Ulkoinen yhteys Jumalaan lienee mahdottomuus

Joh. 1:18 kirjoittaa: ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut.”

Lauseen mukaan ainoastaan ”helmassa olevalla”, eli sisäisessä yhteydessä (samuudessa) olevalla on elävä ja suora kokemus Jumalasta – joten hän voi myös antaa muille joitakin viitteitä tästä pyhimmästä ja perimmäisestä asiasta.

Joh. 4:24 toteaa: ”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.” Lause kehottaa suuntautumaan omaan sisäisyyteen, josta tulisi karkottaa kaikki teennäisyydet ja pyyteet.

Paavali kirjoittaa niistä, jotka todella rakastavat Jumalaa (1. Kor. 2:10): ”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.” Apostoli viittaa siihen, että yhteys Jumalaan on mahdollista ainoastaan ihmisen oman henkisen olemuksen kautta, joka on lähimpänä alkuperäänsä.

Tälle Paavalin lausumalle ei ole löytynyt paljonkaan vastakaikua varsinkaan protestanttisuuden piiristä, jossa juutalainen käsitys ihmisen ja Jumalan välisestä silloittamattomasta kuilusta on omaksuttu vallitsevaksi tulkinnaksi.

Tulisi olla selvää, että ihmisen tavallinen olemus – aistimukset, tunteet ja ajatukset – on lähes täysin ajallisten kokemusten ehdollistama. Se ei kykene ymmärtämään mitään sellaista, jossa ei ole mukana ajallista jatkumoa tai erillisyyttä.

Valitettavasti kristinuskon piirissä on luotettu aivan liikaa ikivanhoihin juutalaisiin näkemyksiin asioihin konkreettisesti puuttuvasta Jumalasta, joka ilmestyy palavassa pensaassa tai synkässä pilvessä, sanelee asioita ja määräyksiä sekä tekee sanallisia liittoja ihmisryhmien (erityisesti omaisuuskansansa) kanssa.

Lienee selvää, että Jumala on tehnyt liiton ihmisten (ja hyttysten) kanssa jo ennen kuin aikaa tai mitään erillisiä muotoja on syntynyt – kuin myös sen jälkeen: ”Sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme –– sillä me olemme myös hänen sukuansa.” (Ap.t. 17:28)

Juutalainen paimentolaiskansa ei kyennyt ymmärtämään Jumalaa muuta kuin johtajiensa ja profeettojensa laatimien konkreettisten ilmausten muodossa, joiden juurruttamiseksi kansan mieleen luotiin ankaria uhkakuvia.

Niin sanotuissa Mooseksen kymmenessä käskyssä puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista ainoastaan kahdessa ensimmäisessä: Älä pidä muita jumalia minun rinnallani, äläkä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu. Muut käskyt ovat luonteeltaan yhteisöllisiä, jollaisia on laadittu kaikissa ihmisyhteisöissä jonkinlaisen järjestyksen ja muodollisen tasapainon ylläpitämiseksi.

Juutalainen jumalakuva ei sekään aina ole ollut monoteistinen, muussa tapauksessahan käsityksen tueksi ei olisi tarvittu 4. Mooseksen kirjan tapaisia sanktioita: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’” Viides Mooseksen kirja esittää Jumalan ankaran rangaistuksen epäjumalan palvelukseen antautuneita kohtaan: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

Juutalaisten jumala kuvattiin siten hyvin mustasukkaisena ja kostonhaluisena, joka lisäksi vaati itselleen jatkuvia konkreettisia veriuhreja voidakseen edes jossakin määrin sietää luotujaan.

Herran nimen turhaan lausuminen on Jeesuksen näkemyksen mukaan uskonnollisten ihmisten piirissä tavattoman yleistä, sillä kaikki itsekkäitä odotuksia sisältävät rukoukset ja pyynnöt voidaan lukea turhaan lausumisiksi. Todelliset rukoilijat rukoilevat hengessä ja totuudessa ilman persoonallisesta egostaan nousevia pyyteitä.

Vanhan testamentin uhkailevaa jumalaa on hyvin vaikea yhdistää Jeesuksen antamaan kuvaan Isästä, joka ei edes tuomitse, vaan on antanut tuomiovallan pojalleen, joka ei liioin tuomitse, vaan pyrkii pelastamaan ihmisiä pimeyden vallasta. Tuomio lieneekin ennen muuta se henkinen ”pimeys”, johon ihmiset ovat samastuneet ja tottuneet.

Tätä ilmaistaan selvästi Johanneksen evankeliumin alussa: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Hengellisten liikkeiden ydintehtävänä on johdatella ihmisiä pois niiden ehdollistumien kahleista, jotka estävät ikuisen valon havaitsemisen sekä itsessään että ulkopuolellaan. Tuomaan evankeliumi (77) toteaa jumalallisen löytyvän myös ulkoisten asioiden ydinolemuksista: ”Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Saattaa hyvin olla niin, että jotkut pahimmista ehdollistumista ovat syntyneet juuri ihmisille tarjotusta Jumala-kuvasta, jossa Jumala on erillinen ja varsin arvaamaton persoona, jonka edessä pitää ainakin näytellä nöyrää ja lujasti uskovaa.

Tosiasiassa tällainen kuva ei enää palvele ihmisten enemmistön henkisiä tarpeita. He kaipaavat jotakin, joka vastaa heidän eettisiä ja moraalisia näkemyksiä – sellaista, josta he itsekin voisivat jossakin vaiheessa tulla tietoisiksi.

Valitettavasti historiallisen kehityksen (tai taantumisen) synnyttämiä tulkintoja on ainakin virallisen kirkon puitteissa hyvin vaikea asettaa uudelleen arvioitaviksi. Kirkko osallistuu mieluummin sosiaalisiin tai jopa poliittisiin toimintoihin uskoen siten tavoittavansa edes osan kadonneesta laumastaan. Joissakin seurakunnissa kokeillaan jopa viihteen keinoja, etteivät ihmiset tukehtuisi kuiviin saarnoihin (niiden jälkeen suita voidaan kostutella saarnakaljalla).

Tämän päivän ihmisillä on käytössään valtava määrä sekä painettua että netistä löytyvää kirjallisuutta henkisyyteen jollakin tavoin liittyvistä asioista – muista asioista puhumattakaan.

Monet ottavat vakavatkin virikkeet mielen täytteenä ja ajan kuluna – kun taas jotkut haluaisivat päästä entistä syvemmin asioiden sisään.

Tilanne on ollut tällainen jo Jeesuksen aikana, jolloin suuret ihmisjoukot kerääntyivät hänen ympärilleen pelkkää uteliaisuuttaan (nähdäkseen ihmeitä) tai varjellakseen kiivaasti omia ennakkonäkemyksiään. Vain harvat olivat riittävän kypsiä ottamaan vastaan saati sisäistämään edes osan suuren mestarin opetuksista.

Ulkopuolelle jäävät alkavat etsiskellä teitä alkukotiaan kohden ”hieman myöhemmin” – todetaanhan Psalmissa (90): ”Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ’Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset.’ Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niin kuin öinen vartiohetki.”