Sisäinen hyppy tuntemattomaan

Nasaretin Jeesus Kristus kantoi ristinsä loppuun saakka ja toivoi, että myös hänen seuraajansa kantaisivat itsensä kadottaen omat ristinsä. Hänellä ei kuitenkaan ollut mielessä kaupankäynti Jumalan kanssa, jossa ihminen kuvittelee ostavansa itselleen autuuden luopumalla fyysisestä kehostaan – siitähän hänen on joka tapauksessa luovuttava. Ihmisen pitäisi luopua psyykkisistä kiinnikkeistään voidakseen vapauttaa tilaa henkiselle, joka ei itsenään voi ilmetä samaan aikaan ”lihan (ehdollisen mielen) kanssa.”

Marttyyrikirkon johtajat tulkitsivat Jeesuksen seuraamisen aivan liian konkreettisesti – heidän toisinajattelijansa (gnostikot) pitivät tietoista kuolemaan hakeutumista elämän tarjoamien sisäisten kasvumahdollisuuksien hukkaan heittämisenä.

Suuren hengen mestarin vapaaehtoinen uhrautuminen saattaa olla hyvin eri asia kuin tavallisen inhimillisen olemuksen, joka ei tunne kosmisia lakeja.

Todellinen ”pelastava uhri” lienee kuitenkin oma ego tai siihen piintynyt ominaisuus, joka sitoo ihmisen mielen ajallisiin, ulkoisiin ilmiöihin ja itsekeskeiseen näkemykseen. Niin kauan kuin ihminen pysyy tällaisessa tajunnallisessa tilassa, ei mitään todellista muutosta tietoisuuden laadussa – saati vapautumista – voi tapahtua.

Jokaisen on jossakin vaiheessa ”asetuttava ristille”, kulminaatiopisteeseen, jossa kaikkien ulkoisen elämän (”perisynnin”) synnyttämien kiinnekohtien on määrä menettää merkityksensä ja vapauttaa tilaa jollekin täysin määrittelemättömälle.

Ihmisen on turha luoda mielikuvia Jumalasta tai jumalallisista asioista. Mielikuvat ovat hänen oman mentaalisen olemuksensa tuotteita ja saattavat jopa estää todellisuuden avautumisen, mikäli ihminen pysähtyy niihin ja tulkitsee ne varmoiksi pelastuksensa merkeiksi.

Jumala on henki, joka on jakamattomana niin pienessä kuin suuressa – mutta ei rajoitu mihinkään eikä ole määriteltävissä miksikään. Paavalin mukaan ”Hänessä me elämme, liikumme” – ja parhaassa tapauksessa lopulta myös olemme, kunhan ensin vapaaehtoisesti päästämme irti ”jonakin erityisenä olemisesta, tulemisesta ja menemisestä.”

Inhimilliseksi ihmiseksi oppiminen on hidasta – sen rajoituksista pois oppiminen on vielä paljon vaikeampaa ja sisältää useimmiten kärsimyksen tuskaa. Viisas Jaakob ei turhaan kehottanut iloitsemaan kärsimyksistä, jotka auttavat ihmistä irrottautumaan tilapäisistä ja katoavaisista asioista – oma persoonallisuus mukaan lukien.

Ihminen pitää kuitenkin lujasti kiinni siitä, mihin hän on tottunut ja ehdollistunut, sillä ”tuttu helvetti” tuntuu usein turvallisemmalta kuin ”vieras taivas.” Todellisuudessa taivas onkin täysin vieras asia erillisyyteen ja ulkoisiin ilmiöihin tottuneelle inhimilliselle tajunnalle. Taivasta ei edes havaita (valkeus loistaa pimeydessä …) vaikka sen sanotaan olevan kaikkialla ja kaikessa – Luukkaan 17:21 mukaan myös sisällisesti teissä.

Tuomaan evankeliumi 77 kirjoittaa:

Jeesus sanoi: ”Minä olen valo heidän kaikkien yläpuolellaan. Minä olen kaikkeus. Minusta kaikkeus on lähtenyt, ja minun luokseni se on jälleen palannut. Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Ihmiset pyrkivät tekemään ulkoisen elämänsä yhä mukavammaksi ja uskovat sen parhaimmillaan johtavan pitkäkestoiseen onnen tunteeseen. Ihmisen mielessä on ominaisuus, joka aiheuttaa sen, että kaikki saavutukset menettävät ajan mittaan merkityksensä. Tämä ominaisuus on tietoisuuden evoluution kannalta välttämätön – raamatun vertauksissa sitä kuvataan mm. tuhlaajapojan pitkänä matkana ja kääntymisenä lopulta kaikkeen kyllästyneenä ”Isänsä kodin suuntaan.”

Tuomaan evankeliumi 28 kirjoittaa samasta asiasta (meistä kaikista tuhlaajapojista ja -tytöistä):

Jeesus sanoi: ”Minä asetuin seisomaan keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista.  Sieluni tunsi tuskaa ihmisten tähden, sillä he olivat sisäisesti sokeita eivätkä nähneet. Tyhjinä he ovat tulleet maailmaan, ja tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he kuitenkin ovat juopuneita.  Kun he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät.”

On täysin selvää, ettei Tuomas puhu liiallisesta alkoholin nauttimisesta, vaan samastumisesta ulkoisen elämän ilmiöihin ja omaan persoonalliseen itseensä. Tällainen samastuminen on hengen kannalta ”tyhjyyttä” – mikäli ymmärrys ei ole avautunut ilmiöiden ja oman itsensä ydinolemukseen (kääntynyt sisään – mieluiten kaikkein sisimpään).

Jaakob (se vanhurskas) ymmärsi selvästi, että todellinen viisaus on luonteelta jotakin aivan muuta kuin kirjoista, kouluista ja kokemuksista opittavissa oleva, jota hän kutsui yhä ”riivaajien viisaudeksi.” Todellinen viisaus on kaikkien asioiden ja ilmiöiden ydinolemuksen suoraa ja välitöntä havaitsemista siinä itsessä, joka on sisäisesti yhtä Suuremman Itsen kanssa.

Ainoastaan sellaisesta viisaudesta käsin asiat voidaan nähdä muuttumattomina perusolemuksinaan ja ”tuomita oikein” – johon Joh. 5:30 selvästi viittaa:

”En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt.”

Voimme tietenkin puolustella omaa kykenemättömyyttämme sillä, että me tavalliset ihmiset emme ole Isän lähettämiä – mutta siinä saatamme olla täysin väärässä:

Johannes 10:34 kirjoittaa (Psalmia 82 siteeraten): Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?

Ihmisyytemme henkinen alkutila ja -olemus lienevät aivan samoja kuin Nasaretin Jeesuksella (tai jollakin hindulla, buddhalaisella tai muslimilla), mutta me emme yleensä ole siitä tietoisia, koska emme ole sellaiseen tilaan vielä ”syntyneet ylhäältä”, vaan samastumme yhä (hengen kannalta) pimeyteen (suoritamme korpivaellustamme).

”Kristuksen päälle pukeminen” ei liene mikään ”helppo aamutoimi”, johon valmistaudutaan (armeijan tapaan) parissa minuutissa. Ongelma on siinä, että meidän pitää riisua olemuksemme kaikista ehdollistumistamme, että me tarjoisimme Paavalin toiveiden mukaan ”Kristukselle muodon” – oman puhtaan kokonaisolemuksemme ilman elämän synnyttämiä vääristymiä.

Keskiaikainen kristillinen opettaja, dominikaani Johannes Tauler, vertasi ”ahtaan portin läpäisyä” käärmeeseen (jolla kuvataan usein myös viisautta). Käärme etsii kaksi toisiaan vasten nojaavaa kiveä ja tunkeutuu niiden ahtaasta välistä päästäkseen eroon entisestä nahastaan.

Ihmiset saattavat kyllä etsiä ja kolkutella, mutta etsiessään he samalla kiinnittävät huomionsa kaikkeen tuntemaansa ja haluamaansa – kolkuttaessaan pitävät toisella kädellä (tai sydämellään) kiinni kaikesta, mitä he maallisessa elämässään arvostavat.