Filosofi Nietzsche
kirjoitti: ”Ihminen on jotain, mikä täytyy tulla voitetuksi. Ihminen on silta
eikä mikään tarkoitusperä.”
Uuden Testamentin
evankeliumitkin viittaavat siihen, että muodon kautta koettava elämä on
luonteeltaan suhteellista:
”Joka elämänsä kadottaa, hän sen löytää.”
Hän saattaa löytää todellisen elämän, jossa ei ole ajallisen
tajunnan aiheuttamia katkoksia tietoisuudessa.
”Etsikää niin te löydätte,
kolkuttakaa, niin teille avataan.”
Otammeko me ehkä persoonallisen ihmisyytemme niin itsestään
selvänä, ettemme voi uskoa sen takaa löytyvän mitään muuta kuin tyhjyyttä tai
jokin samantapainen muodollinen jatkumo?
Tuomaan evankeliumi
(58) toteaa:
”Autuas se ihminen, joka on
nähnyt vaivaa ja löytänyt elämän.”
Lausuman mukaan löytäminen edellyttää yleensä ponnistelua
muullakin tavoin kuin otsa hiessä.
Tuomas jatkaa
aiheesta (81):
”Joka on tullut rikkaaksi, se
hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.”
Teksti liittyy jossakin määrin ihmisen tarvehierarkiaan:
siihen, että ihminen hakee maallisessa elämässään alussa karkeita aistillisia
ja aineen mahdollistamia kokemuksia ja nautintoja. Kyllästyttyään niihin hän
hakee valtaa ja ajan mittaan myös kunniaa.
***
Mikään ulkoisesti saatavissa oleva virike ei kuitenkaan voi
loputtomasti tyydyttää ihmisen mieltä, saati sielua, joten Tuomas nostaa esiin
aivan toisenlaisen suhtautumisen maailmaa kohtaan (27):
”Jos ette paastoa maailmasta
(pakene maailmaa), ette löydä valtakuntaa.”
Evankeliumi vahvistaa toisaalla lausumaansa (67):
”Se ken tietää kaiken, mutta ei
tunne itseään, siltä puuttuu kaikki.”
Tässä ei tietenkään puhuta mistään tavanomaisesta omien
luonteenpiirteidensä tuntemisesta, vaan sisäisen itsensä täydellisestä tiedostamisesta
– kutsutaan sitä sitten mielen yläpuolella olevaksi sieluksi tai hengeksi (käsitteet
ovat eri koulukunnissa päinvastaisessa järjestyksessä).
Tuomas lisää asiaan
vielä muodollisen ilmennyksen loppunäkemyksen (111):
”Taivaat ja maat kääritään kokoon
teidän nähtenne, mutta se, jolle elävä Isä on antanut elämän, ei ole näkevä
kuolemaa.”
Eikö Jeesus sano: ”Joka löytää
itsensä, sille maailma ei ole minkään arvoinen?”
Elämän vastaanottaminen elävältä Isältä, kaikkeuden ikuiselta
lähtökohdalta ja alulta, tarkoittaa aivan samaa kuin todellisen itsensä
löytäminen. Silta ajallisen ja ajattoman välille on silloin muodostunut, ja
ajallinen asettuu omaan suhteelliseen arvoonsa tai absoluuttisesta näkökulmasta
tarkastellen arvottomuuteensa.
Jakob Böhme olisi
todennut tästä:
”Loppu on saavuttanut alun.”
Johanneksen
evankeliumin mukaan erillisyyden tulee lopulta tulla yhdeksi ihmisen sisäisyyksissä.
Tuomas kirjoittaa
siitä (106):
”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä
tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se
siirtyy.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti