Ihmisen kokonaisolemuksesta

Länsimainen käsitys ihmiseen kuuluvista olemuksista lienee aikojen saatossa pahasti yksinkertaistunut ja tullut hyvin sekavaksi. Näkemys on lisäksi aivan liian kehokeskeinen, mikä on sinänsä kristillisyyden ydinsanoman vastaista.

Johannes 6:63 kirjoittaa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään hyödytä.”

Johannes puhuu tässä ihmisen olemuksen kahdesta ääripäästä, ajattomuudessa olevasta hengestä, jota voitaisiin kutsua Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:26) tai jopa hänen taivaalliseksi isäkseen.

Valitettavasti hengeksi ja henkiseksi on jossakin vaiheessa alettu kutsua lähes kaikkea aistein havaitsematonta. Puhutaan jopa henkensä menettämisestä, kun todellisuudessa on kyseessä tilapäisen, ajallisen kehon menettäminen.

Ani harvat ihmiset ovat tietoisessa yhteydessä ajattoman henkensä kanssa. Miten he voisivat sen menettää?

***

Toinen sekaannus on syntynyt hengen samastamisesta sieluun. 1. Mooseksen kirjan 2:7 kuvailee epämääräisesti sitä, kun Jumala vuodatti ihmiskunnan keholliseen olemukseen elämän hengen – ei rajatonta ja ajatonta henkeä – vaan sielullisen olemuksen. Sen kaukaisena tehtävänä (mikä Paavali oivalsi oikein) oli koota koetun elämän satoa niin kauan, että sielu voisi jossakin vaiheessa toimia alustana hengen ja alempien olemusten yhdistymisessä – niin sanotussa ”ylhäältä syntymässä.”

Henki on luonteeltaan ajaton, eivätkä inhimilliset toimet sinänsä voi siihen vaikuttaa – toisin kuin sielulliseen olemukseen, jota voidaan kutsua myös ihmisen järjellisen olemuksen jumalallisemmaksi ja ennalta olevaksi puoleksi (jonka ennalta olo tosin kiellettiin v. 553 jKr.).

***

Usein väitetään, että niin sanottu omatunto on suoranaista jumalallista perua, mikä lienee äärimmäisen harvinaista.

Tavallisin omantunnon ääni on kotoisin yhteisön luomista ehdollistumista, lauman äänestä, joka soimaa silloin, kun yksilö toimii yleisen normiston vastaisesti. Omatunto saattaa tietenkin saada vaikutteita yksilön sisäisestä luonteesta (jolloin siinä olisi jotakin omaa), siinä määrin kuin sellaista on muodostunut hänen sielulliseen olemukseensa.

***

Tavallisin näkymätön olemus, jonka kanssa ihminen on tekemisissä, muodostuu hänen tunteistaan ja ajattelustaan. Sitä tulisi kutsua mieleksi siitäkin syystä, että se tuottaa aistimuksista mielikuvia, joita se säilyttää (erilaisine tunnelatauksineen) muistissaan (joka lukeutuu periaatteessa sielun voimien piiriin).

***

Sekä raamattu että käytännön huomiot todistavat, että ihmisen kehollinen olemus on koostunut samoista aineksista kuin maapallo. Vainajan siunaamisessa tulisi lähinnä todeta, että keho on menettänyt sen toimintaa ylläpitävät olemukset, ja palautuu nyt takaisin luonnollisiksi alkutekijöikseen.

Ihmisen hengelle ei tässäkään tilanteessa ole tapahtunut mitään. Hänen tunne- ja ajatuspuolensa jatkavat välittömästi tajuista elämää (eivät jää ”haudan lepoon”) tarkoituksena siirtää ja siivilöidä edeltäneen elämän kokemus sielulliseen olemukseen siinä määrin kuin se on kelvollista sisäisen olemuksen rakentumiselle.

***

Joissakin uskonnollisissa näkemyksissä (myös kristillisessä asketismissa) keho on katsottu pahuuden lähteeksi, jota tulee kurittaa ansaitakseen itselleen jotakin jumalallista. Keho sinänsä on kuitenkin viaton ja neutraali tekijä, joka mahdollistaa sisäisen kasvun, kunhan ihmisen tajunta saavuttaa takaisin alkuperäisen suuntauksensa.

***

Paavali kirjoittaa hieman epäselvästi (Room. 8:13), että ihmisen tulee hengellä kuolettaa ruumiin (koko persoonallisen olemuksen) teot, niin hän saa elää (pysyvän tietoisuuden tilassa).

Apostoli tarkoitti todennäköisesti sitä, että ihmisen tulee ensin muuntaa tunteensa ja ajattelunsa niin, etteivät kehoon tai psyykkisiin asioihin liittyvät (lihasta syntyneet) toimet muodosta tajunnan painopistettä. Vasta silloin ihmisyyden salatussa olemuksessa latenttina oleva henki voi aktivoitua eli tulla tietoisuuden pysyväksi keskukseksi (elämäksi itsessään).