Tavallisissa
harrastuksissa peliväline on yleensä helposti havaittavissa – muissa
jokapäiväisen elämän toiminnoissa se saattaa kuitenkin ajoittain kadota
hallinnasta.
***
Kaikkein tavallisin
pallon katoaminen lienee tapahtunut hengellisiksi luokiteltavien asioiden
suhteen jo muutaman ensimmäisen kristillisen vuosisadan kuluessa.
Meneillään olevan
TV-sarjan uusi paavi esitti eilisessä jaksossa, että kirkollisten toimijoiden
tulee luopua esittämästä mukavaa ja mukautuvaa persoonaa, koska sellainen on
vesittänyt hengellistä sanomaa ja antanut valheellisen kuvan uskonnon
todellisista tavoitteista ja niiden saavuttamisen edellytyksistä.
Katolinen kirkko
vääristeli (Cyprianus) Uuden testamentin sanomaa väittämällä, että ainoastaan
kirkon jäsenet voisivat pelastua, koska vain kirkolla oli hallussaan ”armon
välineet” – etenkin oikeus antaa synnit anteeksi.
Matteuksen kehittämä (ja
Johanneksen osittain siteeraama) sanaleikki, jonka mukaan Pietarista tulisi
kirkon peruskallio ja taivasten valtakunnan avainten haltija, nojaa lähinnä
Jesajaan (ja minä panen Daavidin huoneen avaimen hänen olallensa; ja hän avaa,
eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa).
Tällainen näkemys on
hyvin kaukana Uuden testamentin ydinsanomasta, jonka mukaan ihmisen tulee
tyhjentää mielensä kaikesta tilapäisestä ja katoavaisesta (kadottaa elämänsä)
ennen kuin hänen tietoisuutensa voi avautua ajallisen ylittävässä sisäisessä
tilassa (syntyä uudelleen ylhäältä).
Vertaukset kylväjistä,
häävieraista, lasten kaltaisista, (sisäisen) rauhan tekijöistä ja rikkaista
miehistä viittaavat kaikki niihin sisäisiin edellytyksiin, joiden vallitessa
muutos ”lihallisesta (tai psyykkisestä) henkiseen”, ajallisesta (katoavaisesta)
ajattomaan (katoamattomaan) voi tapahtua – ei tietenkään ihmisen omasta
tahdosta (itsevanhurskautuksen kautta), vaan sen ehdollistumattoman Tahdon
kautta, jonka tieltä oma ehdollistunut tahto on täysin luonnollisesti ja vapaaehtoisesti
väistynyt (unohtanut itsensä).
Olisiko käynyt jopa niin,
että Jeesus itse oli lyönyt ”pallon” niin kauas ajallisen ja katoavan tuolle
puolen, etteivät jälkipolvet enää sitä riittävän helposti löytäneet?
Korvikkeeksi he kehittivät kiinteitä ajatusmuotoja (tunnustukset), joista
jokainen voi tunteissaan tai ajatuksissaan ottaa kopin.
Olisi jo korkein aika
esittää kysymys: kumpaa uskotaan enemmän, evankeliumien Jeesuksen sanomia, vai
riitaisten kirkolliskokousten päätelmiä?
***
Apostoli Paavalin sanomaa
on tietoisesti ja typeryyttään vääristelty palvelemaan ”kaupankäyntiä sieluista”
(maksavista osallistujista) tulkitsemalla häntä niin, että pelkkä kristillisten
käsitteiden – etenkin Nasaretin Jeesuksen konkreettisen toiminnan – sananmukainen
totena pitäminen (käsitteellinen usko tai uskottelu) kelpaisi pelastuksen (ikuiseksi
tulemisen) takeeksi.
Paavali joutui
sovittamaan kirjeidensä sanoman vastaanottajien ymmärryskykyyn soveltuvaksi ja
peitti usein syvimmät tarkoitukset ”lapsenmielisiltä” (vain hengellistä maitoa
sietäviltä, hylikoilta ja psykikoilta) erikoisiin ilmauksiin, joita vain ”hengelliset
(pneumatikoit)” osasivat tulkita oikein.
Apostoli toteaa
Korinttolaiskirjeessään: ”Me puhumme viisautta täydellisten (teleiosten) seurassa,
mutta emme tämän maailman viisautta emmekä tämän maailman valtiasten, jotka
kukistuvat, vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta (Vulgatassa, ”mysteerien
viisautta”).”
Tässä ei tietenkään ole
enää puhe mistään sanallisesta opastuksesta tai keskustelusta, vaan tajunnan
vapautumisesta ajallisten kokemusten luomista ehdollistumista asioiden
todellisen olemuksen suoraan ja välittömään tiedostamiseen – ylhäältä tulevaan
viisauteen.
Samassa kirjeessä Paavali
myös kirjoittaa, että Jumalaa todella rakastavan ihmisen henki voi tutkia
Jumalan salaisuuksia – kunhan ihminen vain on ensin tullut tietoiseksi
uinuvassa tilassa olevasta hengestään, joka on periaatteessa (in principio)
samaa olemusta alkuperänsä kanssa (koska henki on yhtä).
Sitä ennen apostolin
raskaana (kivuliaana) tehtävänä oli Galatalaiskirjeen mukaan kannustaa ja
patistaa ihmisiä siihen, että Kristus voisi jossakin vaiheessa saada heidän
olemuksensa myötä itselleen muodon – ajan ja tilan rajoituksiin soveltuvan
ilmauksen.
Roomalaiskirjeessään hän
kehottaa pukemaan ylleen Kristuksen – mikä ei tietenkään voi tarkoittaa persoonallista
(saati lihallista) Nasaretin Jeesusta, vaan sitä jumalallista tietoisuutta ja
olemusta, jonka puhtaasta edustamisesta Nasaretin Jeesus jossakin elämänsä
vaiheessa Kristus-nimityksensä ansaitsi.
***
Johanneksen evankeliumin
mukaan Jeesus edellytti seuraajiltaan pyrkimystä aivan samaan ”Poikuuteen”,
jossa hän itse Isänsä suhteen oli: ”että he olisivat yhtä (meissä) niin kuin
mekin.”
Mestari Eckhart tuo asian
selvemmin esiin korostamalla sitä, että ihmisen on tarkoitus pyrkiä aivan
samaan poikuuteen eli sisäiseen ja täydelliseen Kristus-tietoisuuteen (eikä
mihinkään muuhun) kuin Nasaretin Jeesus, sillä hengessä ei voi ilmetä
erillisyyttä (koska kaikki erillisyys – Jumalasta erillään olo – on
periaatteessa ”perisynnillistä”).
Kirkollinen tulkinta on
muodostunut sellaiseksi, että yksin historiallinen, persoonallinen Nasaretin
Jeesus on Jumalan ainoa poika, jonka kautta kulkee ainoa mahdollinen tie
pelastukseen. Käsitys on kaikkea muuta kuin universaali – jollaista piirrettä
kaikilta jumalallisilta asioilta voitaisiin eettisesti ja moraalisesti edellyttää.
Konkreettinen, ajallinen
sovitusteko nojaa pääosin juutalaisten paimentolaisheimojen ikivanhoihin näkemyksiin
veriuhreista, joiden kautta pyrittiin välttämään omien vääryyksien seurauksia (projisoimaan
syyllisyys itsensä ulkopuolelle) – käymään kauppaa jonkin jumalaksi mielletyn näkymättömän
olemuksen kanssa.
Joillekin harvoille
yksilöille konkreettinen uhrautuminen vakaumuksensa puolesta saattaa tietenkin
olla sisäisesti asetettu kynnys tai koettelemus, joka voi johtaa tajunnan
irrottautumiseen ajallisista sidoksistaan (consummatum est – se on täytetty).
Tajunnan irrottautuminen fyysisestä olemuksesta ei sinänsä tee siitä parempaa
tai huonompaa, vaan se säilyttää kuolemassa oman vakiintuneen luontonsa (ja
päätynee sen edellyttämään olotilaan).
Mestari Eckhart kuvasi
tällaiseen valmista, sisäisesti jo vapautunutta olemusta niin, että hän voi
luopua elämästään yhtä helposti kuin kananmunasta: koska hän tietää
kokemuksestaan olevansa joka hetki sisäisesti kuolemattomassa tilassa –
elämässä itsessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti