Ovatko aivot säästökohde

Ajatus nousee mieleen, kun katselee yhä laajenevan me too -kampanjan räikeimpiä ylilyöntejä tai tv:n yhä lapsellisemmiksi käyviä viihdeohjelmia.

Aikaisemmin juoruiluksi (nykyisin vuorovaikutukseksi) kutsutun kansanhuvin suosio perustuu siihen, että toisten ihmisten heikkouksista puhuminen kohottaa itsetuntoa. Toisten likavedet kelpaavat oivallisesti omien käsien pesuun – jopa kuvitteelliseen sielun valkaisuun.

Ajattelun välttämisen ”hyve” ei ole uusia asia, sellaista suositteli jo kirkkoisä Tertullianus, koska ”oikeaoppisen kirkon” piirissä kaikki oli ajateltu täysin valmiiksi.

Kirkon kielteinen suhtautuminen ajatteluun oli ja on ymmärrettävää sen jälkeen, kun tunnustuksiin oli kirjattu sellaisia järjen kannalta kyseenalaisia ajatuksia kuten: neitseestä syntyminen, kollektiivinen sijaissovitus ja lihallinen ylösnousemus.

Omaehtoinen ajattelu on aina ollut syytä pitää säästöliekillä kaikissa diktatuurisissa yhteisöissä, joissa totuus on ahtaasti määritelty ylhäältä käsin.

Kirkollisen totuuden takeeksi on usein haettu jopa absoluuttinen jumaluus, jonka väitetään – tosin heikoin perustein – takaavan koko ihmisten kirjoittaman raamatun ehdottoman auktoriteetin.

On selvää, etteivät kaikki asiat ja ongelmat ratkea ajattelun avulla. Ajattelu näyttää jopa usein synnyttävän uusia ongelmia, koska se nojaa omiin ehdollistumiinsa, joihin aina sisältyy aikaisempia virhepäätelmiä.

Älyllisyys ei ole ymmärryksen synonyymi, eikä ymmärrys useinkaan vielä nojaa todelliseen, ajallisista ehdollistumista vapaaseen viisauteen, jonka olemassaolosta ”pyhät kirjoitukset” puhuvat.

Eräs ”aivojen oikosulun” tuotos lienee ajatus, että ihminen voi päästä käsiksi viisauteen kiusaamalla ruumistaan.

Yksi ääriesimerkeistä oli 400-luvulla Simon Styliitta, jota kutsuttiin myös pylväskilvoittelijaksi. Hän oli vakuuttunut siitä, että ankara ruumiillinen askeesi johtaa taivaaseen. Simon mm. kokeili 40 vrk:n täyspaastoa ja oli kuolla siihen. Hän vietti sitten lähes 40 vuotta pylvään päässä arvostellen valtakunnan merkkihenkilöitä – ja ihmiset kerääntyivät kuulemaan tätä aikansa ”tubettajaa” (monet kuulijat tosin odottivat ”hartaasti” hänen kuolemaansa napatakseen hänestä itselleen oivallisen palan ”pyhäinjäännöstä”).

Askeesi (paasto) voi toimia henkisyyttä edistävästi, mikäli se vähentää aistillisuuden mielen toimintaan tuottamia häiriöitä. Keho sinänsä ei kuitenkaan ole ongelma – ongelmat löytyvät pääosin mielen (tunteiden ja ajattelun) piiristä.

Evankeliumien vertauskuvallisia ilmaisuita on tulkittu turhan suoraviivaisesti – kuten ”viettelevän käden pois hakkaamisesta.” Ei ole huomattu, että aistillisiltakin vaikuttavat houkutukset saavat alkunsa mielikuvista (tuskin koskaan kehosta).

Simon Styliitta ei varmaan ollut ottanut vakavasti Johanneksen evankeliumin (6:63) lausetta: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä.” Hän oli kuunnellut kirkkoisiä (Irenaeusta ja Tertullianusta), jotka olivat tulkinneet Jeesuksen seuraamisen tarkoittavan omakohtaista ruumiinsa uhraamista.

Tuomaan evankeliumi kehottaa ”paastoamaan maailmasta” – maallisesta eli katoavaisesta siirtämällä huomiota sisäisen todellisuuden suuntaan – joka ei tietenkään tarkoita mielikuvitusta (johon Augustinus asian sekoitti).

Ihmisten olisi ehkä hyvä kuulla ”jumalatonta” filosofi Nietzscheä, joka kehotti (Paavalin tapaan) etsimään ”kauimmaisen rakkautta”, koska tavallinen lähimmäisen rakkaus on osoittautunut aivan liian kapea-alaiseksi ja horjuvaksi.

Ihmisjoukko (lauma) näyttää yhä (laiskuuttaan) tarvitsevan omat ”kellokaspässinsä”, jotka säästävät seuraajansa ajattelun vaivalta. Kellokkaat (usein toimittajat) etsivät sitten sopivat ”syntipukit”, joihin ihmiset voivat hyväksyttävästi suunnata inhonsa (ja itseinhonsa).