliumit puhuvat lisäksi helvetin sammumattomasta tulesta, jolla kirkko on koko historiansa ajan pelotellut vastustajikseen katsomiaan.

Nykyinen raamatuntutkimus on löytänyt ”helvetin juuret” evankelistoista, jotka tietoisesti kärjistivät näkemykset käsittämään ainoastaan kaksi ”loppusijoituspaikkaa.”

***

Apostoli Paavalin aikoihin ei vielä puhuttu helvetistä. Paavali itse puhui ainoastaan kadotuksesta, jolla hän todennäköisesti tarkoitti yksilöllisen tietoisuuden katkonaista luonnetta.

Johanneksen evankeliumin (14:2) Jeesus väitti, että hänen Isänsä kodissa on ”monta asuinsijaa.”

Samoin Paavali antoi selviä viitteitä siitä, että ainakin ruumiista erillisen elämän ”positiiviselta puolelta” löytyi useita erilaatuisia olotiloja. Paavali epäili saaneensa oman sisäisen kokemuksen (ruumiissa tai sen ulkopuolella) ”kolmannessa taivaassa (2. Kor. 12:2).”

***

Paavalin aikaan oli vielä tietoa eritasoisista enkelikunnista (tai -kuoroista), joista apostolikin mainitsee muutamia (Kol. 1:16).

Näin ollen raamatusta löytyy perusteita sille, että ruumiista erillään olevalle tajuiselle elämälle nähtiin kristillisyyden alkuvuosina huomattavasti enemmän mahdollisia olotiloja kuin mihin oli myöhemmin syystä tai toisesta päädytty.

Kristillisestä kirjallisuudesta ei valitettavasti löydy paljonkaan tietoa, joten sitä voitaisiin hakea vertailevan uskontotutkimuksen keinoin kristinuskoa vanhemmista lähteistä, esimerkiksi intialaisten puranoista.

Puranoissa mainitaan 7 hyvää tilaa ja 7 huonompaa, joihin ihmisen tajunta ajautuu kuoleman jälkeen (ja joiden puitteissa se käytännössä toimii myös elinaikaan).

On erikoista, että kolmanneksi paras tila (Janarloka) muistuttaa Paavalin kuvaamaa kolmatta taivasta, jossa tajunta on vapautunut maallisista sidoksistaan ja muodoista sekä yhtynyt henkiseen ydinolemukseensa.

Tosin vasta kuudennessa, Kristos-tilassa, ihminen tulee haavoittumattomaksi ja häviämättömäksi.

Seitsemättä (ylintä) tilaa voitaisiin kutsua todelliseksi taivaaksi, jonka kynnyksellä joudutaan päättämään, jäädäänkö auttamaan ihmiskuntaa, vai astutaanko äärettömän pitkään autuuden tilaan.

***

Helvetin varaaminen kaikkien uskontunnustuksia epäilevien yksiselitteiseksi ja ainoaksi sijoituspaikaksi lienee yhtä epäoikeutettua kuin pastori Kylliäisen yltiöpositiivinen toteamus parisenkymmentä vuotta sitten kaikkien ihmisten pääsystä taivaaseen. 

Pastori saattoi tosin olla oikeassa, mikäli taivasta ei käsitetä yhdeksi ja ainoaksi ajattomaksi ja erittelemättömäksi tilaksi, vaan psyykkisten olemusten eritasoisiksi – useimmiten hyvin onnellisiksi jatkumoiksi ja maallisen elämän sisäistystiloiksi.

Tuomiokapituli käsitteli piispa Huovisen johdolla Kylliäisen kirjasta tehtyä kantelua ja totesi äänin 4 – 1, ettei asia vaatinut toimenpiteitä (vaikka pastori ei uskonut edes sovitukseen).

***

Kuoleman jälkeisistä tiloista lisätietoa TÄSTÄ

tai sama asia videona TÄSTÄ

***

Kristillinen helvetti-näkemys sopii ainoastaan kahteen alimpaan tilaan (Vitalaan ja Atalaan), joista kuudennessa ihmisen järjellisen olemuksen korkeampi osa irrottautuu alemmasta (palaten alkuperäänsä). Seitsemännessä sielullinen olemus kadottaa kaiken tajuisuutensa (mutta ei kuitenkaan joudu ikuisen kärsimyksen tilaan).

***

Jaakobin kirjeessä on lause (1:15):

”Kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.”

Lause voitaisiin tulkita ”itämaisittain” siirtymänä viidennestä (huonosta) tilasta kuudennen kautta seitsemänteen – sielulliseen kuolemaan. Kehityskulku (tai pikemminkin sielullinen degeneraatio) lienee äärimmäisen harvinaista – samoin kuin korkeimman hyvän tilan (consummatum est -tilan) saavuttaminen.

Ihminen on vain silta

Filosofi Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen on jotain, mikä täytyy tulla voitetuksi. Ihminen on silta eikä mikään tarkoitusperä.”

Uuden Testamentin evankeliumitkin viittaavat siihen, että muodon kautta koettava elämä on luonteeltaan suhteellista:

”Joka elämänsä kadottaa, hän sen löytää.”

Hän saattaa löytää todellisen elämän, jossa ei ole ajallisen tajunnan aiheuttamia katkoksia tietoisuudessa.

”Etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Otammeko me ehkä persoonallisen ihmisyytemme niin itsestään selvänä, ettemme voi uskoa sen takaa löytyvän mitään muuta kuin tyhjyyttä tai jokin samantapainen muodollinen jatkumo?

Tuomaan evankeliumi (58) toteaa:

”Autuas se ihminen, joka on nähnyt vaivaa ja löytänyt elämän.”

Lausuman mukaan löytäminen edellyttää yleensä ponnistelua muullakin tavoin kuin otsa hiessä.

Tuomas jatkaa aiheesta (81):

”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.”

Teksti liittyy jossakin määrin ihmisen tarvehierarkiaan: siihen, että ihminen hakee maallisessa elämässään alussa karkeita aistillisia ja aineen mahdollistamia kokemuksia ja nautintoja. Kyllästyttyään niihin hän hakee valtaa ja ajan mittaan myös kunniaa.

***

Mikään ulkoisesti saatavissa oleva virike ei kuitenkaan voi loputtomasti tyydyttää ihmisen mieltä, saati sielua, joten Tuomas nostaa esiin aivan toisenlaisen suhtautumisen maailmaa kohtaan (27):

”Jos ette paastoa maailmasta (pakene maailmaa), ette löydä valtakuntaa.”

Evankeliumi vahvistaa toisaalla lausumaansa (67):

”Se ken tietää kaiken, mutta ei tunne itseään, siltä puuttuu kaikki.”

Tässä ei tietenkään puhuta mistään tavanomaisesta omien luonteenpiirteidensä tuntemisesta, vaan sisäisen itsensä täydellisestä tiedostamisesta – kutsutaan sitä sitten mielen yläpuolella olevaksi sieluksi tai hengeksi (käsitteet ovat eri koulukunnissa päinvastaisessa järjestyksessä).

Tuomas lisää asiaan vielä muodollisen ilmennyksen loppunäkemyksen (111):

”Taivaat ja maat kääritään kokoon teidän nähtenne, mutta se, jolle elävä Isä on antanut elämän, ei ole näkevä kuolemaa.”

Eikö Jeesus sano: ”Joka löytää itsensä, sille maailma ei ole minkään arvoinen?”

Elämän vastaanottaminen elävältä Isältä, kaikkeuden ikuiselta lähtökohdalta ja alulta, tarkoittaa aivan samaa kuin todellisen itsensä löytäminen. Silta ajallisen ja ajattoman välille on silloin muodostunut, ja ajallinen asettuu omaan suhteelliseen arvoonsa tai absoluuttisesta näkökulmasta tarkastellen arvottomuuteensa.

Jakob Böhme olisi todennut tästä:

”Loppu on saavuttanut alun.”

Johanneksen evankeliumin mukaan erillisyyden tulee lopulta tulla yhdeksi ihmisen sisäisyyksissä.

Tuomas kirjoittaa siitä (106):

”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Kuoleman voittamisesta

Yllä komeileva juliste löytyy Vantaankosken seurakunnan Myyrmäen kirkon muurilta (MTV:n kuva). Se on seurakunnan kanttorin oivallus tämän päivän ”kirkollisesta huumorista.”

Huumori on vaikea laji varsinkin kun sitä yritetään soveltaa kuoleman vakaviin teemoihin.

***

Tämä lyhyt kirjoitukseni liittyy Pääsiäisen ydinteemaan, ylösnousemukseen – tosin ei sentään ”lihallisessa muodossa tapahtuvaan”, jollaisen mahdollisuudesta suuri osa nykyisistä uskontotutkijoista toteaisi: aprillia! (koska se on varsin myöhäinen tulkinta)

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Jeesus olisi noussut ylös (ajattomaan tietoisuuteen), vaan sitä, että hänen sisäinen yhdentymisensä Isään oli tapahtunut jo hänen elinaikanaan (Isä ja minä olemme yhtä).

Mutta  - kuten kirkkoisä Augustinuksen väitetään todenneen: "Mitä se minua hyödyttää, että minulla on täydellinen veli, jos minä itse olen mielipuoli!"

***

Pääsiäiseen liittyvässä ortodoksien troparissa toistetaan sanoja: ”Kuolemallaan kuoleman voitti”, viitaten Nasaretin Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen, jotka kristillinen kirkko on tulkinnut kaikkien uskovien vapautuksen ehdoiksi.

***

Lause voidaan tulkita myös universaalina, kaikkia yksilöitä (ja uskontoja) koskevana periaatteena. Siinä edellytetään (Uuden testamentin mukaan), että jokaisen yksilön tulee jossakin vaiheessa ”kuolla pois kuolevaisesta luonnostaan kadottamalla katoaviin ilmiöihin suuntautuva elämänkäsityksensä.”

***

Kuolemalla ja kuolleella tarkoitetaan silloin kaikkea sellaista tavallista elämää, joka nojaa pelkästään aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun sekä kokemukseen erillisestä minuudesta.

Paavali kuvasi tällaista katoavaa elämäntapaa kirjoittamalla: "Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää."

Myös hänen kuvaamansa "Kristuksen ympärileikkaus", "lihan ruumiin poisriisuminen" voidaan tulkita täydellisenä tietoisuuden muutoksena, jossa samastuminen ulkoisen elämän ilmiöihin ja omaan minäänsä katoaa – jolloin siltä vapautuvaan tilaan ”puetaan” universaali, ajaton tietoisuus, jota uskonnossamme kutsutaan Kristukseksi.

***

Tällaisen universaalin tulkinnan yhteydessä ristille antautuminen tarkoittaa eräänlaista kulminaatiopistettä, jossa yksilön ajallisiin asioihin ehdollistunut tajunta havaitsee omat rajansa ja luopuu sidoksistaan niin vapaasti ja täydellisesti, että jokin ajaton ja rajaton voi armollisesti täyttää ajallisuudesta tyhjentyneen tilan.

Risti on siten leikkauskohta, jossa ”kuollaan sisäisesti” kaiken katoavan suhteen (ei tietenkään fyysisesti). Sen jälkeen ”synnytään (parhaassa tapauksessa) uudelleen ylhäältä” – pakonomaisesta ulkoisen elämän kokemisen halusta puhtaan tietoisuuden ja olemisen tilaan, pysyvään sisäiseen elämään itsessään – Hengessä.

Tämä merkitsee ajattelun kautta syntyneiden ehdollisten mielikuvien ylittämistä ja ylittymistä niin, että yhdentynyt ja ”yhdeksi tullut tietoisuus” havaitsee välittömästi ja välityksettömästi itsessään kaikkien asioiden ydinolemukset. Sellaisesta tietoisuudesta käsin ei enää ”puhuta omiaan” eli persoonallisen, ehdollistuneen mielen tuotoksia (Jaakobin mukaan riivaajien viisautta).

Tällaiseen tilaan päässeellä ei itsensä kannalta ole tarvetta jakaa ja eritellä mitään ajatuksellisiin ja käsitteellisiin puitteisiin. Ajattomuudessa koettavaa ei voida sellaisenaan siirtää kehenkään toiseen. Se joudutaan suodattamaan ja kutistamaan käsitteellisiin muotoihin, jolloin tulkinnat yleensä värittyvät sekä suorittajansa että vastaanottajansa aikaisemmin omaksumista käsitteistä ja kiintoajatuksista.

"Leilin eli mielen kovettumisen välttäminen" on tarpeen ensiksikin siitä syystä, että periaatteellinen sisäinen muutos tajunnassa olisi mahdollista – toiseksi siitä, että sen hedelmät voitaisiin suodattaa ulkoisen ilmennyksen piiriin riittävän puhtaissa muodoissa.

Oikeasta ”ympärileikkauksesta”

Apostoli Paavali kirjoittaa:

Ei ympärileikkaus ole mitään, eikä ympärileikkaamattomuus ole mitään, vaan Jumalan käskyjen pitäminen (1. Kor. 7:19).

… hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella (Kol. 2:11 kirjeen aitous kyseenalainen).

… ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta (Room. 2:29).

Ympärileikkauksen periaatteellisesta itsestään selvästä tarpeettomuudesta todistaa kaikkein selkeimmin Tuomaan evankeliumi:

Jos ympärileikkauksesta olisi hyötyä, ihmiset syntyisivät ympärileikattuina. Oikea hengen ympärileikkaus sen sijaan on kaikin tavoin hyödyksi (Tuom. 53).

Voidaan ajatella, että egyptiläiset, joilta juutalaiset kopioivat ympärileikkauksensa, suorittivat toimenpiteen lähinnä siitä käytännön syystä, että miehet voivat näin välttyä huonoissa hygieenisissä olosuhteissa ja tuulisissa hiekkaerämaissa alapäänsä tulehduksilta. Juutalaiset (miehet) saattoivat lisätä asiaan jumalalliset perusteet voittaakseen pienokaisiaan (hyvästä syystä) säälivien vaimojen vastarinnan.

Ympärileikkaus hengessä tarkoittaa asiana aivan samaa kuin lihan ruumiin poisriisuminen: maallisen elämän luomien ehdollistumien (aisti- ja halusidonnaisuuksien) purkamista tai purkautumista niin täydellisesti, että ihmisen tajunta kadottaa kaikki ehdollistuneet reagointitapansa. Se ei tietenkään merkitse järjen kadottamista niin, että ihminen esimerkiksi Suomen pakkasissa luovuttaisi kaikki rahansa ja kerrastonsa ensimmäiselle vastaantulijalle. Lihan ruumiin riisuminen ei liioin tarkoita hakeutumista fyysiseen kuolemaan, vaan psyko-fyysisen olemuksen saattamista henkisen tietoisuuden alaisuuteen (välittömästi itsessään havaittavien ”jumalallisten lakien” puitteisiin).

Raamatun kuvaukset ihokkaista luopumisista ja omaisuuden myynnistä tarkoittavat pysyvää ja todellista mielentilaa ja asennetta, joka ei takerru mihinkään ajalliseen ja ulkonaiseen. Ihminen voi tarpeen vaatiessa helposti luopua kaikesta – jopa omasta ulkoisesta elämästään – mikäli hän on sisäisesti vapaa ulkoisesta ja katoavaisesta.

Mestari Eckhart totesi, että Jumalan Pojaksi todella syntynyt saattaa luopua elämästään yhtä helposti kuin kananmunasta – koska hänessä on ”elämä itsessään.”

Konkreettinen luopuminen elämän perustarpeista – saati fyysisestä elämästään – ei ole juuri koskaan tarpeen. Sisäisesti kypsymättömille (eli lähes kaikille) ihmisille elämästä pakeneminen tuottaisi lähinnä vahinkoa, sillä ulkoinen elämä on suurinta armoa niille, joille sillä on vielä jotakin opetettavaan (kuten ymmärrystä ja kärsivällisyyttä).

Tärkeintä on mielen luonnollinen (ei pakonomainen) irrottaminen omista typeryyksistä ja vaatimuksista elämän – myös Jumalan – suhteen.

Pakonomainen luopuminen ulkoisista asioista ei yleensä johda muuta kuin taipumusten ja heikkouksien siirtymiseen alitajuntaan, josta ne tilaisuuden tullen nousevat esiin, mahdollisesti muuntuneina toiseen muotoon (kuten katolisten pappien selibaatissa).

"Rakasta, kärsi ja unhoita" – kyllästy typeryyksiisi ja viisastu lankeemuksistasi – siinä tie, jota kulkien kukin voi aikanaan saapua totuuden ahtaalle portille tai ainakin löytää oman kaidan polkunsa alun.

Vuoria siirtävistä voimista

Tuomaan evankeliumissa on pari sanontaa, joissa puhutaan ”vuoria siirtävistä voimista”. 

Ensimmäisessä (n:o 106) todetaan Jeesuksen sanoneen:

”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Evankelista Matteus (17:20) kirjaa vuoria siirtävän voiman ehdoksi ”sinapinsiemenen verran todellista uskoa.” Aivan tavanomaisesta uskomisesta tai uskottelusta asiassa ei varmaan ole kyse, koska silloin vuoret siirtyisivät paikoiltaan lähes joka päivä.

On hyvin todennäköistä, että Matteus tarkoitti uskolla samaa kuin Tuomas: henkiseen alkuperäänsä sisäisesti yhdentynyttä tilaa ja olemusta, johon myös Johannes (17:21) viittaa Jeesuksen omana tilana ja muiden tavoitteena.

Uusi testamentti puhuu usein ”ihmisen pojasta.” Kristillinen perinne on yhdistänyt käsitteen ainoastaan Nasaretin Jeesukseen. Jeesus itse saattoi kuitenkin tarkoittaa käsitteellä sellaista pysyvää henkisen tietoisuuden tilaa (jopa Paavalin viimeistä Adamia), johon jokaisella yksilöllä oli periaatteellinen mahdollisuus päästä.

Tietoisuuden täydellistä muutosta kuvataan Uudessa testamentissa ”ylhäältä syntymiseksi, lasten kaltaiseksi (ei tietenkään lapselliseksi) tulemiseksi tai taivaallisiksi häiksi.” Muutos ei kuitenkaan vielä välttämättä johda ”vuoria siirtäviin voimiin”, koska oikeutus sellaiseen edellyttäisi täydellistä irrottautumista kaikista piilevistäkin inhimillisistä heikkouksista.

Toisessa Tuomaan sanonnassa (n:o 48) todetaan:

”Jos kaksi tässä samassa talossa asuvaa tekee sovinnon keskenään, he voivat sanoa vuorelle: ’Siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Lause ei tietenkään viittaa saman talon kahteen eri asukkaaseen, vaan yhteen ihmiseen, jossa on sekä inhimillinen (persoonallinen) että henkinen (jumalallinen) olemus – jälkimmäinen tosin yleensä ”latentissa tilassa (pelkkä potentiaalisuus).” Näiden olemusten tulisi muodostua yhdeksi henkisen tietoisuuden alaisuudessa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Apostoli Paavali kuvaa ihmisen alinta olemusta, ruumista ja ilmeisesti myös mieltä, ”Pyhän Hengen temppeliksi”, jonka Henki on lähtöisin Jumalasta.

Matteuksen 21. luvun kertomus ”temppelin puhdistamisesta” lienee alun perin kuulunut Jeesuksen esittämiin vertauksiin. Sen ydinsanoma on siinä, että ihmisen tulee elämässään karistaa mielestään kaikki pyyteellisyyden muodot (rahanvaihtajat ja kyyhkysen myyjät), että ”hänen temppelinsä” vapautuisi Henkisen tietoisuuden keskukseksi.

Vuorisaarnan vaatimukset täydellisestä vihattomuudesta (ja himottomuudesta) liittyvät olennaisesti ”vuoria siirtäviin voimiin”, joita ei tietenkään voida luovuttaa sellaiselle, jonka mieli on vielä ”meren aallon kaltainen.”

KESKIKOULUA ISOSSAKYRÖSSÄ JATKOSODAN VARJOSSA

Luokkakuva v. 1941

1. Helena Ulvinen (Tanttari), 2. Aino Vainio (Alanen), 3. Saima Ollila (Kallio), 4. Aili Rajamäki, 5. Aune Luhtala, 6. Pirkko Paloheimo, 7. Aatto Peltoniemi, 8. Maija-Liisa Isosaari (Alanne), 9. Hilkka Rung (Knaapi), 10. Martti Soiniemi, 11. Siviä Takalampi (Kivimäki), 12. Eljas Torkko, 13. Pentti Salmiranta, 14. Veikko Ulvinen, 15. Kuisma Somppi, 16. Mikko Pohtola, 17. Paavo Jouppila, 18. Ebba Kauppi, 19. Anna Peltoniemi, 20. Laila Vikla, 21. Lea Vikla, 22. Elsa Kuoppala (Rouru), 23. Eila Eerola (Lehtimäki), 24. Aino Rinta (Talso), 25. Kyllikki Tanttari, 26. Terttu Koski (Rintamäki), 27. opettaja Jorma Järvinen, 28. Teuvo Jaskari, 29. Erkki Knuuttila, 30. Jussi Ventä, 31. Heikki Kupari, 32. Kauko Kettula, 33. Heikki Kujala, 34. Pentti Talvitie, 35. Eino Autio, 36. Martti Kuru

Keskikoulu aloitti toimintansa Isossakyrössä vuonna 1924. Sitä ennen oppia oli jouduttu hakemaan Vaasasta, Seinäjoelta tai Kauhavalta. Lupa kolmiluokkaisen keskikoulun perustamiseen saatiin marraskuussa 1924. Pitäjässä eivät kaikki kuitenkaan vielä tässä vaiheessa olleet vakuuttuneita koulun tarpeellisuudesta. Koulutuksen tulevan arvon ymmärtävät kyröläiset saivat tehdä parhaansa, että oppilasmäärä ja taloudellinen tuki saatiin riittäviksi.

Alkua vaikeutti se, ettei hankkeeseen saatu ensimmäisen viiden vuoden aikana lainkaan valtionapua, joten lukukausimaksut muodostuivat varsin korkeiksi. Niihin haettiin kevennystä kannatusmaksuin, arpajaisin, sekä järjestämällä juhlia, iltamia ja ompeluseuroja.

Kolmantena toimintavuonna tarkastaja Gunnar Sarva huomautti, että koulu toimi hajallaan kolmessa rakennuksessa, joten opetusvälineiden kuljettaminen niiden välillä olisi ollut hankalaa – mikäli niitä ylipäänsä olisi ollut! Koulu olikin jo lakkautumisuhan alaisena, kun oppilaita ei ollut tulossa riittävästi. Opettaja Saunamäki, kauppias Pispala, opettaja Oksala, kauppias Pukkinen ja maanviljelijä Lahti-Knuuttila tekivät lujasti töitä kannatusyhdistyksen laajentamiseksi ja asenteiden muokkaamiseksi myönteiseen suuntaan – ja tuloksia syntyi.

Koulua oli pidetty Kontsaan, Mäkiluoman ja Vaismaan taloissa, mutta kesällä 1929 pulpetit siirrettiin joen eteläpuolelle vapaakirkon (ns. Iisakin kirkon) rukoushuoneelle. Koululle soveltuva puolen hehtaarin tontti löytyi Mäki-Reinin mailta. Terijoen huvila-alueella oli samaan aikaan myynnissä suuria rakennuksia, joten Saunamäki ja Pispala lähetettiin tiedustelumatkalle. He palasivat saksalaisen insinöörin Kellamäen asemalla olevan huvilan piirustukset mukanaan. Rakennus päätettiin hankkia. Talossa oli suuri sali ja lukuisia pieniä huoneita. Kaksikerroksinen se oli ainoastaan keskeltä.

Kyrönjoen rannalla alkoi perustusten kaivaminen, Terijoella rakennuksen purku. Purettu rakennus lastattiin junaan ja toimitettiin Isonkyrön asemalle ja sieltä talkootyönä perustuskivineen, kattopelteineen ja kaakeliuuneineen rakennuspaikalle. Kaakeliuunit tosin myytiin ja asennettiin tilalle keskuslämmitys. Lisäksi rakennettiin täysi toinen kerros, johon saatiin asunnot opettajille.

Koulun 50-vuotisjulkaisussa Hilkka Knaapi-Rung kertoo elävästi, miltä uusi keskikoulu ja -koululaiset vaikuttivat läheisen kansakoulun oppilaiden silmissä. Rakennus oli suuri ja ruskea kuin Seinäjoen asema, ja oppilaat kirjoittelivat kirjojen kansiin saksalaisia laulujen sanoja. Pojat kulkivat golfareissa kuin kaupunkilaiset ja tytöillä saattoi olla jopa sähkökiharat. Betonisillalle ei uskaltanut mennä samaan aikaan sen kokonaan vallanneiden oppilaiden kanssa, kun he suuntasivat Talvitien kahvilaan gramafonia soittamaan. Koulun kaksi naisopettajaa kulkivat pienin ja sievin askelin korkokengissä hienot hatut kallellaan. Molemmat maisterit, Aune Heinonen-Hiisku ja Aune Palletvuori, käyttivät lisäksi puuteria ja hajuvettä.

Valtionapukin heltisi lopulta, ja tarkastaja Sarva totesi v. 1934 koulun suorittaneen kokeiluaikansa loppuun, ja että se oli nyt havaittu tarpeelliseksi.

Pari vuotta myöhemmin siirryttiin nelivuotiseen keskikouluun, koska vuotta lyhempi oli osoittautunut turhan raskaaksi. Vuosikymmenen lopulla suunniteltiin sitten jopa voimistelusalin rakentamista. Hanke kariutui sodan syttymiseen, jolloin maataloushallitus vuokrasi koulurakennuksen kriittisempään käyttöön. Koulua käytiin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Ensimmäinen luokka toimi samassa tilassa kuin tykistön koulutuskeskus. Yläluokkia pidettiin seurakuntatalossa.

Yllä oleva 3. luokan kuva on otettu jatkosodan aikaan v. 1941. Itselläni on seuraavan ikäluokan edustajana ollut etuoikeus tutustua noin puoleen näistä henkilöistä. Monet minua vanhemmat tunnistavat tietenkin paljon useampia. Suurin osa näistä oppilasta on nyt yli 90 vuotiaita, joten monet ovat jo saattaneet loppuun maallisen elämänkoulunsa.

Maija-Liisa Isosaari nimesi minulle viime vuoden syksyllä kaikki kuvan oppilaat – vain joitakin kuukausia ennen oman matkansa päättymistä.

Sodan pitkittyminen esti monien tämän ikäluokan nuorien välittömät jatko-opinnot. Tärkeimmäksi toimeksi kun tuli Suomen itsenäisyyden puolustaminen joko kotirintamalla tai ase kädessä. Kaikki muu sai jäädä otollisempaan ajankohtaan.

Oppilaiden ”Kipinä-lehdessä” kerrotaan maisteri Järvisen esittäneen: ”Jos kiinalaisia marssii luokan ovesta sisään ja toisesta ulos, niin mistä syystä jono ei lopu koskaan?” Soiniemen Martti vastasi: ”Kun niiden pitäisi ensin kiertää maapallon ympäri.” Samaisen Soiniemen kerrotaan vapauttaneen ainakin yhden neitosen ”suutelemattomuuden tuskasta” – kyseisen neitosen kerrotaan näet astelleen välitunnin jälkeen ylvään näköisenä luokkaan ja julistaneen: ”Suudeltu nainen!”

Koulun ensimmäisiin ylioppilaisiin kuulunut Hilkka Arkkola kertoi koulun 50-vuotisjulkaisussa, että suutelu jäi vielä hänenkin aikana lähinnä ”teoreettisen pohdinnan asteelle.” Eräskin neitonen kyseli suu täynnä voileipää, että kuinka se nenä pannaan kun pussataan?” Mahdollisesti hänkin on myöhemmin saanut käytännön oppia jonkun Soiniemen jälkiä seuranneen urhon taholta?

Vanha keskikoulurakennus on ollut turhankin kauan kylmillään, mutta nyt sen tulevaisuus näyttää uusien omistajien myötä valoiselta. On todennäköistä, että rakennus seisoo vielä pitkään Kyrönjoen rannalla esimerkkinä edellisten polvien ponnistuksista sivistyksen hyväksi.

Ovatko aivot säästökohde

Ajatus nousee mieleen, kun katselee yhä laajenevan me too -kampanjan räikeimpiä ylilyöntejä tai tv:n yhä lapsellisemmiksi käyviä viihdeohjelmia.

Aikaisemmin juoruiluksi (nykyisin vuorovaikutukseksi) kutsutun kansanhuvin suosio perustuu siihen, että toisten ihmisten heikkouksista puhuminen kohottaa itsetuntoa. Toisten likavedet kelpaavat oivallisesti omien käsien pesuun – jopa kuvitteelliseen sielun valkaisuun.

Ajattelun välttämisen ”hyve” ei ole uusia asia, sellaista suositteli jo kirkkoisä Tertullianus, koska ”oikeaoppisen kirkon” piirissä kaikki oli ajateltu täysin valmiiksi.

Kirkon kielteinen suhtautuminen ajatteluun oli ja on ymmärrettävää sen jälkeen, kun tunnustuksiin oli kirjattu sellaisia järjen kannalta kyseenalaisia ajatuksia kuten: neitseestä syntyminen, kollektiivinen sijaissovitus ja lihallinen ylösnousemus.

Omaehtoinen ajattelu on aina ollut syytä pitää säästöliekillä kaikissa diktatuurisissa yhteisöissä, joissa totuus on ahtaasti määritelty ylhäältä käsin.

Kirkollisen totuuden takeeksi on usein haettu jopa absoluuttinen jumaluus, jonka väitetään – tosin heikoin perustein – takaavan koko ihmisten kirjoittaman raamatun ehdottoman auktoriteetin.

On selvää, etteivät kaikki asiat ja ongelmat ratkea ajattelun avulla. Ajattelu näyttää jopa usein synnyttävän uusia ongelmia, koska se nojaa omiin ehdollistumiinsa, joihin aina sisältyy aikaisempia virhepäätelmiä.

Älyllisyys ei ole ymmärryksen synonyymi, eikä ymmärrys useinkaan vielä nojaa todelliseen, ajallisista ehdollistumista vapaaseen viisauteen, jonka olemassaolosta ”pyhät kirjoitukset” puhuvat.

Eräs ”aivojen oikosulun” tuotos lienee ajatus, että ihminen voi päästä käsiksi viisauteen kiusaamalla ruumistaan.

Yksi ääriesimerkeistä oli 400-luvulla Simon Styliitta, jota kutsuttiin myös pylväskilvoittelijaksi. Hän oli vakuuttunut siitä, että ankara ruumiillinen askeesi johtaa taivaaseen. Simon mm. kokeili 40 vrk:n täyspaastoa ja oli kuolla siihen. Hän vietti sitten lähes 40 vuotta pylvään päässä arvostellen valtakunnan merkkihenkilöitä – ja ihmiset kerääntyivät kuulemaan tätä aikansa ”tubettajaa” (monet kuulijat tosin odottivat ”hartaasti” hänen kuolemaansa napatakseen hänestä itselleen oivallisen palan ”pyhäinjäännöstä”).

Askeesi (paasto) voi toimia henkisyyttä edistävästi, mikäli se vähentää aistillisuuden mielen toimintaan tuottamia häiriöitä. Keho sinänsä ei kuitenkaan ole ongelma – ongelmat löytyvät pääosin mielen (tunteiden ja ajattelun) piiristä.

Evankeliumien vertauskuvallisia ilmaisuita on tulkittu turhan suoraviivaisesti – kuten ”viettelevän käden pois hakkaamisesta.” Ei ole huomattu, että aistillisiltakin vaikuttavat houkutukset saavat alkunsa mielikuvista (tuskin koskaan kehosta).

Simon Styliitta ei varmaan ollut ottanut vakavasti Johanneksen evankeliumin (6:63) lausetta: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä.” Hän oli kuunnellut kirkkoisiä (Irenaeusta ja Tertullianusta), jotka olivat tulkinneet Jeesuksen seuraamisen tarkoittavan omakohtaista ruumiinsa uhraamista.

Tuomaan evankeliumi kehottaa ”paastoamaan maailmasta” – maallisesta eli katoavaisesta siirtämällä huomiota sisäisen todellisuuden suuntaan – joka ei tietenkään tarkoita mielikuvitusta (johon Augustinus asian sekoitti).

Ihmisten olisi ehkä hyvä kuulla ”jumalatonta” filosofi Nietzscheä, joka kehotti (Paavalin tapaan) etsimään ”kauimmaisen rakkautta”, koska tavallinen lähimmäisen rakkaus on osoittautunut aivan liian kapea-alaiseksi ja horjuvaksi.

Ihmisjoukko (lauma) näyttää yhä (laiskuuttaan) tarvitsevan omat ”kellokaspässinsä”, jotka säästävät seuraajansa ajattelun vaivalta. Kellokkaat (usein toimittajat) etsivät sitten sopivat ”syntipukit”, joihin ihmiset voivat hyväksyttävästi suunnata inhonsa (ja itseinhonsa).

Eräs väärin kohdelluista naisista

Hypatia Aleksandrialainen syntyi v. 355 Egyptissä Museion-instituutin viimeisen johtajan, Theon tyttäreksi. Hän sai hyvän koulutuksen matematiikassa, astronomiassa ja filosofiassa tutustuen perusteellisesti mm. Platonin, Plotinoksen ja Aristoteleen näkemyksiin.

***

Kristillinen patriarkka Theofilus lakkautti instituutin v. 391 osana pakanalliseksi katsottujen palvontapaikkojen hävittämistä. Sen jälkeen Aleksandriassa ei toiminut kouluja, joten Hypatia alkoi opettaa omassa kodissaan ja joissakin kaupungin saleissa. Oppilaina oli sekä paikallisia että Syyriasta, Konstantinopolista ja Kyrenestä tulleita. Moni näistä oppilaista sijoittui myöhemmin hyviin asemiin hengellisissä tai maallisissa organisaatioissa.

***

Theofiluksen jälkeen Aleksandriassa puhkesi valtakiistoja. Juutalaiset oli ajettu pois, heidän synagogansa muutettu kirkoiksi ja omaisuuttaan ryöstelty. Uusi prefekti, uskonnollisesti maltillinen Orestes, ei kyennyt palauttamaan järjestystä.

Tilanne kärjistyi, kun patriarkaksi valittiin kiihkomielinen kristitty Kyrillos. Hypatia yritti sovitella Oresteen ja Kyrilloksen välistä kiistaa, mutta se paheni, kun jälkimmäistä kannattavat munkit yrittivät murhata Oresteen – tosin siinä onnistumatta.

Orestes kidutti munkkien johtajan kuoliaaksi, ja Kyrillos vaati turhaan kyseisen munkki Ammoniuksen julistamista marttyyriksi.

***

Kyrillosta kannattavien kristityiden viha kohdistui nyt hellenisti Hypatiaan, joka oli heidän mukaansa keskustellut liian paljon Kyrilloksen vastustajien kanssa ja ”taikavoimillaan viekoitellut kaupunkilaisia ja prefekti Orestesta.”

***

Aikalainen Sokrates Skolastikko kuvaa tuolloin 60 vuotiaan Hypatian julmaa kohtaloa seuraavasti:

Hypatian toiminta oli herättänyt runsaasti kateutta. Joukko Kyrilloksen kannattajia kiirehti lainlukija Pietarin johdolla estämään Hypatiaa pääsemästä kotiinsa. He raastoivat hänet vaunuistaan ja raahasivat Caesaeumin kirkkoon. Siellä he riisuivat hänet kokonaan ja murhasivat repimällä hänet kattotiilillä. Tämän jälkeen he veivät silvotut jäsenet Cinaroon ja polttivat ne.

Myöhemmän (600-luvun), piispa Johanneksen kertomuksen mukaan kristityt kokoontuivat heti tapahtuneen jälkeen Kyrilloksen ympärille ja nimittivät hänet ”uudeksi Theofilukseksi”, koska hän oli nyt tuhonnut viimeisetkin epäjumalan palvelemisen jäänteen (hellenistisen sivistyksen) kaupungista.

Varmastikaan mikään ei voi olla kauempana kristillisyyden hengestä kuin tämän tapaisten asioiden salliminen.

***

Uudella ajalla Hypatiasta on kasvanut todellinen legenda humanismin, tieteiden ja feminismin varhaisena eritaistelijana. Voltaire (valistusfilosofi) ja Edward Gibbon (yksi nykyaikaisen historiankirjoituksen perustajista) ovat nostaneet hänet esiin historioissaan.

Hypatia on päässyt myös kaunokirjallisuuteen. Suomeksi on julkaistu Charles Kingsleyn teos ”Hypatia – uusia vihollisia vanhassa hahmossa (WSOY 1908).”

Hypatia on lisäksi pääosassa v. 2009 valmistuneessa elokuvassa Agora.

***

Damaskios kuvaa Hypatian olleen selvä-ääninen, kaunopuheinen, harkitseva ja kohtelias. Sukupuoli väistämättä vaikutti hänen työhönsä.

Tämän päivän me too -kampanjaan liittyen Sokrates Slolastikko vakuutti kuitenkin, ettei Hypatia joutunut hämilleen miesten seurassa. Damaskios kertoi mm. eräästä Hypatiaan syvästi rakastuneesta miesoppilaasta, jonka tämä torjui varsin erikoiseen tapaan:

Hypatia oli kerännyt kuukautistensa aikana käyttämänsä rätit ja näyttänyt ne oppilaalle todeten: ”Näihin sinä nuori mies olet rakastunut, eivätkä nämä ole yhtään kauniita!” Tämän nähtyään oppilas häpesi, tunsi muutoksen sydämessään ja poistui parempana ihmisenä.

Nietzsche, kristinusko ja suomalainen kirjallisuus

JOHDANTOA

Filosofi Nietzschestä on ehkä tahallisestikin luotu kuva pöyhkeänä ihmiseliitin edustajana ja etenkin röyhkeänä kristinuskon ydinkysymysten häpäisijänä.

Hänen tuotannostaan poimitaan usein muutama irrallinen lause tai käsite, kuten:

Jumala on kuollut, yli-ihminen, kauimmaisen rakkaus ja ikuinen paluu. Lisäksi häntä pidetään perusteetta antisemitistinä, jolta Hitler olisi saanut virikkeitä ajatuksiinsa ja toimiinsa. Tietenkin natsien rotunäkemyksiä voidaan pitää yli-ihmismäisinä (tai ali-inhimillisinä), mutta niillä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä Nietzschen tarkoittaman, inhimilliset rajat ylittävän luovan olemuksen kanssa.

Nietzschen – etenkin Zarathustrassaan – esittämät ajatukset eivät kuitenkaan ole ainutkertaisia, useat niistä kun ovat löydettävistä jo Uudesta Testamentista.

***

Jeesus suosittaa perinteisen kuolleen ja kuolettavan jumalakäsityksen sijaan elävää, sisältä ja ylhäältä syntyvää jumalisuutta, jonka tulisi parhaimmillaan johtaa taivaallisen Isän täydellisyyteen ja sisäiseen ykseyteen Hänen kanssaan.

Toteutettuna sellainen olemus poikkeaa selvästi tavallisesta ihmisyydestä ja vastaa Kristuksena Nietzschen yli-ihmistä tai Paavalin viimeistä Adamia.

***

Kristus eli kreikan Khristos -nimitystä on käytetty jo paljon ennen kristinuskon syntyä. Sen hebrealainen vastine on mashiah eli messias, joka alun perin tarkoitti johonkin korkeaan tehtävään vihittyä eli voideltua henkilöä.

Juutalaiset odottivat profetioidensa nojalla Daavidin sukuista messias-kuningasta yhdistämään kansan ja vapauttamaan sen roomalaisten miehitysvallasta.

***

Kristityt alkoivat jossakin vaiheessa tulkita Jeesuksen olleen tämä odotettu Kristus, joka ei tosin tullut konkreettisesti vapauttamaan juutalaisia, vaan vapauttamaan seuraajiensa sielut kadotuksesta.

Jotkut uuden ajan teologeista ovat tulkinneet Jeesuksen tehtävän olleen ennen muuta yhteiskunnallinen, mutta sellaiseen tulkintaan eivät evankeliumit anna kovin päteviä perusteita.

***

Evankeliumit on kirjoitettu aikaan, jolloin kristinuskon profiloituminen muihin uskontoihin (etenkin juutalaisuuteen) nähden nähtiin tärkeäksi.

Evankelistoilla oli käytössään lähinnä suullista perintöä, josta osa oli muutaman vuosikymmenen mittaan jo unohtunut, sekoittunut ja osaksi vääristynyt. Evankelistat – etenkin Matteus – käyttivät varsin suuria vapauksia rakentaessaan omia tekstejään. Juutalaisten Vanha testamentti tulkittiin johdannoksi Jeesukseen. Nykytutkimus näkee Jeesuksen yhteydet Vanhan testamentin kertomuksiin ja profetioihin täysin keinotekoisiksi.

***

Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät olisi lainkaan ymmärtäneet myöhemmin muotoutuneita tulkintoja Nasaretin Jeesuksesta kaikkien aikojen ainoana ja yksinomaisena messiaana, Kristuksena ja Jumalan Poikana.

Apostoli Paavali puhui usein Kristus Jeesuksesta viitaten mitä todennäköisimmin siihen, että Kristus tarkoitti Nasaretin Jeesuksen jossakin vaiheessa saavuttamaa ajattoman tietoisuuden tilaa, johon tietenkin myös kaikkien hänen vakavien seuraajiensa tulisi pyrkiä.

Kristus-käsitteen ”monopolisointi” Nasaretin Jeesukseen on tapahtunut vasta kirkkohistoriallisen prosessin myötä.

Jeesus itse edellytti seuraajiltaan kaidan polun kulkemista aina ahtaalle portille saakka, jossa ”ylhäältä syntyminen, Jumalan lapseksi tulo tai taivaalliset häät ja ykseys Isän kanssa” voisivat toteutua periaatteellisen sisäisen muutoksen kautta – Jumalan armosta.

Paavali kehotti seuraajiaan pukemaan ylleen Kristuksen ja rakentumaan Kristukselle muodoksi.

Sekä Jeesus että Paavali edellyttivät vanhan elämännäkemyksen (elämänsä) kadottamista, että jokin täysin erilainen (katoamaton) voisi astua sen (katoavasta vapautuneeseen) tilalle (tietoisuuden keskukseksi).

***

Danielin kirjoista ja Johanneksen Ilmestyksestä johdettu eskatologia on historiallisesti aiheuttanut lähinnä pelkoja ja kärsimyksiä. Maailmanloppu (tai sen toteutumattomuus) oli joillekin (tübingeniläisille) 1800-luvun tutkijoille selkeä osoitus kaikkitietäväksi väitetyn Jeesuksen erehtyväisyydestä. Se johti mm. David Straussin etsimään esim. ylösnousemuskertomukselle pikemminkin myyttisiä kuin lihallisia tulkintoja.

Markuksen 13. ja Luukkaan 21. lukujen kertomukset lopun aikojen merkeistä ja etenkin siitä, että loppu tulisi jo Jeesuksen aikalaisten elinaikana (tosin evankeliumit kirjoitettiin kymmeniä vuosia myöhemmin), kuvaavat sitä, että usko lopun aikoihin oli alkuseurakunnassa todennäköisesti vallalla.

On kuitenkin eri asia, oliko Jeesus itse todella ennakoinut pikaista tuomiopäivää, vai oliko hän tarkoittanut toisella tulemisellaan ”Kristus-tietoisuuden avautumista siihen valmiissa yksilöissä”, joka vasta todellisuudessa merkitsisi ”avonaista sanoman julistamista Isästä.”

Viimeistä päivää on odoteltu koko kristillisen historian ajan. Martti Lutherkin teki useita laskelmia mahdollisen lopun varalle, mutta ne kaikki osoittautuivat vääriksi – kuten ovat osoittautuneet kaikki myöhemmät päätelmät.

Nykytieteen valossa on selvää, että fyysisen maailman loppu on tulossa viimeistään joskus parin miljardin vuoden kuluttua, johon mennessä ihmispopulaatiosta ”pelastuvien” tulisi omata sellainen tajunnan tila, joka ei enää ole sidoksissa aineellis-elollisiin muotoihin.

***

Toisaalta lienee selvää, että jokaiselle ihmiselle tulee eräänlainen ”maailman loppu”, kun fyysisen ruumiin ”viimeinen käyttöpäivä” umpeutuu.

Ihmisen tajunta saattaa kuitenkin (useimpien perinteiden mukaan) jatkua, joskaan se ei ehkä saa yhtä monipuolisia virikkeitä kuin heterogeenisen ihmisyhteisön jäsenenä ollessaan. Tuomaan evankeliumin mukaan kuoleman jälkeen ei enää ole mahdollista löytää mitään todella henkistä ja lopullista, koska tajunta rajoittuu lähinnä eletyn elämän kokemusten sulatteluun.

NIETZSCHE JA RAAMATULLINEN KRISTILLISYYS

Nietzsche kehotti pyrkimään lähimmäisen rakkauden sijasta (tai sen jälkeen) kauimmaisen rakkauteen. Vuorisaarna esittää täysin saman asian toteamalla, että ihmisille luontainen (eli lähimmäisen-) rakkaus ei edusta rakkauden syvintä olemusta, vaan sisältää vielä yleensä pyyteellisyyttä ja vastavuoroisuutta.

Vuorisaarna ja Nietzsche esittävät, että ihmisten tulisi etsiä pikemminkin rakkauden ikuista ja ehtymätöntä lähdettä kuin jotakin tilapäistä ilmennystä, joka voi yhä jostakin ärsykkeestä muuttua vastakohdakseen.

Apostoli Paavalin ”rakkauden ylistys” kuvaa sekin ”kauimmaisen rakkautta”, jossa ei enää ole minkäänasteista pyyteellisyyttä.

Tällainen ”kauimmaisen rakkaus” toteuttaa ensimmäisen ja suurimman käskyn ”rakastaa Jumalaa yli kaiken”, joka on mahdollista ainoastaan välittömässä yhteydessä Häneen. Ihmiset rakastavat Jumalaansa Mestari Eckhartin mukaan tavallisesti kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia (ja siten yhä kelvottomasti).

***

Nietzschen yli-ihminen ei tietenkään tarkoita mitään ylimielistä, itserakasta öykkäriä, vaan ihmisen tavanomaiset tajunnalliset rajoitukset ylittänyttä yksilöä, jonka tietoisuudessa kaikki ajallisen kokemuksen luoma harhanomaisuus on selkiytynyt.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus nimitti sellaiseen vakiintunutta tilaa ”Isän kanssa yhtenä olemiseksi” ja toivoi kaikkien todellisten seuraajien päätyvän lopulta aivan samaan tilaan kuin hänkin.

Nietzschen ”ikuisen paluun oppi” on todennäköisesti ymmärretty väärin siinä, että hän olisi tarkoittanut jokaisen persoonallisen olemuksen ikuista paluuta täysin entisen kaltaisena aikaisempaa vastaaviin olosuhteisiin. Filosofi toteaa lähinnä sen, että menneisyyden synnyttämä ”syiden summa” tuo jonkin yksilöllisen, kumulatiivisen sisäisen tajuntakeskuksen (sielun) persoonallisen osatekijän hakemaan lisää kokemuksia ulkoisen elämän objektiivisista puitteissa sulatettavaksi sisäiseen, ”korkeampaan minään – taivaalliseen aarrekammioon” (sielulliseen olemukseen).

Ihmisyksilöiden synnynnäistä erilaisuutta selittävä käsitys ”sielujen ennalta olemisesta” on kielletty viidensadan vuoden kiistelyiden jälkeen Konstantinopolissa v. 553 jKr.

Huolimatta siitä, että apostoli Paavali puhui pitkäaikaisen kehitysprosessin, joka aikojen saatossa johtaisi ”elävästä sielusta eläväksi tekevään henkeen”, on ymmärtäminen kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta usein vaikeata.

Kehityksen mahdollisuudet lienevät kuitenkin samat jokaisen yksilön sisäisessä olemuksessa, mutta yksilölliset sisäiset prosessit ovat edeltäneen kehityshistorian pituuden johdosta hyvin eritasoisia. Joidenkin ihmisten sisäiseen lähtökohtaan sisältyy muita suurempi sulatettu kokemusvaranto, joka mahdollistaa ja velvoittaa heidät toimimaan edelläkävijöinä ja ”hapatuksen kaltaisina” myös toisten hyväksi (jolla paljon on, siltä myös paljon vaaditaan).

***

Lähes kaikissa tunnetuissa uskonnoissa voidaan havaita voimakasta, jopa fanaattista edelläkävijän arvostusta. Usein tämä arvostus kohdennetaan ainoastaan yhteen, ainutkertaiseen yli-inhimilliseen ilmaukseen, kuten kristinuskon Jeesukseen ja islamin Muhammediin.

Esikuvien palvonta on johtanut ajatteluun, että nämä ovat tehneet kaiken tarpeellisen muiden ihmisten puolesta. Aina silloin tällöin jotkut ovat asettuneet tällaista käsitystä vastaan vaatien esikuvien opetuksien elämistä todeksi.

Zarathustra kuvaa edelläkävijän (näkevän paimenen) auttavaa roolia seuraavasti: ”Minä olen kaidepuu virran rannalla, tarttukoon minuun ken tahtoo, mutta teidän kainalosauvoiksenne minä en ryhdy.”

Nietzschen Zarathustra ei – kuten ei Jeesuskaan – olemuksena edustanut mitään tavallista persoonallista olemusta, vaan sellaista, jonka tietoisuus ei enää ollut niin katkonainen ja tavattoman lyhytnäköinen kuin se ihmisillä yleensä on.

Nasaretin Jeesus sanoi puhuvansa sitä, mitä oli kuullut jumalalliselta Isältään tai Isässään (koska oli Hänen kanssaan yhtä olemusta). Zarathustra puhui jumalhuimuuksista, kaiken ajateltavissa olevan ylittävistä tietoisuuden tiloista, joista käsin polaarisen maailman suhteellinen luonne avautuu täydellisesti, ja jotka itsessään olivat aikaan ehdollistuneelle tajunnalle ”hullutusta” - kuten apostoli Paavali asian ilmaisi.

Nietzsche esitti hyvin karrikoidusti, että ainoa tosi kristitty kuoli ristillä – vieläpä aivan liian nuorena. Filosofi oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että Jeesuksen muutaman vuoden julkisesta toiminnasta on jäänyt perinnetietona vain satakunta sanontaa, joista ainoastaan joitakin kymmeniä voidaan nykytutkimuksen valossa pitää joka suhteessa autenttisina. Pitempi elämä olisi voinut tuottaa huomattavasti enemmän aineistoa, mahdollisesti jopa itse kirjoitettua, jolloin lisäysten, väärennösten ja väärin tulkintojen mahdollisuudet olisivat vähentyneet.

On huomattava, että Nietzsche - Jeesuksen tapaan - kritisoi nimenomaan Vanhan Testamentin juutalaisuuden luomaa ihmismäistä (osaksi jopa pahempaa) kuvaa Jumalasta, samoin kuin sen myöhäsyntyistä kristillistä ilmausta – sijaissovittajaa, joka poisti ihmiseltä vastuun omasta sisäisestä kehityksestään. Filosofin mukaan kristinusko oli rikos ihmisyyttä vastaan juuri sen vuoksi, että se ei riittävästi kannusta yksilöä kasvamaan omaan mittaansa – mieluiten vielä sen ylitse.

NIETZSCHE JA SUOMALAISET KIRJAILIJAT

Kun aletaan tarkastella Nietzschen filosofian vaikutuksia suomalaisiin kirjailijoihin, täytyy olla varsin varovainen siinä, ettei määritellä ketään edustajaa suoralta kädeltä Nietzschen jäljittelijäksi, saati yli-ihmisyyden samastajaksi omaan persoonaansa.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmeni tosin ylioppilaiden keskuudessa ns. muotinietzscheläisyyttä, jonka edustajia kirjailija V. A. Koskenniemi v. 1947 kuvasi ”taskukoon yli-ihmisiksi”, koska he tunsivat esikuvansa ainoastaan nimeltä. Larin-Kyöstikin ivasi näitä runossaan: ”Hän lörpöttää ja uhmaa, on ylväs suurin entein, hän matkii tapaa tuhmaa yöurho-dekadentein.”

***

Monelle suurelle taiteilijaa erityisesti Nietzschen Zarathustra on auttanut vapautumaan vanhentuneista ajatusmalleista. Se on antanut kuvan ihmisyydestä nousuun kykenevänä, tarkoituksenmukaisena ja dynaamisena prosessina, jonka edistämiseksi kannattaa nähdä vaivaa niin oman itsensä kuin muidenkin hyväksi.

Useat Nietzschestä kiinnostuneet suomalaiset kirjailijat olivat lisäksi tutustuneet ajatustavoiltaan varsin läheisiin suuntauksiin kuten tolstoilaisuuteen, teosofiaan tai buddhalaisuuteen. Joidenkin kohdalla onkin vaikeata eritellä nietzscheläisyyden vaikutusta 1800-luvun loppupuolen suomalaiskansallisen uusromantiikan synnyttämästä ihmisyyden ihannekuvasta.

***

Muiden muassa J. L. Runeberg, J. W. Snellman, Elias Lönnroth, Sakari Topelius, Juhani Aho, J. H. Erkko, Kaarlo Kramsu ja Santeri Alkio loivat omilla tahoillaan ja tavoillaan perustaa niin ihanteellisuudelle yleensä kuin sankari-ihanteelle erityisesti. Nietzschen filosofiaan syvemmin tutustuneet toivat tähän suuntaukseen uudenlaista syvyyttä ja laajuutta.

***

Suomenruotsalaisten piirissä Nietzscheen tutustui perusteellisesti kirjailija, filosofian tohtori Arvid Mörne (1876 - 1946). Kiinnostus levisi sitten mm. Gunnar Castréniin, Sigurd Frosterukseen, Gustaf Strengelliin, Rolf Lagerborgiin ja yhteen tunnetuimmista runoilijoistamme, Edith Södergraniin (1892 - 1923).

***

Suomenkielisistä kirjailijoista Arvid Järnefelt (1861 - 1932) oli tutustunut Nietzscheen keväällä 1897. Vaikutus (tosin äidin maidosta imettyyn tolstoilaisuuteen sekoittuneena) näkyy mm. hänen Puhtauden ihanteessaan ja Maria-legendassaan. Järnefelt kirjoitti myös avoimesti omasta sisäisestä, tietoisuutta avartaneesta kokemuksestaan v.1891.

Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli hänkin tutustunut sekä Tolstoihin että Nietzscheen, joten ei ole ihme, että hän tulkitsee joulun lapsen syntyvän omassa itsessään, eikä sitä voi muualta löytää (Uusimaan kirjoituksessa joulusta v. 1898). Vähässä katekismuksessaan hän esittää luottamusta omiin voimiinsa – ”pois varovaisuus, lentoon korkealle! Jos niin - pudotkoon!” Vuoden 1903 Ikuisessa taistelussa Linnankoski panee Kainin vihan suuntautumaan kaikkeen sellaiseen, joka ehkäisee elämistä ja tekee sen pieneksi, ”me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon - tulkoon tulta ja salamoita.”

Eino Leino (1872 - 1926) tutustui Nietzscheen jo lukioaikanaan kesällä 1893. Hän kuvaa kohdanneensa sen myötä kristillisyyttä uudemman siveysopin ja omaksuneensa sen heti. Seuraavana vuonna Leino jatkoi saamaansa impulssia Arvid Mörnelle, jolle hän myöhemmin kirjoitti: ”Usko elämään, totuuteen ja tunteeseen.”

Taiteilija Akseli Gallen-Kallela oli yksi huomattavimmista nietzscheläisten näkemysten edustajista ja edistäjistä. Hänellä lienee ollut suuri vaikutus myös Leinon käsityksiin.

Nuoruusvuosien jälkeen Leino palaa usein Nietzscheen, ja vaikka hän ei kaikissa tulkinnoissaan olisikaan yhtä mieltä, toimii filosofia hänelle monissa ratkaisevissa vaiheissa herättävänä katalyyttina. Sen vaikutusta voidaan löytää mm. Helkavirsistä. ”Runoilija”-runossaan vuodelta 1899 Leino kirjoittaa nietzscheläiseen sävyyn: ”On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi, selän köyryys ja kumarrus pään. Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveeton, sen jäljissä käy tuhat turmaa – Herra Suomea suojelkoon.

***

Nietzsche varoittelee Zarathustrassaan (kuten raamattu leivisköiden väärinkäytöstä):

”Te pienenette yhä, te pienet ihmiset. Te murenette omaan mukavuuteenne: moniin pieniin hyveisiin, paljoon tekemättä jättämiseen, paljoon pieneen alistumiseen. Liian suojaava ja pehmeä on teidän mantunne. Suureksi kasvaakseen puu tahtoo kiertää kovat juurensa kovien kallioiden ympärille. Teidän tekemättä jättämisenne kutoo sekin kaiken ihmistulevaisuuden kudosta.”

Otto Mannisen (1872 - 1950) tuotannosta löytyy myös nietzscheläisiä vaikutteita. ”Rynnäkkö”-runossaan Manninen kirjoittaa: ”Muurit, joille viel’ ei päästy, tuolla. Tuimemmaksi taisto! Miehen valloittajavaisto vaatii, säästä ei, ei säästy.”

Larin-Kyösti (1873 - 1948) ammensi vaikutteita sekä Ibseniltä että Nietzscheltä, josta näyte ”Vuorivaeltaja”-runosta vuodelta 1904: ”Korkeelle, miss’ alkaa unten ukset, piilee aatteen aarteet, kaameat aivoitukset, sinne nousin hinnall’ elämäni.”

Volter Kilpi (1874 -1939) löysi Nietzschen v. 1896 ja luki yhteen menoon kaiken, mitä sai käsiinsä. Jo seuraavana vuonna hän kirjoitti (kielikiistaan viitaten): ”Älkää taistelko alhaisen nakertavalla katkeruudella, vaan taistelkaa sankarin heleällä, luottavalla voiton tiedolla.”

Kilven dynaaminen käsitys yksilöllisyydestä pohjautui Nietzscheen. Kilpi oivalsi selkeästi sekä ruotsinkielisten umpioitumisen että suomenkielisten itsetunnon puutteen. Samalla hän näki myös elävän kansallistunteen potentiaalisen voiman. Vaikka kirjailija ihaili aristokratiaa sen puhtaimmassa, henkisimmässä muodossa, hän ei samalla halveksinut tavallista kansaa ja tulee siinä suhteessa lähelle Leinon näkemyksiä.

Kilpi ei näe todellista ristiriitaa realismin ja idealismin välillä, koska ne voidaan kasvattaa yhteen ”oman sydämen puhtaimmassa reaalisuudessa.” Syksyllä 1902 ilmestyi Volter Kilveltä teoksessa Ihmisestä ja elämästä ensimmäinen suomenkielinen Nietzschen apologia (puolustus). Professori Gabriel Rein (1869 - 1947) asettui tietenkin selkeänä moralistina vastustamaan Kilven esittämiä eettisiä näkemyksiä.

Joel Lehtonen (1881 - 1934) tutustui hänkin Nietzscheen jo kouluaikoinaan. Hän oli myöhemmin tekemisissä myös Volter Kilven kanssa, mikä saattoi lujittaa hänen näkemyksiään. Helsingin sanomain toimittajana Lehtonen kohtasi myös Aarni Koudan ja Leinon. Lehtosen esikoisrunoelmassa ”Perm” kuvastuu hänen omaksumansa ajatus mahdollisuudesta tavanomaisen ihmisyyden ylittämiseen aina orjuuden tilasta lähtien: ”Ken on orja ihmisille, hän on orja itsellensä. Ken on orja itsellensä, hän on kohtalonsa orja. Vaan ken on jylhän Jumalan orja, hän on herra ihmisien ynnä itsensä ylinnä.”

L. Onerva (1882 - 1972) tuli kosketuksiin Nietzschen filosofian kanssa v. 1903 Helsingin yliopiston hämäläisen tiedekunnan puitteissa. Seuraavana vuonna Onervalta ilmestyi monilta osin nietzscheläinen esikoiskokoelma ”Sekasointuja”. Seuraavana vuonna hän liittyi Leinon, Lehtosen ja Koudan muodostamaan Päivän piiriin.

Runo vuodelta 1908 kuvaa Onervan suuntautumista: ”Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän. Näin mä monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niin kuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista. Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen?

Vuoden 1933 ”uskontunnustus” valottaa kirjailijan tulkintaa ihmisyyden ylösrakentumisesta: ”Minä uskon ihmissuvun helvetilliseen pahuuteen ja taivaalliseen hyvyyteen ja sen iankaikkiseen ylösnousemukseen. Minä uskon ihmisen poikaan ja tyttäreen, uuteen polveen, uuteen aikaan, siihen, mitä ei vielä ole, ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule: yksilöiden itsevapautuksen vapahdustyöhön ...”

Aarni Kouta (1884 -1924) lienee jo lukiolaisena saanut nietzscheläisiä vaikutteita Volter Kilven kautta. Hän kirjoitti kotiinsa, ettei ollut itse ostanut muuta kuin Platonin ja Nietzschen kirjoja. Ystävysten erityisenä tutkimuskohteena oli ”Also sprach Zarathustra”, jota Kouta alkoi suomennella jo koululaisena. Kirja julkaistiin v. 1907. Seuraavana vuonna ilmestyi ”Antikristus”, sitä seuraavana valikoima Nietzschen runoja.

”Tulijoutsenessa”, Koudan esikoiskokoelmassa vuodelta 1905, näkyy selkeitä viitteitä Nietzschen ajatteluun:

”Niin myös ihminen herää, rakkaus kun hänet lyö. Katoo heikot hämyhaaveet, päivän tieltä väistyy yö. Syvyytensä hänkin näyttää, vihansa ja voimansa, särkee kuvat vieraan taivaan, elää omaa autuutta.”

Koudan ”Jäiset temppelit” ilmestyi v. 1911. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet, kaukana heläjävi hengen laulut uudet. Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy, maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy.”

***

Oululainen opettaja ja kirjallisuustieteilijä Esko Ervasti (1921 - 77) tulkitsee edellistä tekstiä niin, että kirjailija puhuu siinä kuoleman jälkeisistä, harmonisista ja kärsimyksettömistä olotiloista, jollaisille Nietzsche ei antanut paljonkaan arvoa, vaan nimitti niitä harhanomaisiksi takamaiksi.

Tutkija katsoi, ettei filosofi edes tiennyt mitään ruumiista erillisestä elämästä, vaan käsitteli ainoastaan fyysisissä puitteissa koettavaa elämää.

Tämä on mitä todennäköisimmin virheellinen tulkinta. Nietzsche vain korosti – samoin kuin kristillinen ydinsanoma – elämän aikaisen kehityksen (parannusten ja kääntymysten) tärkeyttä.

Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että tietoisuuden muutosten on tapahduttava niissä puitteissa, joissa kaikkien ihmisyyteen liittyvien olemuspuolten (fyysisestä henkiseen saakka) yhdentyminen on mahdollista: toisin sanoen tässä elämässä.

Zarathustassa kuvataan lisäksi varsin moneen kertaan puhtaasti sisäisiä kokemuksia, kuten: ”Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta: monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena.”

Tuomaan evankeliumissa todetaan, että ihmisen täytyy etsiä ja myös löytää todellinen elävä elämä (eli ajallisesta riippumaton tietoisuus) elämänsä aikana. Kuoleman jälkeen sen löytäminen olisi mahdotonta. koska kuolemaa seuraavat psyykkiset, itsekohtaiset tilat eivät enää tuo mitään uutta, vaan nojaavat edeltäneeseen elämään - ollen siten lähinnä menneen sisäisiä sulatustiloja.

***

Filosofi Nietzsche kuvasi ihmisyyden kokonaiskehitystä kolmena vaiheena:

Tulemisena kameliksi, leijonaksi ja lapseksi. Näistä lapseksi tuleminen tarkoittaa tietenkin aivan samaa kuin kristillinen lasten kaltaisuus: sisäistä muutosta ja irrottautumista ehdollisen, ajallisen ja rajallisen kahleista. Vasta silloin kuolema on tajuisessa mielessä voitettu, eikä ruumiillisuus tai ruumiittomuus enää muuta tai katkaise yksilön tietoista olemusta ja olemista.

***

Usein näyttää siltä, että Nietzschen – samoin kuin kristillisyyden syvimpien virtausten – ymmärtäminen kirkon ja teologian tai jopa nykyajan materialistisen filosofian pohjilta tuottaa lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Käsittäminen lienee hieman helpompaa niille, jotka ovat vakavasti paneutuneet itämaisiin näkemyksiin ihmisen monitasoisista olemuspuolista (ja tietoisen olemisen tiloista), niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja mahdollisesta yhdentymisestä Johanneksen evankeliumin kuvaamaan ”yhdeksi olemiseen ja olemukseen.”

***

Tiedetään, että lisäksi Kyösti Wilkuna (1879 - 1922), J. Valmari (1883 - 1939) ja V. A. Koskenniemi (1885 - 1962) olivat tutustuneet Nietzschen ajatuksiin, joskaan eivät aivan kaikissa suhteissa yhtyneet niihin.

Myöhemmistä kirjailijoista mm. Uuno Kailas (1901 - 1933) ammensi vaikutteita Nietzscheltä. Hänen tunnetussa ”Suomalaisessa rukouksessa” (kokoelmasta ”Uni ja kuolema” v. 1931) todetaan: ”Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs”.

Nietzsche kirjoittaa samaan tapaan: ”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Matteuksen evankeliumi viittaa samaan lähteeseen kirjoittaessaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa (Kristusta, yli-ihmisyyttä), niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Jaakob (vanhurskas) toteaa kirjeessään:

”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”

Lisätietoja:

Esko Ervasti: Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. Turku 1960.