sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Ihmisen ulkonaisesta ja sisäisestä toiminnasta

Ulkoisesta ja sisäisestä työstä

Ulkoinen toiminta

Miltei kaikki ihmisen ulkoinen toiminta saa alkunsa jonkinlaisesta motivaatiosta, mielen toimintojen kautta ilmenevästä syystä ja aiheesta. Syy voi olla aivan hiuksenhieno aistimus, heikko tunne, pakonomainen reaktio akuuttiin tilanteeseen, lyhyen tai pitkän ajatusprosessin tulos. Ajatustoiminta sinänsäkin on luokiteltava lähinnä ulkoiseksi toiminnaksi, mikäli sisällytämme sellaiseksi kaikki suoranaiset mielen toiminnot. Myös ns. vaistot juontavat juurensa ihmiskunnan miljoonien vuosien historian aikana muodostuneeseen kollektiiviseen tietoisuuteen siten, että alun perin tietoisista toiminnoista on kehittynyt automaattisia, lajia suojelevia reaktioita. Vaistomaiset reaktiomuodot perustuvat siten menneisyyteen, ja ovat läheistä sukua ihmisten tietoisina pitämille motivaatioille, jotka nekin pääsääntöisesti juontuvat elämän aikana omaksuttuihin ja kehittyneisiin toimintatapoihin.
Motiivien tehtävänä on luonnollisesti antaa toiminnoille suuntaa ja tarkoitusta, pyrkimystä johonkin enemmän tai vähemmän tarkasti määriteltyyn tavoitteeseen. Tämä pätee, on sitten kyseessä pelkkä kutiavan kohdan raaputtaminen, tai pyrkimys jonkin maan korkeimmaksi vallanpitäjäksi. Kauaskantoiset sosiaaliset pyrkimykset tosin nojaavat enemmän tunteisiin ja ajatteluun kuin automaattinen kutinaan reagointi.
Hieman yleistäen voidaan inhimillisen toiminnan tavallisimmaksi motiiviksi nimittää onnen tavoittelu. Eri ihmisyksilöiden käsitykset onnesta ovat tosin kovin erilaisia. Ehkä yksi yhteinen piirre on löydettävissä: ihmiset rakentavat onnen edellytykset omassa mielessään kaiken kokemansa perusteella, historiaansa nojaten, mutta he ajattelevat onnen edellytysten toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Lähes kaikki ihmiset ovat uskovaisia ainakin edellä kuvatulla tavalla – he uskovat tulevaisuuden voivan toteuttaa heidän menneisyyden pohjalta luomansa toiveet. Jotkut tosin uskovat siihen, etteivät heidän toiveensa koskaan saa täyttymystä, mutta sekin heijastaa vain heidän kokemustensa synnyttämää kielteistä ajatustapaa. Tämän perimmäisen yhteisen piirteen perusedellytyksenä on tietenkin ajallinen ulottuvuus, miten muuten kukaan voisikaan heijastaa eilisen odottamuksia huomiseen?
Hyvin vähän huomiota kiinnitetään siihen, millainen ihmisen olotila on juuri tällä hetkellä – muuta kuin siinä mielessä, että sen ehkä tulisi tulevaisuudessa olla jotakin aivan toisenlaatuista, paljon parempaa.
Etenkin nykyinen länsimainen kulttuurimme pyrkii ns. hyvinvoinnin jatkuvaan kasvattamiseen aineen, vallan ja kunnian tavoittelun kautta. Tavoiteltavien asioiden järjestys edellä voitaisiin tulkita ns. tarvehierarkiaksi (Maslow), missä alempien tarpeiden tyydyttäminen luo edellytykset korkeampien kehittymiselle. Kyseinen ajatusmalli ei tosin ulkonaisessa mielessä vastaa todellisuutta, koska ihmisyksilöt eivät suhtaudu tarpeiden saavuttamiseen säännönmukaisesti, vaan oman sisäisen ominaislaatunsa mukaisesti. Pitäisi tuntea kunkin yksilön sisäiset taipumukset ja vastaanottokyky, että voisimme jonkinlaisella varmuudella ennakoida hänen tarpeidensa kehittymistä.
Onnen tavoittelusta voitaisiin tiivistetysti sanoa, että se on omien ajatusmallien tavoittelua tulevaisuudessa. Mutta tulevaisuutta ei meistä kukaan elä, sillä jokainen elää todellisuudessa ainoastaan tätä hetkeä, joka tuo tullessaan sen, mitä se tuo. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisten ole syytä suunnata toimiaan saadakseen jotakin aikaan ajassa, vaan sitä, ettei tällä prosessilla tulisi korvata elämistä tässä ainoassa käsillä olevassa hetkessä.
Nykyisin puhutaan yhä enemmän elämisestä virtuaalimaailmassa, ikään kuin täysin uutena asiana, mutta sitä ihmiset ovat tehneet kautta historiansa heijastaessaan kuvitelmansa toteutumiset tulevaisuuteen. Siten ei ole mikään ihme, että ihmiset niin kovin yleisesti ovat tyytymättömiä siihen – usein varsin miellyttäväänkin hetkeen - jota he paraikaa elävät.
Ihmisen ajatelmat tulevaisuudesta ovat pelkkiä ajatusmuotoja, joihin elämä varsin harvoin mukautuu. Ja mikäli tulevaisuus näyttäisi toteuttavan osan odotuksista, himmentää aika yleensä varsin nopeasti parhaimpienkin saavutusten hohteen. Kaikki ajan varaan rakennetut onnelat osoittautuvat pilvilinnoiksi, jotka ensimmäinen myrskytuuli hajottaa alkutekijöikseen, kuvitelmiksi.
Ketä meidän pitäisi syyttää odotuksiemme pettäessä? Odotuksiamme tietenkin! Mutta me syytämme helposti itse elämää, tai maailmaa, muita ihmisiä, jotka ovat asettuneet tavoitteidemme tielle. Ja ellemme löydä syytä ympäriltämme, saatamme kohdistaa syytökset kaiken tuntemamme ulkopuolelle, jumalaan, joka kaikkivaltiudessaan sallii elämän kulkea liian epätäydellisiä uria pitkin.

Mutta silloin unohdamme, että jumaluus luonnehditaan yleensä ajattomaksi käsitteeksi, sellaiseksi, jossa ei ilmene hyvää tai pahaa, vaan ainoastaan ikuinen ja ehdoton täydellisyys.

Sisäisen työn perusta


Me saatamme määritellä sisäisen työn ajatteluksi, jota se ei perimmältä luonteeltaan ole. Ajattelua ja jopa tunteilua kutsutaan usein henkiseksi työksi, kun niitä tulisi nimittää pelkästään mielen alueen toiminnoiksi. Monet varmaan asettuvat vastustamaan tätä käsitystä ja esittävät henkisen toiminnan esimerkiksi ainakin ns. luovan työn. Mutta kuinka suuri osa luovasta työstä on todella peräisin henkisestä ymmärryksestä, ja kuinka suuri lähinnä mielen kuvittelukyvyn tuotetta, siinä kysymys?
Jopa kirkkoisä Augustinus kirjoitti jumalan liikkuvan hänen mielikuvituksessaan, mikä toteutuessaan tarkoittaisi jumalan rajoittumista häilyviin ja häviäviin muotoihin.
Ihmisillä on houkutus kutsua henkiseksi kaikkea, missä kädet tai jalat eivät liiku tai liikuta mitään. Kaiken kukkuraksi he ovat keksineet sanan hengellisyys kuvaamaan uskontoon, nimenomaan kristinuskoon liitettäviä käsityksiä hengestä. Ikään kuin olisi olemassa mielen henkisyys ajattelun ja mielikuvituksen käytön alueilla, ja sitten hengellisyys, joka juontuu itse äärettömään jumaluuteen. Ja samalla kuitenkin uskotellaan, että henki on jotakin jakamatonta ja ikuista!
Käsitteellinen sekavuus on ilmeinen ja täysin ymmärrettävää, sillä inhimillinen ajattelu rajoittuu aina muotojen ja ilmiöiden piiriin. Se ei saa otetta sellaisesta, jossa ei ole rajoittavia muotoja tai edes aikaa.
Monet ovat valmiita torjumaan kaiken, mikä ei alistu järjen ääneen, ts. mikä ei ole loogisesti ajateltavissa ja käsitettävissä ajan ja tilan puitteissa. He ovat varmoja siitä, ettei ole olemassa mitään toisenlaista tietoisuutta, joka voisi yltää ja yhdistyä sellaiseen, josta vanhat pyhänä pidetyt kirjoitukset kertovat. Juhlalliset kehotukset ”yhtä olemisesta” tulkitaan lähinnä uskonvaraisiksi allegorioiksi, palvonnan ilmauksiksi vailla mitään vastinetta todellisessa itsetietoisuudessa.
Ihmiset tyytyvät katselemaan elämää vain tulemisena ja menemisenä, johon liitetään epämääräisiä lupauksia iankaikkisesta elämästä uskonnollisten yhteisöjen kehittelemien edellytysten täyttyessä. On vaikeata löytää mitään yleisesti uskottavalta vaikuttavaa määritelmää sellaisesta elämästä, joka tapahtuu muulla keinoin kuin lihallisen ruumiin kautta. Inhimillinen perinne on aina puhunut henkiolennoista, mutta tarkoitetaanko niillä lähinnä vain erillisiä tietoisia olentoja, joiden tietoisuus heijastuu fyysistä ainetta hienomman olemuksen kautta. Silloin meidän tulisi puhua psyykkisistä olennoista ja jättää kaikki varsinaisesti henkinen muodon, tilan ja ajan ulottumattomiin. Mikäli sijoitamme fyysisestä elämästä poistuneet ihmiset henkiolentojen pariin, olisi ehkä syytä heidänkin osalla puhua psyykkisistä ilmenemismuodoista etenkin, jos ajattelemme heidän asustavan jossakin kovasti tätä maailmaa muistuttavassa tilassa.
Kuitenkin ovat lukuisat ihmiskunnan ylevimpinä pidetyt yksilöt vakuuttaneet, että elossa ollenkin on olemassa ja todellisesti koettavissa tila, johon ajalliset rajoitukset eivät ulotu. Tila, jossa ehdollinen ajattelu ja kaikki aistimukset rauhoittuvat, rauhan tila, mihin sanonta ’rauha teille’ mitä ilmeisimmin liittyy. Lienee selvää, ettei pysyvä rauha ole mahdollista mielen alati liikkuvien toimintojen piirissä. Kaikki aikaan sidoksissa oleva on rauhatonta, ’vaihteen varjojen alaista’.

Mutta mistä ihminen voisi löytää lähtökohdan ajattomaan tietoisuuteen? Tästä läsnä olevasta hetkestäkö? Mistäpä muustakaan, sillä kaikki muu on vain suunnaton kooste menneisyyden perusteella luotuja ajatusmuotoja. Ikuisuuden sanotaan löytyvän sisään ja uloshengityksen välisesti hetkestä, missä hengitys ja ajattelu pysähtyvät, eli olemisesta tässä ainoassa elävässä nykyisyydessä, joka ihmiselle sanotaan olevan ikuisesti tarjolla.
Paavali kuvaa 2. Korinttolaiskirjeessään omaa kokemustaan, jossa hänen tietoisuutensa kohosi tavanomaisesta tilastaan niin, että hän kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa puhua. Hän kuvaa kokemusta, joka lienee lähinnä yhdentynyttä tietoisuutta kaiken ydinolemuksesta, sellaista, jossa ei varsinaisessa mielessä mitään aistita, vaan tietoisuus tarkastelee täydellistä tietoisuutta, omaa äärimmäistä perustaansa – sitä joka on! Toisen Mooseksen kirjan teksti ’Minä olen se, joka minä olen’, viitannee sekin ikuiseen olemiseen kaiken perustana. Sellaisena perustana, jossa kaikki siihen yhdistynyt nivoutuu yhdeksi muuttumattomaksi täydellisyydeksi. Tämä perusta lienee siten ainoa todellinen ’totuus ja elämä’, se, mistä kaikki ohimeneväkin ilmennys juontuu. Ikuinen elämä, josta hetkelliset ilmennykset ajassa ja tilassa ovat kuin kipinöitä, jotka saavat alkunsa näkymättömästä ja palaavat taas pian näkymättömiin.
Tätä perustaa voitaisiin kutsua myös rakkaudeksi, siksi kaikkea syleileväksi ja kannattavaksi, jolle ei ole vastakohtia. Paavalin rakkauden ylistys johtunee juuri siitä, että hän oli omakohtaisesti kokenut tilan, missä elämän täydellinen ymmärtäminen ja rakastaminen ylipäänsä ovat mahdollisia, vieläpä ainoita mahdollisuuksia. Mielen rajoittamassa tietoisuudessa rakastaminen on usein kovin ehdollista ja vastavuoroisuutta vaativaa, koska mieli ei tunne elämän todellista olemusta, vaan ainoastaan sen äärimmilleen jakautuneet ilmentymismuodot kaikkine tiedostamattoman mielen luomine ongelmineen ja väärinkäsityksineen.
Ihmistä kehotetaan rakastamaan lähimmäistään kuin itseään, mutta siihen hän ei tavanomaisessa tilassaan yleensä kykene, vaikka pyrkimys olisi hyvä ja ylevä. Oikeastaan ihmisen pitäisi rakastaa lähimmäistään itsenään – siitä perustasta käsin, jossa ei ole erillisyyttä, vaan ainoastaan täydellinen läsnäolo, yhtenä oleminen. Tuon läsnäolon sanotaan muuttavan myös suhtautumisen kaikkeen ilmenneeseen täysin toisenlaatuiseksi, koska tietoisuus heijastaa täydellistä ymmärrystä tajuten kaiken puutteen takana alati olevan elävän elämän, jota mikään ajallinen ei voi horjuttaa.
Ei ole kyse mistään tavanomaisesta ns. uskonvarmuudesta, vaan todellisesta koetusta tietoudesta kaiken ydinolemuksesta itse olemukseen yhdistyneenä: ’minä olen se’ –tietoisuudesta. Kristinuskon alkuaikoina tästä tietoisuudesta käytettiin nimitystä gnosis. Olisi tietenkin uskaliasta sanoa, että kaikki itseään gnostikoiksi kutsuvat olivat itse saavuttaneet tämän tilan, mutta todennäköisesti he ainakin halusivat siihen päästä. Voimme aivan yhtä hyvin puhua Kristuksessa olemisesta, Kristuksen läsnäoloon yhdistymisestä, joka ei silloin olisi mikään uskon asia, vaan todeksi elettävissä. Pelkkä uskominen Kristukseen ei välttämättä tuo mukanaan täydellistä tietoisuuden muutosta, vaikka voikin jonkin verran muokata ihmisen ajattelutapoja.
Mestari Eckhart puhui syntymisestä jumalan pojaksi – samasta syntymisestä ylhäältä kuin Uusi Testamenttikin – ja vakuutti tapahtuman johtavan jokaisen kokijansa aivan samaan tilaan kuin raamatussa ainoaksi pojaksi kutsutun osalla. Kristillinen käsitys ainokaisesta pojasta ei ole tämän ajatuksen vastainen, koska jumala henkenä ei tunne minkäänlaisia eroavuuksia. Siten kaikki siinä oleva on luonteeltaan yhtä ja samaa. Eli kuten Johanneksen evankeliumi hyvin selkeästi kirjoittaa: ’että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä’.

Sisäinen työ


Kun sisäisen työ määritellään hengestä lähteväksi toiminnaksi, tehdään samalla sen kuvaaminen ajatusmuotojen avulla lähes mahdottomaksi. Ajatusmuodot ovat kehittyneet kuvaamaan asioita ainoastaan mielen luomissa puitteissa, joissa aika ja tila ovat olennaisimpia tekijöitä. Asioiden määrittely nojautuu ennen kaikkea vertailuun, joka henkisistä perusasioista kyseen ollen tulee mahdottomaksi, koska hengessä ei ole eroavuuksia saati vastakohtaisuuksia.
Esimerkiksi raamatun kuvaukset taivaallisista näkemisistä ja kuulemisista lienevät siten lähinnä symbolisia esityksiä perimmäisestä tietoisuudesta, jossa ei tarvita rajoittavia muotoja tai mitään muutakaan aistittavia asioita.
Eri alojen nerot antanevat jonkinlaisia viitteitä siitä, millaista sisäinen työ voisi olla. He sanovat inspiraationsa kumpuavan täysin itsestään, ilman tahtoperäisiä ajatusponnisteluita. Johannes kuvaa asiaa luonnonilmiön tapaiseksi: ’tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt’.
Voidaan varmaan sanoa, että henkinen toiminta tapahtuu ilman motivaatiota. Alku on itse täydellisyydessä. Tästä johtunee myös käsitys, että kyseinen työ lienee vapaa luonnollisista seurausvastuista, itämaisittain ilmaisten se ei aiheuta karmaa.
Raamattu ja monet muut lähteet kuvaavat tilaa usein lasten kaltaisuudeksi ehkä juuri siksi, että lasten toiminta ei perustu monimutkaisiin motivaatioihin, vaan kumpuaa suoraan senhetkisestä tilanteesta. Aikuisten motiiveihin kytkeytyy yleensä joitakin itsekeskeisiä piirteitä, pyyteellisyyttä muodossa tai toisessa, tosin usein hyvin kauniisti paketoituna.
Henkistä toimintaa kuvataan joskus auringon kaltaisuudella, universaalina ja valikoimattomana ulkoisen elämän perustekijänä. Se syleilee samalla voimalla kaikkia, jotka eivät kasaa pilviä sitä ehkäisemään. Vertaus tosin ontuu pahasti mm. joidenkin vanha testamentillisten jumalakuvausten osalla, joissa jumala käsitetään hyviä palkitsevaksi ja pahoja rankaisevaksi olennoksi eikä sellaiseksi, jossa kaikki epätäydellisyys jää lopullisesti taakse.
Henkisestä tietoisuudesta antanee kuvan myös Johanneksen evankeliumin kohta: ’minä en tuomitse ketään. Ja vaikka minä tuomitsisinkin, niin minun tuomioni olisi oikea, sillä minä en ole yksinäni, vaan minä ja hän, joka on minut lähettänyt’. Se viittaa tilaan, mistä käsin kaikki ilmennytkin näyttäytyy oikeassa valossa, missä kaikki ajalliset ilmiöt asettuvat niihin mittasuhteisiin, jotka niille kuuluvat, ja jossa kaikkeuden ydin ja perusta loistaa ainoana todellisena elämänä kaiken epätäydellisen takana.
Jotkut voisivat ajatella, ettei henkisellä toiminnalla ole mitään merkitystä täällä käsitteellisen elämisen tasolla. He eivät ota huomioon, että koko maailmankaikkeus on lähtöisin henkisestä toiminnasta, ja että jokainen, joka saavuttaa tuon rauhan tilan, kykenee periaatteessa tekemään suurempia tekoja kuin parhaat tiedemiehemme. Teot voivat tosin toteutua esimerkiksi ihmiskunnan kollektiivisen tietoisuuden tai yksilöiden tietoisuuksien kautta, jotka suuntaavat kaikkia liikkeelle panevia voimia.
Tietenkin voidaan esittää väitteitä, että näkymättömissä tapahtuva toiminta on pelkkää kuvittelua ja hämäystä, samanlaista kuin ne monet toteutumattomat Jeesuksen tai taivasten valtakunnan alastulot, jotka odottajilleen selitettiin oitis tapahtuneeksi näkymättömissä.
Mutta henkisen toiminnan tarkoituksena ei välttämättä olekaan tuottaa vaurautta, valtaa ja kunniaa suorittajilleen, vaan edistää ’taivasten valtakunnan tuloa’, sitä, että ihmiset joskus kykenisivät pysähtymään tähän ainoaan hetkeen, joka toimii heille ainoana porttina todelliseen elämään ja olemiseen.
Toisaalta voidaan ottaa esiin mainintoja todellisten hengen jättiläisten suorittamista teoista, jotka tietenkin ainakin osaksi on luokiteltavissa ikiaikaisten sankaritarinoiden piiriin, mutta joita kokonaisuutena ei ole syytä täysin kieltääkään. Monien henkisten perinteiden mukaan elämän perustat löytänyt ihminen saattaa muodostua sellaisten luovien luonnonvoimien välittäjäksi, joista etenkin länsimaisilla ihmisillä ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä. Ehkä niissä on kyse niin harvinaislaatuisista asioista, ettei niiden olemassaolon saattamista yleiseen tietoisuuteen ole katsottu kulttuurimme piirissä tarpeelliseksi, tai sitten tieto niistä on lähes täydellisesti kadonnut. Tässä ei tarkoiteta mitään ns. henkiparantamista, jota ehkä pikemminkin pitäisi kutsua psyykkisten voimien tai olentojen avulla suoritettavaksi toiminnoksi, vaan itse luovuuden peruslähteestä kumpuavaksi tapahtumaksi, jota mikään ilmennyt ei voi vastustaa. Mutta pysykööt suuret mysteerit mysteereinä, kunnes ne avautuvat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti