Skeptinen henkilö (kuten kuvan amerikkalainen taikuri James Randy) on epäilevä tai ainakin sellaiseen taipuva. Tavallisin skeptisyyden muoto tänä materialismin kukoistusaikana lienee kuitenkin jonkin asian periaatteellinen kieltäminen. Sitä voitaisiin kutsua psykologiseksi defenssiksi, torjunnaksi tai jopa uskonnoksi, jonka lyhyt ja ytimekäs tunnustus kuuluu: ”En usko.”
Skeptikot sanovat usein nojaavansa tieteisiin, joissa suhtaudutaan valitettavan nurjasti kaikkiin ilmiöihin, joita ei voida tieteen omin keinoin näyttää toteen. Monet skeptikoista pyrkivät innokkaasti osoittamaan kaikki sellaiset ilmiöt mahdottomiksi, joita he eivät itse voi käsittää tai hyväksyä.
Skeptisismi ei ole mikään uusi asia, sillä jo 2300 vuotta sitten Pyrrhon kehitteli ajattelutapaa, missä ihmiselle katsottiin olevan mahdotonta päästä käsiksi asioiden todelliseen olemukseen. Tätä perusteltiin sillä, että ihmisen aistit ovat koko todellisuuden kentän havaitsemiseen aivan liian rajalliset. Pyrrhon oli oikeassa siinä, ettei aistein ja mittarein tai edes laskennallisesti voida todentaa kaikkea ilmennyksenkään piirissä – saati jotakin sen mahdollista taustatekijää. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että ihmisen olemuksessa saattaa olla latentteja puolia omine kykyineen, joiden aktivoituessa havaintoja voidaan suorittaa tiloissa, joissa tavanomaiset luonnonlait eivät sellaisinaan päde.
Pyrrhonistit katsoivat, että ihmiselle oli jopa vapauttavaa todeta omat rajansa ja tyytyä sitten niihin. Tällainen ajattelu ei edes yritä motivoida ihmistä ylittämään rajojaan, koska se määrittää etsinnän jo ennakolta turhaksi ja mahdottomaksi.
Kaikki synoptiset evankelistat näyttäisivät todistavan pyrrhonistien päätelmien puolesta todetessaan yksimielisesti:
”Kuka sitten voi pelastua? Mutta hän sanoi: ’Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.’”
Päätelmä saattaa tosin olla virheellinen, mikäli katsotaan, että ihmisen sisimpään olemukseen on jäänyt jotakin alkuperäistä, jota ajalliset ehdollistumat eivät ole ”turmelleet.”
Kaikki kylväjävertaukset viittaavat siihen, että ihmisestä saattaa löytyä sellainen olemus, jossa ”jumalallinen siemen” voi herätä ja tulla tiedostettavaksi. ”Pelastumisen mahdollisuus” löytyisi siten ihmisessä mahdollisuutena olevasta tai ihmisen kautta toimivasta jumalallisesta olemuksesta.
Raamatussa ihmiseen kätkeytyvästä Jumalasta todistaisi mm. Luukas 17:21 (jonka tosin uusin raamatunkäännös vesittää), jossa Jumalan valtakunta sijoitetaan ihmisten sisikuntaan. Johannes 10:34 esittää vielä selvemmin (Ps. 82:6 siteeraten), että ihmiset ovat jumalia – ainakin alkuperältään, johon heillä olisi mahdollisuus palata sisäisesti.
***
Tänä tieteellisen materialismin kaudella suurin osa ihmisistä on oppinut suhtautumaan hyvin skeptisesti ilmiöihin, joita tiede ei löydä tai ei edes halua löytää vakuuttavia selityksiä. Tiedemiehet ”ujostelevat” toisiaan aivan samoin kuin papit – ja molemmat ammattiryhmät välttelevät liian rohkeita avauksia säilyttääkseen uskottavuutensa omissa piireissään.
Skeptikon vastakohdaksi esitetään usein dogmaatikkoa, mikä ei kuitenkaan ole täysin oikeutettua muuta kuin silloin, jos henkilö sitoutuu ja pitäytyy vain ja ainoastaan dogmien puitteissa. Monet dogmaatikot ovat kuitenkin lähinnä dogmien tutkijoita, joiden oma ajattelu saattaa sisältää hyvinkin paljon sananmukaisista dogmeista poikkeavia näkemyksiä.
Dogmaattisuutta voi tietenkin esiintyä kaikilla elämänalueilla silloin, kun ihmiset katsovat jonkin ajattelumallin edustavan ehdotonta ja muuttumatonta totuutta. Ajatusmallit kuitenkin vain viittaavat symboloiviensa asioiden suuntaan.
***
Niin sanottu kriittinen ajattelu ei ole samaa kuin skeptisyys, johon useimmiten sisältyy runsaasti ennakkoasenteita. Kriittisyys on tapa tarkastella asioita avoimesti ja tuoreesti useilta eri näkökannoilta. Sen ”onnistuminen” edellyttää kykyä irtautua ainakin enimmistä ja pahimmista ennakkoasenteista ja totunnaisista ajatusmuodoista. Tämä edellyttää kykyä ”jarrutella” oman mielensä välittömiä reaktioita, jotka pitävät mukanaan aikaisempia ehdollistumia.
***
Entisaikojen kriittisen ajattelun esteenä toimi voimakas uskonnollinen vaikutus, omakohtaisen ajattelun pelko ja tietämättömyys. Tämän päivän ongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että materialistinen ajattelu on vallannut ja ehdollistanut lähes täydellisesti koko suomalaisen kulttuurin. Kriittisyys on muuttunut asenteelliseksi, jolloin lähestytään skeptisismiä.
Kriittisyyden ”akselin” ääripäistä löytyy hengellisissä asioissa fundamentalistinen teismi ja toisessa päässä kaiken kieltävä ateismi, jonka hieman lievempää ja sosiaalisesti hyväksyttävämpää muotoa kutsutaan agnostismiksi.
Suurin osa ihmisistä sijoittuu ääripäiden välille, ja heistä hyvin monien todellinen ”filosofia” on nimeltään välinpitämättömyys turhan vakaviksi koettuja teemoja kohtaan.
Ääripäät niin uskonnoissa kuin politiikassa ovat lähinnä toistensa reaktiomuotoja (Duvergerin ilmaus). Niistä löytyy kiinteisiin ajatusmuotoihin jäykistyneitä malleja ja usein myös käytäntöjä (kuten fasismista ja kommunismista).
***
Ihmiset hakevat usein ”kultaisia keskiteitä” niin hengellisissä kuin poliittisissakin asioissa. He luokittelevat itsensä mielellään humanisteiksi, sosiaalisesti asennoituviksi tai liberaaleiksi (uskonnollisessa tai poliittisessa merkityksessä).
Liberaalista ajattelusta onkin muodostunut jonkinlainen ”merkki sivistyksestä”, vaikka se ei hetikään aina ole kovin kriittistä, vaan sisältää usein automaattisesti sallivia, toisilta valmiina poimittuja ennakkoasenteita.
***
Kriittisyys edellyttää niin sanottua erotuskykyä, jonka avulla opitaan erottamaan ”hyvä pahasta” ja ”oikea väärästä” nojautumalla aluksi vertailuun (”hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiin”), myöhemmin asioiden kokonaisymmärrykseen.
Kriittisyydessä jätetään riittävästi tilaa ”paremmalle tiedolle”, mikäli sellaista sattuisi tulla eteen. Terveen kriittisyyden tarkoituksena on pitää ”oma leili riittävän joustavana”, että se sietäisi jotakin uutta – mahdollisesti ”parempaa vuosikertaa olevaa viiniä.”
Kriittisyys yhdistetään turhan helposti asioita, tapahtumia ja toisia ihmisiä kohtaan harjoitettavaan sanalliseen arvosteluun eli kritiikkiin (ja kriitikoihin).
”Elämän ylentämisen” kannalta kriittisyyden tulisi kuitenkin kohdistua ennen muuta omaan itseensä.
Siinäkin tulee luonnollisesti pysyä kohtuudessa, ettei ryhdytä askeettien tapaiseen itsensä ruoskimiseen ja pakottamiseen. Yritys rajata omat sisäiset ja ulkoiset toimet liian ahtaalle saattaa pysäyttää koko luonnollisen kehityksen.
Jotkut hengellisyyttä etsivät saattavat arkuuttaan pysähtyä jo ennen kuin heidän oma ”kaita polkunsa” on edes alkanut. Monia pitemmälle edenneitäkin Mestari Eckhart on varoitellut, että ihminen on kyllä saattanut löytää tien (menetelmän), mutta kadottanut Jumalan, joka on siihen kätkettynä (koska on keskittynyt tiehen – tavanomaiseen uskonnon harjoitukseen).
***
Äärettömän harvat koko ihmiskunnasta voivat lyhyen elämänsä aikana päästä välittömään, kaikki ajatusprosessit ylittävään tilaan ja tietoisuuteen, jossa asiat ilmenevät sellaisina kuin ne muuttumattomassa todellisuudessa (ydinolemuksessaan) ovat.
Muiden ei tietenkään ole syytä masentua, vaan yrittää parhaansa. Mikään aito ponnistus ei mene hukkaan, sillä ”lisääntyneet leiviskät” kertynevät pysyvästi ihmisen omaan sisäiseen olemukseen.
***
Ihmisen tajunta kehittyy hitaasti alkaen vaistoista ja tuntemuksista, joihin ajattelu alkaa luoda jonkinasteista järjestystä. Ihminen käyttää ajattelukykyään pitkään hyvin säästeliäästi ja poimii mieluummin toisten valmiiksi pureksimia näkemyksiä ja asenteita ennen kuin yksilöllistyminen voi alkaa.
”Järjen valo” alkaa tuikkia kunnolla vasta silloin, kun ihminen todella pohtii asioista omaehtoisesti.
Vasta kauan sen jälkeen hänessä voi syttyä ”ymmärryksen valo”, jonka avulla asiat voidaan suhteuttaa toisiinsa.
”Sielun valo” ilmenee alussa tilapäisinä oivalluksina, joista ei kuitenkaan muodostu pysyvää tietoisuuden tilaa.
”Hengen valo” edellyttää muutosta koko tajunnassa. Siinä tietoisuus irtoaa kaikesta ”jälkiperäisestä” – raamatullisesti ilmaisten ”luodusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti