Yksijumalaisuutta pidetään länsimaisten
uskonnollisten ihmisten ja tutkijoiden keskuudessa uskonnollisen ymmärryksen
huipentumana. Valitettavasti mitkään muut näkemykset eivät ole aikojen saatossa
kuitenkaan saaneet aikaan yhtä tuhoisia seurauksia synnyttämällä kiihkoilua ja
fanaattisuutta kuin yksijumalaisuuden nimiin vannovat.
Monoteismistä on valitettavan usein muodostunut
minun teismi, joka on johtanut sotiin kaikkia vähänkin poikkeavia uskonnollisia
näkemyksiä vastaan.
Meksikolainen Nobel-kirjailija, Octavio Paz
totesi: ”Yksijumalaisuus on synnyttänyt paljon hienoja asioita, katedraaleja ja
moskeijoita. Se on myös tuottanut vihaa ja vainoa. Länsimaisen sivistyksen
pahimpien syntien – ristiretkien, siirtomaavallan, totalitarismin – juuret
voidaan löytää monoteistisista näkemyksistä. Monien pakanoiden mielestä oli
järjetöntä ajatella, että totuus voitaisiin kiteyttää vain yhteen persoonaan
tai uskoon.
***
Länsimainen käsitys hindulaisuudesta näkee sen yleensä
polyteistisenä, monijumalaisena – ja lyö siihen samalla harha- ja vääräoppisuuden
leiman.
Suureen Mahābhārata-eepokseen kuuluva Bhagavad
Gita antaa perimmäisestä jumaluudesta kuitenkin selvästi monoteistisen kuvan,
missä ”kaikki on Krishnaa – kristillisessä käsitteistössä Kristusta”.
Krishnan esittämä opetus ei ole luonteeltaan
poissulkevaa – niin ettei kenenkään saisi palvella mitään muuta Jumalaa. Ne
kaikki kuuluvat Krishnaan ja voivat kukin omalta osaltaan olla johdattelemassa
ihmistä äärimmäistä henkistä ja hengellistä tavoitetta kohden.
Krishnan tai Kristuksen todellinen olemus ei
kuitenkaan paljastu kaikille ihmisille. Suurin osa meistä elää elämän vastakkaisuuksien
luomien harhojen vallassa. Niiden lähtökohta löytyy säännönmukaisesti haluista
ja vihasta.
***
Usko-käsite kuuluu kristillisyyden ydinkysymyksiin.
Sen intialainen vastine on shraddhā, joka merkitsee myös luottamusta ja
kunnioitusta. Uudessa testamentissa uskoa merkitsevä kreikan sana on pistis,
joka alkuperäisessä mytologiassa viittasi uskottavaan ja luotettavaan
persoonaan.
Bhagavad Gita erittelee uskon kolmeen, kunkin
yksilön luontaisten piirteiden mukaiseen tasoon: sāttvinen, rājasinen tai
tāmasinen, jotka ovat hyvin lähellä apostoli Paavalin kategorioita: pneumatikoi
(henkinen), psykikoi (psyykkinen, tunnepohjainen) ja hylikoi (konkreettinen,
lihallinen).
Ihmisen luontainen näkemys Jumalasta muodostuu
hänen ”uskonsa” mukaiseksi, mikä on helposti havaittavissa siitä, miten
konkreettisia tai abstrakteja, persoonallisia tai kosmisia ihmisten käsitykset
Jumalasta ovat.
***
Usko saattaa muodostua ongelmalliseksi, mikäli se
alkaa liiaksi supistaa ihmisen näkemyksiä ja kokemuspiiriä. Seurauksena on
alussa poissulkevuutta, myöhemmin suvaitsemattomuutta, joka varsin helposti
muodostuu vihaksi kaikkea poikkeavaa kohtaan.
***
Vanhan testamentin kertomuksessa juutalaiset
palasivat konkreettisen Jumaluuden palvontaan, kun abstraktimpaa näkemystä
edustava Mooses ei ollut läsnä. Reformaation jälkeen pyhimysten ja Jumalan
kuvia ja patsaita hävitettiin runsain mitoin, mikä ei välttämättä vaikuttanut
ihmisten yksilöllisiin käsityksiin.
***
Palvonnassa olennaisinta on sen aitous, rehellisyys
ja antaumuksellisuus – todellinen mielentila. Kohteet eivät ole niin tärkeitä
kuin yleensä ajatellaan – koska peremmiltään kaikki on Kristusta tai Krishnaa
(yhtä ja samaa ainoata todellisuutta).
***
Kristillisissä piireissä on vuosisatoja kiistelty
tiedon (tai pikemminkin tietoisuuden) ja uskon (erityisesti pelastuksellisesta)
merkityksestä. Kiivaassa keskustelussa on usein vähätelty tai jopa täysin mitätöity
tiedon merkitys, mikä on johtanut suppeaan, sanakorosteiseen näkemykseen hengellisistä
ydinteemoista. Unohdetaan, että Jeesus todella opetti asioita. Hän ei
pelkästään kehottanut uskomaan hänen persoonaansa, vaan elämään omakohtaisesti hänen
opetuksensa todeksi – täyttämään Jumalan tahdon, joka avautuu armon laskeutuessa
ihmiselle tietoiseksi – tietoisuudeksi.
Saatetaan unohtaa, Jeesus edellytti uskolta myös
järjellisyyttä eli erotuskykyä: ”Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen,
mutta nielette kamelin!” (Matt. 23:24)
Ihmisyyteen liittyy järjellinen, mentaalinen
olemus juuri siitä syystä, että sitä myös harjoitetaan – kunnes päädytään niin
puhtaaseen olemukselliseen tilaan, että suora havainto voi ylipäänsä tulla
mahdolliseksi. Se kuitenkin edellyttää seuraavan varoituksen huomioimista: ”Voi
teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte
maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja
hillittömyyttä!” (Matt. 23:25)
***
Me emme kuitenkaan voi minkäänlaisten ponnistusten
avulla itse saavuttaa totuutta, totuus sen sijaan voi saavuttaa meidät: sen voi
paljastaa meille toiselta puolelta sellainen, joka on ruumistanut totuuden ja
tuntee rakkautta meitä – ja me häntä kohtaan.
***
Nasaretin Jeesus avasi tiedon problematiikka
arvostelemalla fariseusten ja kirjanoppineiden sananmukaista, kirjaimellista
tietoa, josta puuttui asioiden todellisen luonnon ymmärrys.
Jeesus itse tiesi, mitä hän teki, koska hänen
tietonsa (tietoisuutensa) ja tekonsa olivat lähtöisin henkisestä keskuksesta ja
perustasta – Kristuksesta, Jumalasta. Lisäksi hän tiesi tavallisten ihmisten
kykenemättömyyden päästä irti omista perinteisistä kaavamaisuuksista ja
karkeuksista, kun hän totesi: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä
he tekevät.”
***
Jaakobin kirje tuo selkeästi esiin henkisesti
merkittävän tiedon – todellisen viisauden – tarpeellisuuden ja lähteen: se ei
ole maallisesta elämästä lähtöisin olevaa ”riivaajien viisautta” (tavallista
älykkyyttä), vaan asioiden todellisen olemuksen puhdasta ja välitöntä
tiedostamista ”suoraan ylhäältä” – jossa ei ole ”muutosta, vaihteen varjoa”
(koska se on luonteeltaan alkuperäistä ja ajatonta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti