JOHDANTOA
Filosofi Nietzschestä on ehkä tahallisestikin luotu kuva pöyhkeänä ihmiseliitin edustajana ja etenkin röyhkeänä kristinuskon ydinkysymysten häpäisijänä.
Hänen tuotannostaan poimitaan usein muutama irrallinen lause tai käsite, kuten:
Jumala on kuollut, yli-ihminen, kauimmaisen rakkaus ja ikuinen paluu. Lisäksi häntä pidetään perusteetta antisemitistinä, jolta Hitler olisi saanut virikkeitä ajatuksiinsa ja toimiinsa. Tietenkin natsien rotunäkemyksiä voidaan pitää yli-ihmismäisinä (tai ali-inhimillisinä), mutta niillä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä Nietzschen tarkoittaman, inhimilliset rajat ylittävän luovan olemuksen kanssa.
Nietzschen – etenkin Zarathustrassaan – esittämät ajatukset eivät kuitenkaan ole ainutkertaisia, useat niistä kun ovat löydettävistä jo Uudesta Testamentista.
***
Jeesus suosittaa perinteisen kuolleen ja kuolettavan jumalakäsityksen sijaan elävää, sisältä ja ylhäältä syntyvää jumalisuutta, jonka tulisi parhaimmillaan johtaa taivaallisen Isän täydellisyyteen ja sisäiseen ykseyteen Hänen kanssaan.
Toteutettuna sellainen olemus poikkeaa selvästi tavallisesta ihmisyydestä ja vastaa Kristuksena Nietzschen yli-ihmistä tai Paavalin viimeistä Adamia.
***
Kristus eli kreikan Khristos -nimitystä on käytetty jo paljon ennen kristinuskon syntyä. Sen hebrealainen vastine on mashiah eli messias, joka alun perin tarkoitti johonkin korkeaan tehtävään vihittyä eli voideltua henkilöä.
Juutalaiset odottivat profetioidensa nojalla Daavidin sukuista messias-kuningasta yhdistämään kansan ja vapauttamaan sen roomalaisten miehitysvallasta.
***
Kristityt alkoivat jossakin vaiheessa tulkita Jeesuksen olleen tämä odotettu Kristus, joka ei tosin tullut konkreettisesti vapauttamaan juutalaisia, vaan vapauttamaan seuraajiensa sielut kadotuksesta.
Jotkut uuden ajan teologeista ovat tulkinneet Jeesuksen tehtävän olleen ennen muuta yhteiskunnallinen, mutta sellaiseen tulkintaan eivät evankeliumit anna kovin päteviä perusteita.
***
Evankeliumit on kirjoitettu aikaan, jolloin kristinuskon profiloituminen muihin uskontoihin (etenkin juutalaisuuteen) nähden nähtiin tärkeäksi.
Evankelistoilla oli käytössään lähinnä suullista perintöä, josta osa oli muutaman vuosikymmenen mittaan jo unohtunut, sekoittunut ja osaksi vääristynyt. Evankelistat – etenkin Matteus – käyttivät varsin suuria vapauksia rakentaessaan omia tekstejään. Juutalaisten Vanha testamentti tulkittiin johdannoksi Jeesukseen. Nykytutkimus näkee Jeesuksen yhteydet Vanhan testamentin kertomuksiin ja profetioihin täysin keinotekoisiksi.
***
Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät olisi lainkaan ymmärtäneet myöhemmin muotoutuneita tulkintoja Nasaretin Jeesuksesta kaikkien aikojen ainoana ja yksinomaisena messiaana, Kristuksena ja Jumalan Poikana.
Apostoli Paavali puhui usein Kristus Jeesuksesta viitaten mitä todennäköisimmin siihen, että Kristus tarkoitti Nasaretin Jeesuksen jossakin vaiheessa saavuttamaa ajattoman tietoisuuden tilaa, johon tietenkin myös kaikkien hänen vakavien seuraajiensa tulisi pyrkiä.
Kristus-käsitteen ”monopolisointi” Nasaretin Jeesukseen on tapahtunut vasta kirkkohistoriallisen prosessin myötä.
Jeesus itse edellytti seuraajiltaan kaidan polun kulkemista aina ahtaalle portille saakka, jossa ”ylhäältä syntyminen, Jumalan lapseksi tulo tai taivaalliset häät ja ykseys Isän kanssa” voisivat toteutua periaatteellisen sisäisen muutoksen kautta – Jumalan armosta.
Paavali kehotti seuraajiaan pukemaan ylleen Kristuksen ja rakentumaan Kristukselle muodoksi.
Sekä Jeesus että Paavali edellyttivät vanhan elämännäkemyksen (elämänsä) kadottamista, että jokin täysin erilainen (katoamaton) voisi astua sen (katoavasta vapautuneeseen) tilalle (tietoisuuden keskukseksi).
***
Danielin kirjoista ja Johanneksen Ilmestyksestä johdettu eskatologia on historiallisesti aiheuttanut lähinnä pelkoja ja kärsimyksiä. Maailmanloppu (tai sen toteutumattomuus) oli joillekin (tübingeniläisille) 1800-luvun tutkijoille selkeä osoitus kaikkitietäväksi väitetyn Jeesuksen erehtyväisyydestä. Se johti mm. David Straussin etsimään esim. ylösnousemuskertomukselle pikemminkin myyttisiä kuin lihallisia tulkintoja.
Markuksen 13. ja Luukkaan 21. lukujen kertomukset lopun aikojen merkeistä ja etenkin siitä, että loppu tulisi jo Jeesuksen aikalaisten elinaikana (tosin evankeliumit kirjoitettiin kymmeniä vuosia myöhemmin), kuvaavat sitä, että usko lopun aikoihin oli alkuseurakunnassa todennäköisesti vallalla.
On kuitenkin eri asia, oliko Jeesus itse todella ennakoinut pikaista tuomiopäivää, vai oliko hän tarkoittanut toisella tulemisellaan ”Kristus-tietoisuuden avautumista siihen valmiissa yksilöissä”, joka vasta todellisuudessa merkitsisi ”avonaista sanoman julistamista Isästä.”
Viimeistä päivää on odoteltu koko kristillisen historian ajan. Martti Lutherkin teki useita laskelmia mahdollisen lopun varalle, mutta ne kaikki osoittautuivat vääriksi – kuten ovat osoittautuneet kaikki myöhemmät päätelmät.
Nykytieteen valossa on selvää, että fyysisen maailman loppu on tulossa viimeistään joskus parin miljardin vuoden kuluttua, johon mennessä ihmispopulaatiosta ”pelastuvien” tulisi omata sellainen tajunnan tila, joka ei enää ole sidoksissa aineellis-elollisiin muotoihin.
***
Toisaalta lienee selvää, että jokaiselle ihmiselle tulee eräänlainen ”maailman loppu”, kun fyysisen ruumiin ”viimeinen käyttöpäivä” umpeutuu.
Ihmisen tajunta saattaa kuitenkin (useimpien perinteiden mukaan) jatkua, joskaan se ei ehkä saa yhtä monipuolisia virikkeitä kuin heterogeenisen ihmisyhteisön jäsenenä ollessaan. Tuomaan evankeliumin mukaan kuoleman jälkeen ei enää ole mahdollista löytää mitään todella henkistä ja lopullista, koska tajunta rajoittuu lähinnä eletyn elämän kokemusten sulatteluun.
NIETZSCHE JA RAAMATULLINEN KRISTILLISYYS
Nietzsche kehotti pyrkimään lähimmäisen rakkauden sijasta (tai sen jälkeen) kauimmaisen rakkauteen. Vuorisaarna esittää täysin saman asian toteamalla, että ihmisille luontainen (eli lähimmäisen-) rakkaus ei edusta rakkauden syvintä olemusta, vaan sisältää vielä yleensä pyyteellisyyttä ja vastavuoroisuutta.
Vuorisaarna ja Nietzsche esittävät, että ihmisten tulisi etsiä pikemminkin rakkauden ikuista ja ehtymätöntä lähdettä kuin jotakin tilapäistä ilmennystä, joka voi yhä jostakin ärsykkeestä muuttua vastakohdakseen.
Apostoli Paavalin ”rakkauden ylistys” kuvaa sekin ”kauimmaisen rakkautta”, jossa ei enää ole minkäänasteista pyyteellisyyttä.
Tällainen ”kauimmaisen rakkaus” toteuttaa ensimmäisen ja suurimman käskyn ”rakastaa Jumalaa yli kaiken”, joka on mahdollista ainoastaan välittömässä yhteydessä Häneen. Ihmiset rakastavat Jumalaansa Mestari Eckhartin mukaan tavallisesti kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia (ja siten yhä kelvottomasti).
***
Nietzschen yli-ihminen ei tietenkään tarkoita mitään ylimielistä, itserakasta öykkäriä, vaan ihmisen tavanomaiset tajunnalliset rajoitukset ylittänyttä yksilöä, jonka tietoisuudessa kaikki ajallisen kokemuksen luoma harhanomaisuus on selkiytynyt.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus nimitti sellaiseen vakiintunutta tilaa ”Isän kanssa yhtenä olemiseksi” ja toivoi kaikkien todellisten seuraajien päätyvän lopulta aivan samaan tilaan kuin hänkin.
Nietzschen ”ikuisen paluun oppi” on todennäköisesti ymmärretty väärin siinä, että hän olisi tarkoittanut jokaisen persoonallisen olemuksen ikuista paluuta täysin entisen kaltaisena aikaisempaa vastaaviin olosuhteisiin. Filosofi toteaa lähinnä sen, että menneisyyden synnyttämä ”syiden summa” tuo jonkin yksilöllisen, kumulatiivisen sisäisen tajuntakeskuksen (sielun) persoonallisen osatekijän hakemaan lisää kokemuksia ulkoisen elämän objektiivisista puitteissa sulatettavaksi sisäiseen, ”korkeampaan minään – taivaalliseen aarrekammioon” (sielulliseen olemukseen).
Ihmisyksilöiden synnynnäistä erilaisuutta selittävä käsitys ”sielujen ennalta olemisesta” on kielletty viidensadan vuoden kiistelyiden jälkeen Konstantinopolissa v. 553 jKr.
Huolimatta siitä, että apostoli Paavali puhui pitkäaikaisen kehitysprosessin, joka aikojen saatossa johtaisi ”elävästä sielusta eläväksi tekevään henkeen”, on ymmärtäminen kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta usein vaikeata.
Kehityksen mahdollisuudet lienevät kuitenkin samat jokaisen yksilön sisäisessä olemuksessa, mutta yksilölliset sisäiset prosessit ovat edeltäneen kehityshistorian pituuden johdosta hyvin eritasoisia. Joidenkin ihmisten sisäiseen lähtökohtaan sisältyy muita suurempi sulatettu kokemusvaranto, joka mahdollistaa ja velvoittaa heidät toimimaan edelläkävijöinä ja ”hapatuksen kaltaisina” myös toisten hyväksi (jolla paljon on, siltä myös paljon vaaditaan).
***
Lähes kaikissa tunnetuissa uskonnoissa voidaan havaita voimakasta, jopa fanaattista edelläkävijän arvostusta. Usein tämä arvostus kohdennetaan ainoastaan yhteen, ainutkertaiseen yli-inhimilliseen ilmaukseen, kuten kristinuskon Jeesukseen ja islamin Muhammediin.
Esikuvien palvonta on johtanut ajatteluun, että nämä ovat tehneet kaiken tarpeellisen muiden ihmisten puolesta. Aina silloin tällöin jotkut ovat asettuneet tällaista käsitystä vastaan vaatien esikuvien opetuksien elämistä todeksi.
Zarathustra kuvaa edelläkävijän (näkevän paimenen) auttavaa roolia seuraavasti: ”Minä olen kaidepuu virran rannalla, tarttukoon minuun ken tahtoo, mutta teidän kainalosauvoiksenne minä en ryhdy.”
Nietzschen Zarathustra ei – kuten ei Jeesuskaan – olemuksena edustanut mitään tavallista persoonallista olemusta, vaan sellaista, jonka tietoisuus ei enää ollut niin katkonainen ja tavattoman lyhytnäköinen kuin se ihmisillä yleensä on.
Nasaretin Jeesus sanoi puhuvansa sitä, mitä oli kuullut jumalalliselta Isältään tai Isässään (koska oli Hänen kanssaan yhtä olemusta). Zarathustra puhui jumalhuimuuksista, kaiken ajateltavissa olevan ylittävistä tietoisuuden tiloista, joista käsin polaarisen maailman suhteellinen luonne avautuu täydellisesti, ja jotka itsessään olivat aikaan ehdollistuneelle tajunnalle ”hullutusta” - kuten apostoli Paavali asian ilmaisi.
Nietzsche esitti hyvin karrikoidusti, että ainoa tosi kristitty kuoli ristillä – vieläpä aivan liian nuorena. Filosofi oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että Jeesuksen muutaman vuoden julkisesta toiminnasta on jäänyt perinnetietona vain satakunta sanontaa, joista ainoastaan joitakin kymmeniä voidaan nykytutkimuksen valossa pitää joka suhteessa autenttisina. Pitempi elämä olisi voinut tuottaa huomattavasti enemmän aineistoa, mahdollisesti jopa itse kirjoitettua, jolloin lisäysten, väärennösten ja väärin tulkintojen mahdollisuudet olisivat vähentyneet.
On huomattava, että Nietzsche - Jeesuksen tapaan - kritisoi nimenomaan Vanhan Testamentin juutalaisuuden luomaa ihmismäistä (osaksi jopa pahempaa) kuvaa Jumalasta, samoin kuin sen myöhäsyntyistä kristillistä ilmausta – sijaissovittajaa, joka poisti ihmiseltä vastuun omasta sisäisestä kehityksestään. Filosofin mukaan kristinusko oli rikos ihmisyyttä vastaan juuri sen vuoksi, että se ei riittävästi kannusta yksilöä kasvamaan omaan mittaansa – mieluiten vielä sen ylitse.
NIETZSCHE JA SUOMALAISET KIRJAILIJAT
Kun aletaan tarkastella Nietzschen filosofian vaikutuksia suomalaisiin kirjailijoihin, täytyy olla varsin varovainen siinä, ettei määritellä ketään edustajaa suoralta kädeltä Nietzschen jäljittelijäksi, saati yli-ihmisyyden samastajaksi omaan persoonaansa.
1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmeni tosin ylioppilaiden keskuudessa ns. muotinietzscheläisyyttä, jonka edustajia kirjailija V. A. Koskenniemi v. 1947 kuvasi ”taskukoon yli-ihmisiksi”, koska he tunsivat esikuvansa ainoastaan nimeltä. Larin-Kyöstikin ivasi näitä runossaan: ”Hän lörpöttää ja uhmaa, on ylväs suurin entein, hän matkii tapaa tuhmaa yöurho-dekadentein.”
***
Monelle suurelle taiteilijaa erityisesti Nietzschen Zarathustra on auttanut vapautumaan vanhentuneista ajatusmalleista. Se on antanut kuvan ihmisyydestä nousuun kykenevänä, tarkoituksenmukaisena ja dynaamisena prosessina, jonka edistämiseksi kannattaa nähdä vaivaa niin oman itsensä kuin muidenkin hyväksi.
Useat Nietzschestä kiinnostuneet suomalaiset kirjailijat olivat lisäksi tutustuneet ajatustavoiltaan varsin läheisiin suuntauksiin kuten tolstoilaisuuteen, teosofiaan tai buddhalaisuuteen. Joidenkin kohdalla onkin vaikeata eritellä nietzscheläisyyden vaikutusta 1800-luvun loppupuolen suomalaiskansallisen uusromantiikan synnyttämästä ihmisyyden ihannekuvasta.
***
Muiden muassa J. L. Runeberg, J. W. Snellman, Elias Lönnroth, Sakari Topelius, Juhani Aho, J. H. Erkko, Kaarlo Kramsu ja Santeri Alkio loivat omilla tahoillaan ja tavoillaan perustaa niin ihanteellisuudelle yleensä kuin sankari-ihanteelle erityisesti. Nietzschen filosofiaan syvemmin tutustuneet toivat tähän suuntaukseen uudenlaista syvyyttä ja laajuutta.
***
Suomenruotsalaisten piirissä Nietzscheen tutustui perusteellisesti kirjailija, filosofian tohtori Arvid Mörne (1876 - 1946). Kiinnostus levisi sitten mm. Gunnar Castréniin, Sigurd Frosterukseen, Gustaf Strengelliin, Rolf Lagerborgiin ja yhteen tunnetuimmista runoilijoistamme, Edith Södergraniin (1892 - 1923).
***
Suomenkielisistä kirjailijoista Arvid Järnefelt (1861 - 1932) oli tutustunut Nietzscheen keväällä 1897. Vaikutus (tosin äidin maidosta imettyyn tolstoilaisuuteen sekoittuneena) näkyy mm. hänen Puhtauden ihanteessaan ja Maria-legendassaan. Järnefelt kirjoitti myös avoimesti omasta sisäisestä, tietoisuutta avartaneesta kokemuksestaan v.1891.
Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli hänkin tutustunut sekä Tolstoihin että Nietzscheen, joten ei ole ihme, että hän tulkitsee joulun lapsen syntyvän omassa itsessään, eikä sitä voi muualta löytää (Uusimaan kirjoituksessa joulusta v. 1898). Vähässä katekismuksessaan hän esittää luottamusta omiin voimiinsa – ”pois varovaisuus, lentoon korkealle! Jos niin - pudotkoon!” Vuoden 1903 Ikuisessa taistelussa Linnankoski panee Kainin vihan suuntautumaan kaikkeen sellaiseen, joka ehkäisee elämistä ja tekee sen pieneksi, ”me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon - tulkoon tulta ja salamoita.”
Eino Leino (1872 - 1926) tutustui Nietzscheen jo lukioaikanaan kesällä 1893. Hän kuvaa kohdanneensa sen myötä kristillisyyttä uudemman siveysopin ja omaksuneensa sen heti. Seuraavana vuonna Leino jatkoi saamaansa impulssia Arvid Mörnelle, jolle hän myöhemmin kirjoitti: ”Usko elämään, totuuteen ja tunteeseen.”
Taiteilija Akseli Gallen-Kallela oli yksi huomattavimmista nietzscheläisten näkemysten edustajista ja edistäjistä. Hänellä lienee ollut suuri vaikutus myös Leinon käsityksiin.
Nuoruusvuosien jälkeen Leino palaa usein Nietzscheen, ja vaikka hän ei kaikissa tulkinnoissaan olisikaan yhtä mieltä, toimii filosofia hänelle monissa ratkaisevissa vaiheissa herättävänä katalyyttina. Sen vaikutusta voidaan löytää mm. Helkavirsistä. ”Runoilija”-runossaan vuodelta 1899 Leino kirjoittaa nietzscheläiseen sävyyn: ”On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi, selän köyryys ja kumarrus pään. Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveeton, sen jäljissä käy tuhat turmaa – Herra Suomea suojelkoon.
***
Nietzsche varoittelee Zarathustrassaan (kuten raamattu leivisköiden väärinkäytöstä):
”Te pienenette yhä, te pienet ihmiset. Te murenette omaan mukavuuteenne: moniin pieniin hyveisiin, paljoon tekemättä jättämiseen, paljoon pieneen alistumiseen. Liian suojaava ja pehmeä on teidän mantunne. Suureksi kasvaakseen puu tahtoo kiertää kovat juurensa kovien kallioiden ympärille. Teidän tekemättä jättämisenne kutoo sekin kaiken ihmistulevaisuuden kudosta.”
Otto Mannisen (1872 - 1950) tuotannosta löytyy myös nietzscheläisiä vaikutteita. ”Rynnäkkö”-runossaan Manninen kirjoittaa: ”Muurit, joille viel’ ei päästy, tuolla. Tuimemmaksi taisto! Miehen valloittajavaisto vaatii, säästä ei, ei säästy.”
Larin-Kyösti (1873 - 1948) ammensi vaikutteita sekä Ibseniltä että Nietzscheltä, josta näyte ”Vuorivaeltaja”-runosta vuodelta 1904: ”Korkeelle, miss’ alkaa unten ukset, piilee aatteen aarteet, kaameat aivoitukset, sinne nousin hinnall’ elämäni.”
Volter Kilpi (1874 -1939) löysi Nietzschen v. 1896 ja luki yhteen menoon kaiken, mitä sai käsiinsä. Jo seuraavana vuonna hän kirjoitti (kielikiistaan viitaten): ”Älkää taistelko alhaisen nakertavalla katkeruudella, vaan taistelkaa sankarin heleällä, luottavalla voiton tiedolla.”
Kilven dynaaminen käsitys yksilöllisyydestä pohjautui Nietzscheen. Kilpi oivalsi selkeästi sekä ruotsinkielisten umpioitumisen että suomenkielisten itsetunnon puutteen. Samalla hän näki myös elävän kansallistunteen potentiaalisen voiman. Vaikka kirjailija ihaili aristokratiaa sen puhtaimmassa, henkisimmässä muodossa, hän ei samalla halveksinut tavallista kansaa ja tulee siinä suhteessa lähelle Leinon näkemyksiä.
Kilpi ei näe todellista ristiriitaa realismin ja idealismin välillä, koska ne voidaan kasvattaa yhteen ”oman sydämen puhtaimmassa reaalisuudessa.” Syksyllä 1902 ilmestyi Volter Kilveltä teoksessa Ihmisestä ja elämästä ensimmäinen suomenkielinen Nietzschen apologia (puolustus). Professori Gabriel Rein (1869 - 1947) asettui tietenkin selkeänä moralistina vastustamaan Kilven esittämiä eettisiä näkemyksiä.
Joel Lehtonen (1881 - 1934) tutustui hänkin Nietzscheen jo kouluaikoinaan. Hän oli myöhemmin tekemisissä myös Volter Kilven kanssa, mikä saattoi lujittaa hänen näkemyksiään. Helsingin sanomain toimittajana Lehtonen kohtasi myös Aarni Koudan ja Leinon. Lehtosen esikoisrunoelmassa ”Perm” kuvastuu hänen omaksumansa ajatus mahdollisuudesta tavanomaisen ihmisyyden ylittämiseen aina orjuuden tilasta lähtien: ”Ken on orja ihmisille, hän on orja itsellensä. Ken on orja itsellensä, hän on kohtalonsa orja. Vaan ken on jylhän Jumalan orja, hän on herra ihmisien ynnä itsensä ylinnä.”
L. Onerva (1882 - 1972) tuli kosketuksiin Nietzschen filosofian kanssa v. 1903 Helsingin yliopiston hämäläisen tiedekunnan puitteissa. Seuraavana vuonna Onervalta ilmestyi monilta osin nietzscheläinen esikoiskokoelma ”Sekasointuja”. Seuraavana vuonna hän liittyi Leinon, Lehtosen ja Koudan muodostamaan Päivän piiriin.
Runo vuodelta 1908 kuvaa Onervan suuntautumista: ”Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän. Näin mä monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niin kuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista. Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen?
Vuoden 1933 ”uskontunnustus” valottaa kirjailijan tulkintaa ihmisyyden ylösrakentumisesta: ”Minä uskon ihmissuvun helvetilliseen pahuuteen ja taivaalliseen hyvyyteen ja sen iankaikkiseen ylösnousemukseen. Minä uskon ihmisen poikaan ja tyttäreen, uuteen polveen, uuteen aikaan, siihen, mitä ei vielä ole, ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule: yksilöiden itsevapautuksen vapahdustyöhön ...”
Aarni Kouta (1884 -1924) lienee jo lukiolaisena saanut nietzscheläisiä vaikutteita Volter Kilven kautta. Hän kirjoitti kotiinsa, ettei ollut itse ostanut muuta kuin Platonin ja Nietzschen kirjoja. Ystävysten erityisenä tutkimuskohteena oli ”Also sprach Zarathustra”, jota Kouta alkoi suomennella jo koululaisena. Kirja julkaistiin v. 1907. Seuraavana vuonna ilmestyi ”Antikristus”, sitä seuraavana valikoima Nietzschen runoja.
”Tulijoutsenessa”, Koudan esikoiskokoelmassa vuodelta 1905, näkyy selkeitä viitteitä Nietzschen ajatteluun:
”Niin myös ihminen herää, rakkaus kun hänet lyö. Katoo heikot hämyhaaveet, päivän tieltä väistyy yö. Syvyytensä hänkin näyttää, vihansa ja voimansa, särkee kuvat vieraan taivaan, elää omaa autuutta.”
Koudan ”Jäiset temppelit” ilmestyi v. 1911. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet, kaukana heläjävi hengen laulut uudet. Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy, maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy.”
***
Oululainen opettaja ja kirjallisuustieteilijä Esko Ervasti (1921 - 77) tulkitsee edellistä tekstiä niin, että kirjailija puhuu siinä kuoleman jälkeisistä, harmonisista ja kärsimyksettömistä olotiloista, jollaisille Nietzsche ei antanut paljonkaan arvoa, vaan nimitti niitä harhanomaisiksi takamaiksi.
Tutkija katsoi, ettei filosofi edes tiennyt mitään ruumiista erillisestä elämästä, vaan käsitteli ainoastaan fyysisissä puitteissa koettavaa elämää.
Tämä on mitä todennäköisimmin virheellinen tulkinta. Nietzsche vain korosti – samoin kuin kristillinen ydinsanoma – elämän aikaisen kehityksen (parannusten ja kääntymysten) tärkeyttä.
Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että tietoisuuden muutosten on tapahduttava niissä puitteissa, joissa kaikkien ihmisyyteen liittyvien olemuspuolten (fyysisestä henkiseen saakka) yhdentyminen on mahdollista: toisin sanoen tässä elämässä.
Zarathustassa kuvataan lisäksi varsin moneen kertaan puhtaasti sisäisiä kokemuksia, kuten: ”Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta: monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena.”
Tuomaan evankeliumissa todetaan, että ihmisen täytyy etsiä ja myös löytää todellinen elävä elämä (eli ajallisesta riippumaton tietoisuus) elämänsä aikana. Kuoleman jälkeen sen löytäminen olisi mahdotonta. koska kuolemaa seuraavat psyykkiset, itsekohtaiset tilat eivät enää tuo mitään uutta, vaan nojaavat edeltäneeseen elämään - ollen siten lähinnä menneen sisäisiä sulatustiloja.
***
Filosofi Nietzsche kuvasi ihmisyyden kokonaiskehitystä kolmena vaiheena:
Tulemisena kameliksi, leijonaksi ja lapseksi. Näistä lapseksi tuleminen tarkoittaa tietenkin aivan samaa kuin kristillinen lasten kaltaisuus: sisäistä muutosta ja irrottautumista ehdollisen, ajallisen ja rajallisen kahleista. Vasta silloin kuolema on tajuisessa mielessä voitettu, eikä ruumiillisuus tai ruumiittomuus enää muuta tai katkaise yksilön tietoista olemusta ja olemista.
***
Usein näyttää siltä, että Nietzschen – samoin kuin kristillisyyden syvimpien virtausten – ymmärtäminen kirkon ja teologian tai jopa nykyajan materialistisen filosofian pohjilta tuottaa lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.
Käsittäminen lienee hieman helpompaa niille, jotka ovat vakavasti paneutuneet itämaisiin näkemyksiin ihmisen monitasoisista olemuspuolista (ja tietoisen olemisen tiloista), niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja mahdollisesta yhdentymisestä Johanneksen evankeliumin kuvaamaan ”yhdeksi olemiseen ja olemukseen.”
***
Tiedetään, että lisäksi Kyösti Wilkuna (1879 - 1922), J. Valmari (1883 - 1939) ja V. A. Koskenniemi (1885 - 1962) olivat tutustuneet Nietzschen ajatuksiin, joskaan eivät aivan kaikissa suhteissa yhtyneet niihin.
Myöhemmistä kirjailijoista mm. Uuno Kailas (1901 - 1933) ammensi vaikutteita Nietzscheltä. Hänen tunnetussa ”Suomalaisessa rukouksessa” (kokoelmasta ”Uni ja kuolema” v. 1931) todetaan: ”Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs”.
Nietzsche kirjoittaa samaan tapaan: ”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”
Matteuksen evankeliumi viittaa samaan lähteeseen kirjoittaessaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa (Kristusta, yli-ihmisyyttä), niin myös kaikki tämä teille annetaan.”
Jaakob (vanhurskas) toteaa kirjeessään:
”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”
Lisätietoja:
Esko Ervasti: Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. Turku 1960.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti