Kaatuuko kirkko omiin uskomuksiinsa?

Tuleva arkkipiispa Tapio Luoma on huolestunut kirkon jäsenkadosta – joka tosin on yleistä muissakin Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa.

Luoman mukaan hengellinen ilmasto on Suomessakin muuttunut muutamassa vuosikymmenessä niin, että Jumalaan uskomisesta on tullut valtaenemmistölle vieras asia.

Luoman mielestä on kuitenkin harhaluulo, että seurakunta olisi vain palkattua henkilöstöä ja aktiivisia jäseniä varten. Seurakunta on tarkoitettu kaikille jäsenille.

***

Tilanteen korjaamiseksi Luoma esittää, että paikallisissa seurakunnissa on vain jatkettava hyvän työn tekemistä.

***

Näyttää kuitenkin siltä, ettei kaavamainen hyvän tekeminen riitä hillitsemään jäsenkatoa. Epätoivoiset tempauksetkaan eivät muuta suuntausta, koska todellinen repeämä on tapahtunut jo ajattelutavoissa ja asenteissa.

Lienee niin, että tavallisin nykyinen uskonto länsimaissa on materialismi. Kehitys sen suuntaan on tapahtunut muutaman sadan vuoden aikana. Keskiajan ahdas uskonnollisuus synnytti vastapaineen, joka alkoi vapautua Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen siivittämänä. Tieteellisen maailmankuvan vahvistuminen ja kriittinen raamatuntutkimus antoivat lisää pontta muutoksille.

***

Muutokset eivät sinänsä olisi ongelma, mikäli kirkko olisi ottanut ne huomioon, eikä vain jääräpäisesti pitäytynyt omissa näkökannoissaan. Raamattu varoittelee kovettuvista leileistä, kuolleesta kirjaimesta ja mauttomaksi käyvästä suolasta.

Kirkon piirissä ei kuitenkaan haluta myöntää erehdyksiä, koska sen näkemykset ja tulkinnat on jossakin vaiheessa julistettu ainoiksi oikeiksi – jopa jumalallisiksi.

***

Luoman mukaan Jumalaan uskominen on hieno ja elämää tukeva voimavara.

Monet kuitenkin mieltävät, että seurakuntien puitteissa Jumalaan tulee uskoa sillä tavoin kuin sitä on vanhastaan opetettu – niin että siihen yhdistetään Vanhan testamentin antama kuva veriuhreja ja etnisiä puhdistuksia vaativasta persoonallisesta, maskuliinisesta jumaluudesta.

Kun kuuntelee Helsingin yliopiston Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikan professoreita, Martti Nissistä ja Matti Myllykoskea, saa kuvan siitä, miten vähäistä on heihin verraten seurakuntien ydinjäsenistön yleinen tietämys oman uskontonsa perusteista ja historiasta.

Teologian tohtori Kari Kuula pahoitteli 1990-luvulla sitä, että papit eivät uskalla jakaa saamaansa tietoutta kuulijoilleen, jotka helposti asettuvat vanhoja näkemyksiä puolustaviin poteroihin, mikäli törmäävät uusiin.

Monet seurakuntalaisista saattavat yhä ajatella, että evankeliumit ovat apostolien laatimia. Ne ovat nykytutkimuksen mukaan syntyneet vasta vuosien 70 ja 110 välisenä aikana ja sisältävät varsin runsaasti kirjoittajiensa omaan syntyaikaan ja liikkeen profilointiin soveltuvia tulkintoja.

***

On helppo sanoa, että seurakuntien piirissä seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Käytännössä seinät kuitenkin tulevat yleensä varsin pian vastaan, mikäli joku esittää (jopa hyvin perustellen) tunnustuksista turhan paljon poikkeavia näkemyksiä.

***

Hengellisyyden, tai elämän syvimpien tarkoitusten ja tavoitteiden ymmärtämisen tarve, ei ole kadonnut minnekään – se on vain hieman hämärtynyt tämän päivän ulkoisen viriketulvan ja liian ristiriitaisten näkemysten vuoksi.

Jo Platon esitti, että yhteisön tasapainoisen kehityksen takia perusnäkemykset elämästä tulisi pysyä hedelmällisen vuorovaikutuksen kannalta riittävän yhtäläisinä.

Osa kristityistä pitäytyy yhä tiukasti vanhatestamentillisessa luomisnäkemyksessä ja kiistää evoluution (eli tarkoituksenmukaisen muutoksen) mahdollisuuden. Turhan monet väittävät, että koko raamattu on Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta, vaikka tutkijoiden enemmistö ja myös nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen tuovat esiin aivan toisenlaisia näkemyksiä.

***

Periaatteessa saattaisi olla niin, että jumaluuteen uskominen voisi luoda kelvollisen perustan ajattelulle ja asennoitumiselle, mikäli käsitteestä karsittaisiin suuri osa vanhan juutalaisen kulttuurin luomista peri-inhimillisistä näkemyksistä.

Edesmenneen Steven Hawkingin kaltaiset tiedemiehet eivät näe mitään funktiota persoonalliselle jumaluudelle, koska he katsovat universumia lakien alaisena prosessina – ei valmiiksi luotuna kokonaisuutena.

Muinaiset sumerit ja Jakob Böhmen kaltaiset osasivat kuitenkin yhdistää jumaluuden lähes nykyistä tieteellistä näkemystä vastaavaan kuvaan, jossa ajaton jumaluus on kaiken taustalla oleva ikuinen ja muuttumaton ydin, josta kaikki ilmennyksen lait ja niiden puitteissa syntyvät ja häviävät ajalliset muodot (aika mukaan lukien) ovat lähtöisin.

Jumalakuvaa voidaan siten laajentaa ja syventää, kunhan ei taas erehdytä rajaamaan sitä (rajoittamatonta) ahtaisiin käsitteellisiin puitteisiin, joiden puolesta sitten pian ”taistellaan.”

***

Lähes kaikkien ns. pyhien kirjoitusten nojalla voidaan päätellä, että absoluuttinen totuus on olemassa, mutta että ajallisuuden, käsitteiden ja ajatusmuotojen puitteissa kaikki on suhteellista ja viitteenomaista.

Johanneksen evankeliumi (8:32) vakuuttaa, että vasta totuuden omakohtainen tuntemus voi vapauttaa ihmisen olemuksen katoavuuden ja tajunnan katkonaisuuden kahleista.

Mikään ajattelutapa ei sellaisenaan kelvanne ”vanhurskauden merkiksi” – koska henki on luonnostaan jakamatonta ja eriytymätöntä, joten tajunnan yhdistyminen siihen edellyttää sen irrottautumista ”tästä ja tuosta”, koska muutoin ei voi muodostua riittävää kaltaisuutta.

***

Kirkon piirissä on turha kuvitella, että sen sanoman suhteen pätee sama kuin useiden muotivirtausten – niin että kärsivällisesti odotellen sanomaa tullaan taas suurin joukoin kuulemaan. Tällainen odottelu saattaa kestää ainakin yhtä kauan kuin Jeesuksen lihallisen toisen tulemisen 2000 vuotinen turha odotus.

Yhtä turhaa on pelkkien ulkoisten toimintojen modernisointi, markkinointiponnistusten lisääminen tai jopa toimintojen liberalisointi.

Tuomaan evankeliumin (89) Jeesus kysyykin: ”Miksi pesette maljan ulkopuolen? Ettekö tiedä, että sama, joka on tehnyt sisäpuolen, on tehnyt ulkopuolenkin.”

***

Moni nykyinen ihminen etsii todellista sisältöä, joka voisi avata ymmärrystä elämän kokonaisuuden suhteen.

Ihminen kaipaa ”elävää leipää”, sitä Isä Meidän Rukouksen ”(latinan) panem supersubstantialemia ja (kreikan) arton epiousionia” ­ – ei siis jokapäiväistä, vaan yliaineellista leipää, joka tyydyttää sisäistä olemusta.

Sakramentit, seremoniat ja kirjaimellisena esitetty sana ovat liian viitteenomaisia, että ne resonoisivat suoraan ihmisen sielullisen olemuksen kanssa. Näin on etenkin niiden yksilöiden kohdalla, jotka suuntautuvat asioihin mentaalisen olemuksensa kautta.

***

On kuitenkin aina syytä suhtautua tulevaan positiivisesti. Viisas Siirak (39:34) vakuutteli, että ”aikanaan kaikki osoittautuu hyvin kelvolliseksi!”

Siirak näyttää siten luottaneen sellaiseen evoluutioon, jossa toimii sisäinen, eteenpäin tähtäävä ohjaus, eräänlainen ”jumalallinen feedback.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisen itsensä tarvitse tehdä mitään asioiden tai itsensä edistämisen ja parantamisen suhteen.

Ihminen on saanut järjellisen olemuksen ilmeisesti harjoittamista varten, että hänestä joskus tulisi luova, eläväksi tekevä henki (viimeinen Adam), Kristus, eikä hän jäisi keskeneräiseksi sielulliseksi olemukseksi (ensimmäiseksi Adamiksi).