Varsin monissa vanhoissa kulttuureissa on suoritettu erilaisia uhrimenoja jonkin edun saamisen tai ikävän asian torjumisen toivossa. Periaatteessa lienee kyse eräänlaisesta tasapaino-ajattelusta: jonka mukaan elämässä kaikki on vastikkeellista – jonkin asian saavuttaminen edellyttää jostakin muusta luopumista.
Uhrilahjaksi ovat kelvanneet jotkin luonnolliset asiat kuten kukat, viljansiemenet, hyötyesineet, eläimet tai jopa ihmiset. Jumalan katsotaan usein pystyvän ottamaan uhrin parhaiten vastaan varta vasten nimetyillä uhripaikoilla.
Veriuhrit, joissa eläin tai toisinaan ihminenkin surmataan uskonnollisen rituaalin yhteydessä, ovat valitettavasti kuuluneet oleellisena osana moniin muinaisiin uskontoihin. Niissä uhrina on veri tai pikemminkin uhrattavan olennon elinvoima, jonka katsotaan vapautuvan veren mukana suostuttelun kohteena olevan olemuksen (usein jumalaksi uskotun) käyttöön.
Aivan eri asia on se, onko elinvoiman konkreettisella vapauttamisella mitään vaikutusta henkiseen, jumalalliseen perustaan tai olemukseen, vai ollaanko tekemisissä joidenkin puolipersoonallisten näkymättömien luonnonvoimien (Paavalin mainitsemien alkeisvoimien) kanssa.
Näkymättämiä elämänmuotoja saattaa todellisuudessa olla huomattavasti enemmän (mikäli vanhoihin perinteisiin on luottamista) kuin nykyinen umpimaterialistinen ajattelu haluaa tunnustaa. On mahdollista, että jotkut näistä voimista ovat ”persoja vapautuvalle elinvoimalle” ja saattavat silloin jollakin tavoin olla vastaanottavaisia keskitetylle inhimilliselle ajattelulle (ohjattavissa). Tällaista magiaa pahimmillaan kutsutaan ”mustaksi magiaksi” tai ”noituudeksi”, mikäli sitä käytetään itsekkäisiin tai jopa muita elollisia olentoja vahingoittaviin tarkoituksiin.
***
Ihmisyyden kannalta veriuhrien äärimmäisin uhrauksen muoto on tietenkin ihmisen surmaaminen. Aikoinaan sellaista harjoittivat monet kulttuurit: Antiikin kreikkalaiset, atsteekit, mahdollisesti myös keltit ja viikingit, samoin vanhat juutalaiset, jotka tosin raamatullisella aikana siirtyivät lähinnä eläinuhreihin.
Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjassa (27:29) todetaan, ettei Herralle tuomittua ihmistä voi lunastaa vapaaksi, vaan hänet on surmattava. Tuomarien kirjan (11:29–40) kuvauksen mukaan Jefta uhrasi ainoan tyttärensä ”hengen alaisena” Jumalalle, koska oli antanut lupauksen ennen voittoa ammonialaisista.
***
Ennen kristinuskoa suomalaisten tiedetään uhranneen ruokaa, rahaa, koruja, työkaluja, aseita ja kukkia. Veriuhreista ei kuitenkaan löydy pätevää näyttöä, ellei sellaisiksi luokitella kristillisen ajan (lähinnä 1600-luvun) noitavainoja. Niissä – tosin hyvin kyseenalaisin perustein – pyrittiin vapautumaan yhteisön kokemista pahoista vaikutuksista.
Ihmisen luita on tosin löydetty varsin runsaasti mm. Isonkyrön Levä(n)luhdan ”uhrilähteestä”, mutta kyse on nykytutkimuksen mukaan normaalista hautaustavasta (normaali kuolin jakauma, ei merkkejä väkivallasta).
***
Raamatulliset uhrikäytännöt keskittyvät Mooseksen (erityisesti 3.) kirjoihin, joissa tärkeänä pidettiin Jom Kippurin sovituspäivänä suoritettavaa kauriin uhraamista kansan syntien sovittamiseksi. Tästä juontuu nykyisinkin – tosin eri merkityksessä – käytetty sana ”syntipukki.”
***
Kristityt ovat luopuneet eläinuhreista, mutta kehittäneet historian myötä yhä merkittävämpään asemaan nousseen käsityksen Nasaretin Jeesuksen ristinkuolemassaan suorittamasta kertakaikkisesta sovitustyöstä.
Ajatuksen lähin perusta löytyy edellä mainitusta juutalaisten syntiuhrista, jossa uhrattavan olennon täytyi olla täysin vailla vikoja – kuten Jeesuksen tulkitaan olleen. Tällainen ajattelu olisi ollut ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa täysin käsittämätön – he kun pitivät Jeesusta lähinnä täydellisenä esikuvana.
Myös kirkon alkuvuosisatoina useat suuntaukset eivät voineet hyväksyä ulkopuolisen sovituksen tai omakohtaisen fyysisen uhrautumisen ajatusta. Ne molemmat kuitenkin saavuttivat suosiota, koska ne eivät vetoa järkeen, vaan puhuvat tunteen kieltä, jonka ihmiskunnan enemmistö tunnistaa.
Suomessa Santeri Alkion ja Arvid Järnefeltin kaltaiset (ja monet muut) syvästi uskonnolliset ajattelijat eivät katsoneet sijaissovituksen olevan mahdollista – Järnefeltien perheessä sellaista pidettiin jopa siveettömänä ajatuksena.
***
Sijaissovituksen vanhatestamentilliset perusteet eivät ole vakuuttavia. Useat profeetat korostivat, että ihmisen oikea mielenlaatu oli huomattavasti tärkeämpää kuin mitkään uhrit.
***
Uuden testamentin puolella evankelista Matteus (9:13) kirjaa Jeesuksen sanoiksi: ”Laupeutta minä tahdon, enkä uhria.” Markus (12:) kirjoittaa: ”Ja rakastaa Häntä kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit.”
***
Kristinuskon sovitusnäkemys perustuu erityisesti Paavalin Heprealaiskirjeeseen. Käsityksen mukaan Kristuksen kuolema oli lopullinen ja täydellinen uhri ihmisten syntien sovittamiseksi, minkä vuoksi sen jälkeen muita syntiuhreja ei enää tarvittu. Ihmisen osaksi jäi vain omakohtainen uskominen suoritettuun pelastustoimeen.
Hebrealaiskirje ei kuitenkaan ole Paavalin laatima (nykyisin ainoastaan seitsemän kirjettä kolmestatoista katsotaan aidoiksi), vaan edustaa paljon myöhäisempää tulkintaa. Kirjeessäkin (10:4-8) viitataan tosin veriuhrien tarpeettomuuteen.
Lisäksi on tiedossa (Simo Parpolan tutkimuksien nojalla), ettei sijaissovituksen ajatus (ja moni muu kristillisenä tunnettu ajatus) ollut pelkästään juutalaisten käytössä. Ajatus löytyy jo Mesopotamiasta, jossa se oli hovirituaali, missä sijaiskuninkaan kruunaus ja hautaaminen olivat julkisia tapahtumia, joita myös juutalaiset olivat seuranneet Baabelin vankeuden aikaan. Riitin taustana oli ajatus kuolemansyntien sovittamisesta viattoman ja avuttoman sijaiskärsijän kautta. Esimerkiksi Assyrian kuningasta vastaan kapinoivat vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla viattomat elävältä viattomat poikansa.
***
Se että ihminen luopuu vapaaehtoisesti jostakin omaamastaan asiasta, saattaa tietenkin aikojen saatossa ”jalostaa” hänen luonnettaan. Sotien aikaan uhrialttiutta vaatimukset olivat äärimmillään – tosin ei aina vapaaehtoisuuden pohjalta.
Myös kieltäytyminen aistillisista ja mielihyvään liittyvistä asioista tulkitaan joskus uhriksi – katolisen kirkon puolella sellaiseksi katsotaan myös ehtoollinen.
***
Hengellisessä mielessä kaikki evankeliumit nostavat selkeästi todellisen elämän löytämisen ehdoksi sen, että yksilö kadottaa tavanomaisen näkemyksensä elämästä, joka pohjautuu lähes täysin ehdollistumiseen ulkoisiin, ohimeneviin ilmiöihin.
Kaikki ulkoisen kokemisen kautta saatavissa oleva on parhaimmillaankin yhä ”riivaajien viisautta”, kuten Jaakob asiaa kuvasi. Ihmisen tulee tietenkin tiedostaa oma vajavuutensa ja alkaa sitten purkaa typeriä kiintoajatuksiaan (pehmittää kovettunutta ”leiliään”). Ihmisen pitää ”isota ja janota” jotakin kestävää, kunnes hän lopulta on sisäisesti valmis ja vapaa kohoamaan kaiken ajallisen ja rajallisen yläpuolelle.
Tätä edeltää yleensä pitkäaikainen prosessi, jota raamattu kuvaa symbolisesti ”tuhlaajapojan paluumatkaksi.” Siihen liittyy jossakin vaiheessa myös ”autuas murheellisuus”, joka johtuu siitä, että ulkoinen alkaa menettää täysin entistä houkuttavuuttaan.
Entiseen näkemykseen ei yleensä enää ole paluuta, joten sekin on tavallaan ”tarjottava uhriksi” – odottamatta kuitenkaan mitään vastinetta.
Sillä Jumalansa kanssa ei voi käydä kauppaa – ihminen kelpaa Hänelle vain typeryyksistään irtautuneena kokonaisuutena – täydellisen antaumuksen tilassa.
Marttyyrikirkon aikaan johtajien suosittama Jeesuksen seuraaminen konkreettiseen kuolemaan ei ajatuksena kestä kriittistä tai eettistä tarkastelua. Ajatusta vastaan voidaan nostaa uutiset tämän päivän ”marttyyreista”, jotka hekin uskovat (todennäköisesti kristityiltä aikoinaan omaksumansa ajatuksen nojalla) saavuttamansa ”uhrinsa kautta” välittömän paratiisitilan.
***
Ihmiset voivat aina sovitella ja korjailla omia virheitään ja jossakin määrin avustaa sellaisessa myös toisia. Jokainen luo kuitenkin omaa ihmisyyttään omaan sisäisyyteensä. Ulkopuolisen on mahdotonta saada siinä aikaan kovin suuria muutoksia – etenkään sellaisia, joihin asianomaisella ei ole halukkuutta.
***
Todellisuudessa ei liene kovin merkittävää, millaisiin käsitteellisiin määritelmiin kukin ajattelussaan päätyy. Olennaista on lähinnä se, millaiseksi kunkin ajattelu muovaa hänen sisäisen olemuksensa: tuleeko siitä niin avoin ja aito, että se voi luopua kaikista kestämättömistä ehdollistumistaan ja antautua Sille, joka ei pyydä mitään, koska Siinä on kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti