Kustaa Hallio (1868–1936) valmistui papiksi parhain arvosanoin v. 1892. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Pohjanmaalle, Vähänkyrön pitäjän väliaikaiseksi kappalaiseksi. Hän kiinnostui tämän pitäjän Merikaarron kylässä toimineista Pohjanmaan mystikoista ja lainaili heiltä käsinkirjoitettuja kirjoja suuren kokoelman, toistasataa nimikettä – tosin palauttamatta alkuperäisille omistajilleen. Kirjat ovat nykyisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.
Vaikka Hallion puutteellista palautusintoa voidaan paheksua, pelasti se todennäköisesti suuren osan kirjoista tuhoutumiselta niitä mahdollisesti vähemmän arvostavien jälkipolvien käsissä.
Hallio oli yksi harvoista aikansa kirkon edustajista, joka oli myönteisessä mielessä kiinnostunut seurakunnassaan ilmenneistä poikkeavista uskonnollisista tulkinnoista. Hallion omien sanojen mukaan mystikot olivat ”laajatietoisia, syvällisesti ajattelevia kristittyjä”, ja hän jopa pahoitteli heidän pidättymistään uskonkäsitystensä levittämisestä.
Oppi-isänsä, tukholmalaisen Anders Collinin tavoin he eivät kuitenkaan pyrkineet suurten joukkojen opettajiksi, vaan rajoittuivat vakaviin etsijöihin. Jälkipolvien antama ”mystikko-nimitys” antaa tosin harhaanjohtavan kuvan tunteenomaisiin hurmostiloihin pyrkijöistä. Sellainen ei kuulunut ainakaan heidän kirjallisten esikuviensa: Jakob Böhmen, Johannes Taulerin ja näiden kahden taustavaikuttajan, Mestari Eckhartin opetuksiin.
Taulerin (n. 1300-1361) kristillisyyden avainkäsite oli Jumalan haltuun jättäytyminen – antaumus. Hänen mukaansa siihen liittyi kolme puolta: (1) maailmasta eroaminen, (2) omasta tahdosta ja tunteista luopuminen ja (3) lopulta jopa Jumalan jättäminen. Viimemainitulla ajatuksella Tauler tarkoitti sitä, että ihmisen tulee luopua omista Jumala-kuvitelmistaan (jotka edustavat ainoastaan ihmisen omia mentaalisia ehdollistumia).
Taulerin oppi-isä, Mestari Eckhart piti (Paavalista poiketen) antaumusta rakkauttakin korkeampana ominaisuutena, sillä ”antaumus on vapaa kaikesta luodusta eikä ota vastaan mitään muuta kuin Jumalan.” Eckhart tosin tulkitsee maailmasta eroamisen pikemminkin mielen irrottautumisena maallisista ehdollistumistaan (haluista ja ajatusmuodoista).
Pohjanmaan mystikot etsivät hengelliseen nälkäänsä kirjallisia virikkeitä, joissa ohjattaisiin välittömään ja välityksettömään Jumalan tuntemukseen. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että he olisivat halveksineet Nasaretin Jeesuksen elämää ja opetuksia.
***
Eckhart esittää joulusaarnassaan: ”Me olemme juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä jumalan toimesta alati tapahtuu ajattomuudessa, sillä tuo sama syntymä on nyt tapahtunut myös ajassa, inhimillisessä luonnossa.
Pyhä Augustinus (pitäisi olla Angelus Silesius) sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä tapahtuu ikuisesti, jollei se tapahdu minussa! Vasta sen tapahtuminen minussa on merkittävää.’
Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa. Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä.
Eräs viisas on sanonut: ’Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuuteen, laskeutui minuun korkeuksista, kuninkaalliselta valtaistuimelta salainen sana.’”
Johannes Tauler mukailee omassa joulusaarnassaan Eckhartia: ”Tänä päivänä pyhä kristikunta muistaa kolmea syntymää, joiden pitäisi ilahduttaa ja riemastuttaa jokaista kristittyä. Ensin maailman luomisen hetkellä Isä ikuisuudessa synnyttää Pojan, joka on Sanaa ja Järkeä. Toinen syntymä on se, mikä teki Mariasta äidin kaikkein puhtaimmassa ja koskemattomimmassa neitseydessä. Kolmanneksi Jeesus syntyy lakkaamatta jokaisen uskovan neitseellisessä sielussa.
Lienee selvää, että näiden molempien opettajien näkemysten ajatuksellisena painopisteenä oli pikemminkin Christus in nobis (Kr. minussa) kuin Christus pro nobis (Kr. puolestani).
***
Parisataa vuotta ennen Halliota uskonnollinen suvaitsevaisuus oli Suomessa varsin harvinaista. Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achreniusta voidaan pitää yhtenä edelläkävijänä. Lähes 150 vuoden ajan niin sanottu Konventikkeliplakaatti kielsi kirkon ulkopuoliset saarnat, mutta salli sentään virrenveisuun. Achrenius kiersi lain laatimalla todella pitkiä virsiä (Zionin Juhla-Wirret).
Hänen jälkeensä ”liberaaleja” pappismiehiä löytyi sieltä täältä. Lapuan pitäjänapulainen Johan Gummerus nuorempi ja Kauhavan kappalaisen apulainen Samuel Birling olivat ystävystyneet böhmeläistä oppia edustavan, isokyröläissyntyisen lasimestari Jaakko Wallenbergin kanssa (tämä oli jopa Gummeruksen pojan kummi). Nuoret papit joutuivat kuitenkin myöhemmin vaikenemaan, kun vanhempi papisto (omat lähisukulaiset) ryhtyivät vastatoimiin. Wallenberg tuomittiin kuolemaan ”väärien uskonnollisten oppien levittämisestä” (muutettiin työpalvelukseksi Hämeen linnassa, joka tarkoitti hänenkin kohdallaan ”viivästettyä kuolemantuomiota”).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti