Jos tutustuu Suomen
historiaan, ei tarvitse olla feministi havaitakseen sen, että usein juuri naiset
ovat täällä joutuneet pitämään yllä elämän liekkiä.
Viime sodan jälkeen
syntyneiden sukupolvien saattaisi olla syytä katsoa taakseen oivaltaakseen,
että heidän elinolosuhteensa ovat hyvin poikkeukselliset verrattuina
edeltäneisiin aikoihin.
Asian johdosta ei
tietenkään tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan edes hieman kiitollisuutta niitä
kohtaan, jotka ovat voittaneet eteen tulleet koettelemukset ja luoneet perustan
nykyiselle elämänmuodolle.
Erään tutkimuksen mukaan
Suomi on maailman onnellisin maa. Kaupunkien kaduilla kulkevien ja busseissa
matkustavien ihmisten tavanomaiset ilmeet eivät aina tue päätelmää.
Onnellisuuden
mittaamisessa on ongelmansa. Siinä voidaan ottaa huomioon yleisiä taloudellisia
puitteita, palveluksia, koulutusta ja muita ulkoisia tekijöitä, jotka eivät
sellaisinaan kerro ihmisten omakohtaisesta tyytyväisyyden tuntemuksesta.
Ulkonaisten tekijöiden
valossa suomalaisten olisi ”pakko olla onnellisia”, mutta täysin tyytyväisiä on
varsin vaikea heidän paristaan löytää. Jonkin asteinen tyytymättömyys kuuluu ”luontaisena
ominaisuutena” ihmisyyteen sen vuoksi, että hän ei pysyisi paikallaan, vaan
pyrkisi ainakin jossakin suhteessa eteenpäin. Raamatun vertaukset ”laiskasti
käytetyistä leivisköistä”, ”mauttomaksi käyneestä suolasta” tai ”suolapatsaaksi
jähmettymisestä” kuvannevat sitä, että liiaksi kaavoittunut elämä ei edistä
ihmisten sisäistä kasvua.
***
Tyytyväisyys on tietenkin
hyvin suhteellinen asia. Kaikkein vaikeimpina aikoina ihmiset lienevät olleet
tyytyväisiä siihen, että ovat jollakin keinoin pysyneet hengissä. Sodat,
kulkutaudit, katovuodet ja niiden yhdistelmät eivät ole Suomen historiassa
kovin kaukana.
***
Sotien osalta
muistomerkkejä on pystytetty erityisesti miesten uhrauksille – unohtaen
suurelta osin ne vaikeudet, joita naiset ovat saaneet kestää sotien aikoina ja
pitkään niiden jälkeen. Viimeisimpiin sotaponnistuksiin osallistuneita lottia
on pitkän ”hiljaisen kauden jälkeen” muistettu ja arvostettu. Kaikki muutkin
naiset – usein myös lapset – joutuivat ponnistelemaan voimansa äärimmilleen
taatakseen sen, että ”kotirintama kestää.” Naisten huolena eivät olleet
pelkästään rintamalla taistelevien miesten huolto, vaan myös kotona pelon
varjossa kasvavat lapset.
Kuvassa kotirintaman
naiset menossa heinänkorjuuseen
Peltotöiden lisäksi myös
raskaat metsätyöt tulivat tutuiksi, kun sekä rintamalle että kotien
lämmitykseen tarvittiin halkoja.
Naisia niin sanotuissa
mottitalkoissa
Pyhäjärven kansakoulun
oppilaat mottitakoissa v. 1943
Naiset joutuivat ehkäpä
kaikkein ankarimpien kärsimysten alle jopa seitsemän vuoden ajaksi 1700-luvun
alkupuolella – isonvihan aikaan. Suomi oli Suurvalta-Ruotsin alaisuudessa ja
sai kannettavakseen Suuren Pohjan Sodan pahimmat kauheudet silloin, kun Venäjä
miehitti melkein koko maan.
Sodan viimeisimmässä
taistelussa Isonkyrön Napuella lähiseudun pitäjien miehistä koostuva nostoväki
kaatui lähes viimeiseen mieheen. Esimerkiksi pieni Vähänkyrön pitäjä menetti
hetkessä 70 % miesväestöstään.
Venäjän keisarin käskystä
seutu oli tehtävä asuin kelvottomaksi. Käskyä toteutettiin surmaamalla miespuoliset
ja raiskaamalla kaikki kiinni saadut naiset. Lisäksi erityisesti poikalapsia (n.
70 % viedyistä) kaapattiin orjiksi (kaikista Kyrönmaalta viedyistä vain n. 5 %
palasi takaisin).
Naiset, lapset ja
vanhukset pyrkivät mahdollisuuksien puitteissa pakenemaan soiden takaisille
tervanpolttajien saunoille (joita ei riittänyt kaikille), joissa eläminen
saattoi lopulta rajoittua marjojen, petun ja suovehkan juurien varaan.
Sielläkin alituisena pelkona olivat kasakat, jotka etsivät koirien ja
pakotettujen ilmiantajien avulla pakolaisia – uskoen näillä olevan ”aarteita”
hallussaan. Piilopirteissä tavallisin ”aarre” lienee kuitenkin ollut elämä
itsessään, jota yritettiin kaikin keinoin pitää yllä – jopa surmaten paikalle
osuneita kasakoita.
Kuvassa Laurinlakson
metsäsaunan pohja Isostakyröstä. Perimätiedon mukaan muuan synnyttävä emäntä ja
piika olivat siellä paossa. Pahoissa tarkoituksissa tulleet kasakat löysivät
paikan, jolloin piika turvautui koivuhalkoon surmaten kaikki neljä sekä heidän
paikallisen oppaansa.
***
Miehityksen loputtua
melkein kaikki pellot olivat hoitamattomia, useimmat rakennukset poltettuja
(jotkut jopa omistajien kera) ja hevoset varastettuja.
Kerrotaan, että peltoja
kynnettäessä tyttäret vetivät auraa äidin pitäessä kiinni aisoista.
Taistelualueen pelloilta piti kaiken lisäksi siirtää pois ne yli kolmetuhatta
vainajaa, jotka olivat jääneet hautaamatta ja tunnistamatta.
Jonkinlaisen käsityksen
vaimojen äärimmäisestä tuskasta antaa erään isokyröläisen perheen kohtalo.
Taistelussa (17.2.1714) talosta kaatui isäntä ja poika, taistelun jälkeen
venäläiset veivät mukanaan vielä kaksi poikaa. Elämä kuitenkin jatkui, ja uusi
isäntä tuli myöhemmin lähipitäjästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti