Oikeassa olemisen tarve lienee kehittynyt ihmismielen ominaisuudeksi silloin kun ihminen on alkanut hahmottaa elämää vastakkaisten virikkeiden kentässä ja käsittää itsensä muista erillisenä persoonallisuutena.
Vanha testamentti todistaa osaltaan, että vallanhaluksi kutsuttu ilmiö on syntynyt yhtenä seurauksena ns. syntiinlankeemuksesta, jossa ihmisen tajunta kääntyi pois välittömästä jumalallisesta tietoisuudesta ja samastui ulkoisiin ilmiöihin (siirtyi ykseydestä erillisyyteen).
Vallanhalua – ja sitä melkein aina seuraavaa oikeassa olemisen käsitystä – ilmenee kaikissa ihmisen toimintaympäristöissä. Se ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri yksilöihin: jotkut tyytyvät vielä aineellisiin virikkeisiin, suurin osa elää sen ”vaikutuksen alaisena”, ja vain harvat ovat todellisuudessa päässeet siitä eroon.
Yhteisöissä voimakkaat yksilöt synnyttävät usein esittämillään ajatuksilla ympäristöönsä kollektiivisen oikeassa olemisen asenteen, joka nojaa verraten harvoin kaikkien omaksujiensa omaehtoiseen harkintaan.
Niin sanottu politiikka liitetään lähinnä vallankäyttöön isoissa yhteisöissä (kuten valtio, kunnat, yms.). Politiikka on kuitenkin yleisnimitys kaikelle vallankäytölle – tapahtui se sitten pienissä tai suurissa puitteissa.
Ihmisyhteisöissä on aikojen saatossa kehitelty ”oikeassa olon” puitteet määrittelemiä normistoja, jotka riippuvat hyvin paljon ajasta ja paikasta. Historiallisesti katsoen ei ole kovin pitkä aika siitä, kun katsottiin itsestään selviöksi, että aurinko kiertää maata. Muunlaista näkemystä esittävät olivat ehdottomasti väärässä ja harhaoppisia.
***
Oikeassa olijan paikasta käydään eriasteista kisaa sekä kotien että aatteiden ja uskontojen piirissä. Pienissä puitteissa kisailu saattaa johtaa aggressioihin ja eroihin – suurissa puitteissa jopa sotiin.
Kollektiivisen oikeassa olemisen esimerkkejä voidaan löytää Vanhasta testamentista.
5. Moos. 13:13–15 kuvaa ”oikeaoppista” suhtautumista vääriä jumalia lähestyneitä oman kansan kelvottomia miehiä kohtaan seuraavasti: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”
4. Moos. 25:3-4 ilmentää myös äärimmäistä suvaitsemattomuutta uskontoon liittyvissä asioissa: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’”
Vanhan testamentin puolelta löytyy vain niukasti aineistoa, joka ei edustaisi jyrkkää jakoa oikeaan ja väärään. Juutalaiset halusivat määritellä tarkoin oman kansallisen identiteettinsä loukkaamattomat rajat ja perustella niiden muuttumattomuus konkreettisilla, jumalallisina määräyksillä.
Ei vaadita kovin paljon perehtymistä historiaan sen havaitsemiseksi, että kristillinen kulttuuri on käytännön toimissaan nojautunut varsin suurelta osin Vanhan testamentin edustamiin näkemyksiin.
Siirakin kirja tuo kuitenkin esiin epäilyksiä tavallisen ihmisen kyvystä päätellä luotettavasti, mikä on todella hyväksi tai pahasta: ” Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.”
***
Uusi testamentti tuo oikeassa olemisen asiaan uutta näkemystä, joka ei enää nojaa vanhoihin, ehdottomiin kiintoajatuksiin. Se viittaa siihen, että todellinen tietoisuus on mahdollista saavuttaa, kunhan ihminen kasvaa irti totunnaisista harhoistaan, joita hän kutsuu elämäkseen.
Uuden testamentin hienovaraiset opastukset kohdistuvat inhimillisen olemuksen kaikkiin puoliin. Niiden on tarkoitus toimia ”siemenen tai hapatuksen tapaan”, jotka synnyttävät pysyviä muutoksia ja kasvua ihmisten sisäisissä olemuksissa.
Nasaretin Jeesus koetti monissa yhteyksissä välttää sitä, että sisäisesti liian kypsymättömät ihmiset alkaisivat tulkita ja soveltaa hänen tai hänen opetuslastensa opetuksia: koska oli todennäköistä, että opetukset tulkittaisiin aivan liian sananmukaisesti tai käännettäisiin täysin ylösalaisin (helmet tallottaisiin jalkoihin).
Valitettavan monissa kohdin Jeesuksen olemukseen nojaava kristillinen liike on muodostunut ihmisten suhteen konkreettista valtaa käyttäväksi organisaatioksi. Silloin ei sanoman ydintarkoitus aina enää ole yksilöiden sisäisen kasvun kaikinpuolinen edistäminen, vaan ihmisten kollektiivisen ajattelutavan yhtäläistäminen (katolisointi) ns. tunnustusten puitteisiin.
Jeesus itse varoitteli vannomasta mitään tai minkään kautta, koska ihmisen tajunta on hänen menneisyytensä ehdollistama – eikä siten kykene virheettömästi ja välittömästi havaitsemaan asioiden todellista olemusta.
Vain harvat voivat Jeesuksen tapaan lausua: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tällainen edellyttää sitä, että lausuja kykenee virheettömästi tunnistamaan oman tietämyksensä ja toisten tietämättömyyden.
Uuden testamentin Jeesus ei kuitenkaan näe, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi valmis elämään ulkoisen tai sisäisen rauhan tilassa niin, ettei ihmisten sisäinen kehitys samalla pysähtyisi paikalleen. Siksi hän sanoi, ettei ollut tullut tuomaan rauhaa, vaan eripuraisuutta, joka pitää ihmisten mielet ”hereillä” (vaan ei totuuteen heränneinä).
***
Hyvin tavallinen ”oikeassa olemisen” tukikeino on se, että samanhenkiset lyöttäytyvät yhteen. Nuoret eriytyvät vanhoista, yhteiskunnallisissa tai uskonnollisissa asioissa eri tavoin ajattelevat muodostavat puolueita tai lahkoja. Ongelmia syntyy siitä, että liittymien piirissä ajatustapoja usein yksinkertaistetaan ja asenteet vähänkin poikkeavia kohtaan kärjistyvät (omien ”kirkastuessa”). Platon aikoinaan varoitteli siitä, että erityisesti nuorten ja varttuneempien keskeinen vuorovaikutus tulee vaikeaksi, jos perusnäkemykset elämästä pääsevät muodostumaan liian erilaisiksi. Tämän päivän poliittisessa bloggiajattelussa voidaan havaita merkkejä siitä, että yhteisten asioiden hoito saattaa käydä vaikeaksi, jos asenteet eivät salli keskinäistä vuorovaikutusta.
***
Kamppailua oikeassa olosta käydään ensin ulkoisissa puitteissa, sitten yksilöllisen mieleen pintakerrostumissa (sosiaalisen omantunnon kanssa) – ja lopulta ihmisen erilaatuisten sisäisten olemusten kesken. Silloin puhutaan ns. Jaakobin painista tai Paavalin kuvaaman kahden vetovoiman välisestä köydenvedosta. Siinä toinen vetovoima suuntautuu tavallisen, ulkoisen elämän virikkeiden suuntaan, kun taas toinen vaatii niistä irrottautumista.
Todellisuudessa ”oikeassa oleminen saa oikeutuksensa” vasta siinä vaiheessa, kun ”totuus itsessään” on vapauttanut ihmisen tietoisuuden kaikista suhteellisista ”totuuksista.”
Monet voivat kuvitella, että olisi hienoa päästä tilaan, jossa todellisuus paljastuu välittömästi. Sellaisten harvojen yksilöiden elämä todistaa kuitenkin jotakin aivan muuta. Tie todelliseen oikeassa olemiseen osoittautuu lähes aina via dolorosaksi – kärsimysten poluksi, joka tosin voi loppuun kuljettuna lopullisesti vapauttaa myös kaikista kärsimyksen syistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti