Hengellisestä arkajalkaisuudesta

Kuva: Rafaello, Väittely pyhästä sakramentista

Kirjoittajissa ja lukijoissa löytyy henkilöitä, jotka ovat tottuneet tai sitoutuneet tiukemmin tai väljemmin kristillisen kirkon ainoina oikeina esittämiin uskontulkintoihin (ns. tunnustuksiin).

***

Jotkin kirjoituksistani saattavat koetella kirkollisten tunnustusten rajoja – monen mielestä osa niistä kulkeutuu selkeästi niiden ulkopuolelle – ja voi siten aiheuttaa jopa närkästystä.

Kirjoitusteni tarkoitus ei ole loukata tai halventaa ketään tai kenenkään ajattelua, ainoastaan nostaa perustellen (siinä määrin kun se puutteellisen ymmärrykseni rajoissa mahdollista) ja tyrkyttämättä esiin erilaisia mahdollisia lähestymistapoja elämän syviin asioihin.

Uuden testamentin mukaan voisi itse kullekin olla hyväksi silloin tällöin venytellä ”omia leilejään” kaatamalla niihin aikaisemmista poikkeavia ajatustapoja – etteivät leilit pääse liiaksi kovettumaan.

Uusi testamentti edellyttää ”lasten kaltaista avoimuutta”, mikä ei suoralta kädeltä torju mitään uutta, vaan antaa sen vapaasti kulkeutua tajunnan läpi, jonka tehtävänä on suodattaa siitä verkkoonsa mahdolliset ”hyvät kalat”.

Me ihmiset olemme täällä toistemme tukena ja turvana, sekä myös hiomakivinä, joiden tehtävänä on hioa pois pahimmat särmämme, että puhdas ja loistava ydinolemuksemme (Jumalan kuva meissä) voisi lopulta tulla näkyviin.

Miksipä muuten Matteuksen evankeliumin Jeesus olisi puhunut miekan ja riitaisuuden tuomisesta maan päälle rauhan sijasta, jollei ristiriidoilla ja erilaisuuden siedon oppimisella olisi ihmisyyden mentaalisen olemuksen jalostumisen kannalta merkitystä.

Vanhurskaaksi kutsuttu Jaakob kehotti suorastaan iloitsemaan kärsimyksistä, koska ne tuottivat (ellei niistä kierouduttu tai katkeroiduttu) luonteeseen kärsivällisyyttä, joka oli yksi edellytys sisäisen olemuksen puhdistumisessa ja täydellistymisessä.

***

Aina voidaan Pilatuksen tapaan pohtia sitä, mikä kussakin asiassa on totuus. Suhteellisten ja yksinkertaisten asioiden suhteen on myös mahdollista saavuttaa yhteisiä näkemyksiä niiden todennäköisestä luonteesta.

Hengellisiksi luokiteltavien ydinteemojen kohdalla kaikki suhteelliset näkemykset osoittautuvat kuitenkin pelkiksi viitteiksi, koska asiat eivät sijoitu ja rajoitu niihin aika- ja tilapuitteisiin, joihin inhimillinen tajunta on ehdollistunut.

Tässä lienee perussyy siihen, että hengellisiä asioita on kautta aikojen esitelty vertausten muodossa, joita ihmisten olisi tarkoitus pohdiskella omakohtaisesti niin pitkään ja perusteellisesti, että asioiden todellinen sisältö (ydinolemus) saattaisi lopulta avautua suorana tietoisuutena ja tiedostamisena itsessään (raamatun sanoin: elämänä itsessään – eli Siinä).

***

Nykyisen raamatuntutkimuksen pohjalta saattaisi olla korkein aika sijoittaa Vanha testamentti historiallisena ja moraalisena (vieläpä tieteellisenä) auktoriteettina sinne, mihin se luonnostaan kuuluu: ikivanhan juutalaisen perimätiedon piiriin.

***

Suomalaiset eivät ota Kalevalaansa historiallisena teoksena, vaan pitkien aikojen saatossa syntyneenä, suullisena perintönä kulkeutuneena eepoksena, jonka Lönnroth on varsin hiljattain järjestellyt ja toimittanut kirjalliseen muotoon.

Kalevalaa on tosin osaksi (teosofiaan sekoittaen) käytetty hengellisenä viitekehyksenä Matti Kurikan johtamassa suomalaisten siirtokunnassa Kanadan Sointulassa. Siellä mm. naiset (Väinön tyttäret) olivat täysin yhdenvertaisia miesten kanssa – ollen (alkuvuosisatojen valentinolaisten tapaan) oikeutettuja kulkemaan henkisissä ydinjoukoissa.

***

Vanhan testamentin ottaminen suoranaisena tai erehtymättömästi välitettynä Jumalan sanana ei ole perusteltavissa, koska se sisältää (ainakin sananmukaisesti tulkiten) runsaasti eettisesti ja moraalisesti kyseenalaista ainesta (kuten suhtautuminen muihin kansoihin, rangaistuskäytännöt, naisten asema, eläinuhrit ja ääretön suvaitsemattomuus). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kirjasta asiallisesti suodatettuna ja tulkittuna löytyisi yleviä, nykypäiväänkin sovellettavissa olevia ajatuksia.

Ihmisillä on järki ja jonkinasteinen ymmärryksen itu juuri siinä tarkoituksessa, että hän sitä käyttäisi: koska se on tärkein hänelle suotu leiviskä – todellisen viisauden esiaste.

***

Valitettavasti jo varhaisessa vaiheessa pääsi muodostumaan hengellisten tekstien kirjaimellinen (terve?) tulkintatapa, jollaista tosin kirkkoisä Origenes piti idioottimaisena.

***

Tiedetään hyvin, että Nasaretin Jeesus asettui opetuksissaan vastustamaan vanhaa juutalaista uskonnollisuutta, joka nojasi konkreettisiin käytössäännöksiin ja tapoihin. Muodollisten toimien kautta yritettiin usein ”ostaa Jumala” edistämään ihmisen asioita. Tällaista ”kauppiaan kaltaisuutta” Jeesus ei hyväksynyt, koska sellainen ei millään tavoin edistänyt muutosta ihmisen mielen alueella, joka Jeesuksenkin mukaan oli elämän ainoa todella merkittävä tavoite.

***

Vaikka apostoli Paavalin sanotaan olleen alun perin tyypillisen juutalaisuuden edustaja, voitaneen hänen ”kääntymyksen jälkeisiä” (tosin monissa kohdin varsin epäselviä) esityksiään (varauksin) pitää suhteellisen puhtaina Jeesuksen opetusten tulkintoina.

Kirjeiden mukaan jotkut tahot (ainakin Keefas, Pietari) pyrkivät kuitenkin jo hänen aikoinaan sekoittamaan tulkintoihin vanhaa juutalaisuutta, jonka osuus kasvoi huomattavasti toisen vuosisadan aikana (mm. synagogatavat ja naisten alisteisuus).

***

On syytä muistaa, että kaikki Uuden testamentin evankeliumit syntyivät vasta Paavalin toiminnan jälkeen (aikaisin vasta 70-luvulla), joten hänen kirjeensä edustavat Uuden testamentin vanhinta puolta. Lisäksi hän oli ollut kosketuksissa Jeesuksen seuraajiin (Jaakobiin, Keefakseen ja mahdollisesti Johannekseen), jotka itse eivät kirjanneet mitään muistiin (joitakin epämääräisiä kirjeviitteitä Matteus-publikaanin hebreaksi kirjoittamasta tekstistä on jäänyt).

***

Evankeliumeita tarkasteltaessa on otettava huomioon, että niiden sisältöön on vaikuttanut mm. kirjoitusajankohdan olosuhteet (erityisesti kirjoittajan omaa kristillistä piiriä koskevat), kirjoittajan haltuunsa saama kirjallinen (jota lienee ollut varsin rajallisesti) ja suullinen perimätieto, sekä tietenkin evankelistan itsensä ennakkonäkemykset.

Suullinen perimätieto saattaa muuttua jo muutamassa tunnissa – saati muutamassa vuosikymmenessä. Eri yhteisöissä on siten saatettu kertoa paljonkin toisistaan poikkeavia opetuksia ja tapahtumia, joihin on lisäilty samaan aihepiiriin istuvia teemoja.

Alun perin vertauskuvallista ainesta on myös voitu muuntaa konkreettisiksi tapahtumiksi, jollaisiin mm. Temppelin puhdistus saattaisi lukeutua (lienee allegoria sielun puhdistamisesta).

***

Jotkut saattava yhä ajatella, että evankeliumit ovat Jeesuksen opetuslasten kirjoittamia, omin silmin todistettuja dokumentteja, mutta sellaisia ne eivät todellakaan ole.

Evankelistat (etenkin Matteus) ovat lisäilleet aforismiperimään elämäkerrallista ainesta (kuten kertomus Jeesuksen syntymästä), yhdistelleet opetuksia (Vuorisaarna), etsineet löysiä yhtymäkohtia Vanhaan testamenttiin (surujen mies), sekä esittäneet (erityisesti Johannes) täysin omintakeisia teologisia tulkintoja.

Uuden testamentin tutkijoiden (ns. Jeesus-seminaarin) mukaan evankeliumien ”autenttisuusaste” (se, mikä osuus tekstistä oli todennäköisesti Jeesuksen itsensä ilmaisemassa muodossa) oli parhaimmillaan 17 % luokkaa (Luukkaan ja Tuomaan versiot).

***

Tunnettujen evankelistojen lisäksi hyvin monet muut ovat ensimmäisten vuosisatojen aikana kirjanneet ja tulkinneet Jeesuksen persoonaan liittyvää perimätietoa, josta aikoinaan kanonisoitiin ainoastaan neljä käytännön opetuksien kannalta riittävän samankaltaista.

Evankeliumeita on (toistaiseksi) löytynyt yli viisikymmentä eri versiota: mm. Marian, Pietarin, Filippuksen, Tuomaan ja jopa Juudaksen nimikkeillä. Niistä voi nähdä, miten monin eri tavoin alkuperäistä Jeesuksen opetusta ja persoonaa on tulkittu, ennen kuin voitolle päässyt suuntaus v. 325 kutisti ”koko totuuden” Nikeassa (pakanallisen keisarin myötävaikutuksella) muutaman sanallisen toteamuksen muotoon.

Kirkko on valtaan päästyään leimannut kaikki poikkeavat tulkinnat harhaopeiksi ja pyrkinyt (usein keinoja kaihtamatta) tukahduttamaan sellaisten esiintymiset ja esittäjät heti sen jälkeen, kun kirkko keisari Theodosiuksen aikana sai aseman ”ainoana oikeana ja oikeutettuna uskonmuotona.”

Nag Hammadin löydöksen (v.1945) jälkeen tutkijoiden käytettävissä on ollut yli 50 kirjoituksen kokoelma, josta on saatu suoraa tietoa siitä, miten alkuvuosisatojen valtavirrasta poikkeavat suuntaukset itse tulkitsivat Jeesuksen perimää.

Eräs tunnetuimmista varhaisen kristillisyyden tutkijoista on amerikkalainen Princetonin yliopiston professori Elaine Pagels, jonka kirjasta ”Gnostilaiset evankeliumit” on poimittu alla olevan linkin ote

 ”Kenen kirkko oli oikeakirkko?”

***

Nikean (Nikaian) jälkeen kristillisten näkemysten ”kehitys” on periaatteellisessa mielessä ollut lähinnä ”kiistaa makuasioista”, jollaista näkemystä saatetaan tosin vierastaa näin reformaation juhlavuotena. Reformaatio koski kuitenkin ainoastaan joitakin tulkinnallisia yksityiskohtia ja varainhankinnan ylilyöntejä (anekauppaa).

***

Vanhan testamentin ”varjo” lienee heijastunut Uudenkin tulkintaan niin paljon, ettei Jeesuksen opetusten syvimpiin ulottuvuuksiin ole haluttu sukeltaa, vaan on poimittu niistä käytännöllisiä elämänohjeita ”reunahuomautuksiksi Mooseksen käskyille”.

Haluttomuuden syynä voi olla se, että Jeesus itse esitti aivan liian ankaria vaatimuksia (luonnollisen itsekkyyden täydellistä kadottamista), jotka ihmisten tuli täyttää, mikäli he todella pyrkivät läpäisemään ahtaan portin ajallisesta ja tilapäisestä ajattomaan ja pysyvään.

Tällaiset vaatimukset eivät sovellu suurten ihmisjoukkojen makuun, koska ihmiset haluavat saada pyrkimyksilleen välittömiä ja varmoja (ainakin sellaisiksi vakuuteltuja) vastineita – mieluummin ajallisen kaltaisia, mutta pitempään kestävämpiä.

Kirkollisen kristillisyyden selkeäksi ydinteemaksi on noussut juutalaisilta lainattu (tosin suuresti laajennettu) oppi sijaissovituksesta, jolle on (sananmukaisesti tulkittuna) hieman vaikeata löytää kantavia perusteita Uuden testamentin puolelta.

***

Laitostuvan kirkon johtajat alkoivat varsin pian esittää kirkkoon kuulumisen ainoana ja lähes riittävänä perustana pelastukseen (Antiokian piispa Gyprianus: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), ja ettei tarvinnut etsiä eikä kolkuttaa (Tertullianus), koska kirkon ulkopuolella ei ollut mitään löydettävissä, saati ketään avaamassa.

Pelastuksen saattoi myös saada heittäytymällä uskon takia kuolemaan (Tertullianus: vaihtakaa tunnin tuska iankaikkiseen elämään) – ja tämä ajatus elää valitettavan voimakkaana etenkin ”veljesuskonnon” piirissä.