Ensimmäinen joulupuu Suomessa lienee seissyt vuonna
1829 paroni von Klinkowströmin perheessä Helsingissä. Joulukuusen nopeaa yleistymistä
meillä jarrutti pelko metsävarojen hupenemisesta. Varsinaisesti kuusen käyttö
yleistyi kansan keskuudessa vasta 1920-luvulla koulujen kuusijuhlien ansiosta.
Aikaisemmin oli tapana levitellä olkia lattioille.
Joulukuusi kulkeutui meille Saksan ja Viron
kautta. Vuonna 1419 Freiburgin sairaalaan pystytettiin joulupuu, joka oli koristettu
omenilla, päärynöillä ja paperikoristeilla. Tallinnassa ensimmäiset kirjalliset
maininnat joulukuusesta ovat vuodelta 1441, kuuset olivat tällöin toreille
pystytettyjä ulkokuusia. Saksassa korostetaan erityisesti Martti Lutherin
merkitystä tavan yleistymisessä. Hänen kerrotaan tuoneen pienen kuusen kotiinsa
sisälle. Kuusen kynttilät kuvasivat jouluyön kirkasta taivasta.
Joulupuun juuria voidaan etsiskellä ajallisesti
ja paikallisesti myös paljon kauempaa.
Heettiläiset olivat muinainen, runsaasti nuolenpääkirjoituksia
jälkeensä jättänyt sivistyskansa, joka mm. oppi raudankäytön paljon muita
aikaisemmin (n. 1350 eKr.) Heidän tarustostaan löytyy muunnoksia joulun aikaan
sijoittuvasta kertomuksesta. Aiheena on valon katoaminen ja sen takaisin
palauttaminen. Yhdessä versiossa auringon jumalan puoliso, Telepinus, oli
ottanut nokkiinsa ja häipynyt maisemista. Valo ja lämpö olivat katoamassa niin
ihmisiltä kuin toisilta jumaliltakin. Karkulaista yritettiin turhaan etsiä.
Lopulta pieni mehiläinen tavoittaa hänet ja antaa hänelle pistoksen. Loitsun
avulla Telepinuksen pahantuulisuus saadaan lopulta hälvennettyä, ja hän palaa
tapaisin maan päälle tuoden mukanaan elämän kaikkeen kuihtuneeseen. Kuninkaalle
ja kuningattarellekin hän suo lahjoja seuraavin erikoisin puittein:
Telepinuksen edessä on puu, johon on ripustettu
lampaannahka. Nahkapussista löytyy mm. rasvaa, ohraa, tähkäpäitä, viiniä, hyvää
tahtoa, tyytyväisyyttä, sekä viisautta suova viesti. Niin, joulupuulta ja pukin
kontiltahan tuo vaikuttaa – lähes neljätuhatta vuotta ennen eurooppalaisia vastineitaan!
(ks. Kansojen Historia, osa 1-2, s. 255).
On varsin luultavaa, että vuoden pimeimpiin
aikoihin liittyneet tavat ja uskomukset välittyivät muodossa tai toisessa
kansoilta toisille, kansojen välinen vuorovaikutus - niin hyvässä kuin pahassa -
kun ei ole mikään nuori ilmiö.
On myös mielenkiintoista havaita, että varsin
monien uskontojen tärkeimpien merkkihahmojen syntyhistoriat ajoittuvat juuri joulun
tienoille ja muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Monen heistä kerrotaan
saaneen alkunsa hengestä ja syntyneen neitseestä (esim. Krishna, Horus, Tammuz,
Zoroaster, Quatzalcoatl) talvipäivän seisauksen aikoihin, usein enkelten laulun
saattelemina. Kaksi heistä (Krishna ja Jeesus) ovat lisäksi joutuneet paikallisten
tyrannien (Kamsan ja Herodeksen) vainoamiksi, mutta säästyneet kuin ihmeen
kautta.
Vaikka joulun tavoissa on eri uskonnoissa ja
kulttuureissa myös eroavuuksia, voitaneen niissä nähdä periaatteellisena yhteisenä
piirteenä ihmisten vankka usko siihen, että valo kaikilla elämisen tasoilla
lopulta kykenee voittamaan pimeyden: hyvyyden voittona pahuudesta, ikuisen
voittona ajallisesta, hengen voittona aineellisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti