Selfie on englanninkielen selfportraitista kymmenkunta vuotta
sitten muodostettu sana. Suomenkielessä sitä vastaisi omakuva, otos tai itse
otettu valokuva.
Eräs vanhemman ikäpolven edustaja esitti sanalle suomenkielen
otos-sanasta tehtyä muunnosta, itosta. Se saattaisi olla jopa osuva nimi,
varsinkin kun se on lähellä retorisen suostuttelutaidon kolmea eri välinettä:
ethosta, pathosta ja logosta.
Valokuvaus rantautui Suomeen 1800-luvun puolenvälin jälkeen,
mutta kuvassa käynti ei vielä pitkään aikaan ollut kovin tavallista, sillä kuvaajia ja välineistöä ei löytynyt joka pitäjästä.
Alla oleva kuva on otettu isoisäni isoisän isästä joskus
1870-luvulla sadan kilometrin päässä kotipitäjästään (kuvaamo: Jakob Sandås,
Munsala).
Varhaisina aikoina ei tietenkään otettu kuvia itsestä, koska
kameroissa ei vielä ollut vitkalaukaisinta, eivätkä ne tarkentuneet kovin
lähelle. Alussa sulkimena toimi linssin edessä oleva tulppa.
Seuraavan vuosisadan alkupuolella valokuvaus yleistyi hyvin nopeasti.
Kamerat tosin ilmestyivät joka kotiin vasta vuosisadan puolenvälin jälkeen.
Silloin ne olivat keventyneet, ja oli päästy eroon hankalista lasilevyistä.
Ennen sotia (lasilevyaikaan) kaverikuvat tulivat hyvin
suosituiksi. Niiden ottopaikaksi etsittiin usein jokin mielenkiintoinen kohde,
kuten Napuen taistelun muistomerkki alla olevassa kuvassa (kuva: H. Tanttari).
Myös studiokuvia otettiin, joista esimerkkinä neljän neidon
kuva alla (kuva: H. Tanttari).
Työntekoakin haluttiin tallentaa kuviksi. Alla kuva tiilien
valmistuksesta (kuva: H. Tanttari).
Myös harrastuksia kuvattiin, kuten alla oleva painikohtaus
todistaa (kuva: H. Tanttari).
Varsin monet viime vuosisadan alkupuolen suomalaiset jäivät
kuitenkin omakuvia vaille, ellei suku lopulta otattanut kuvaa avonaisessa
arkussa (jollaisia kuvia löytyy vanhoista perhealbumeista). Tämä kuvaperinne ei
(onneksi) jatkunut enää viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
Kameroiden yleistyminen ei vielä pitkään merkinnyt sitä,
että kuvia olisi napsittu jatkuvasti ja ilman ”painavaa syytä.” Kuvia otettiin
lähinnä perhejuhlien ja lomamatkojen yhteydessä. Jälkimmäisestä alla yksi esimerkki
1950-luvun lopulta (kuva: K.J. Mielty).
Yksi hieman nykyaikaiselta selfieltä vaikuttava varhainen
(1920-luvun) kuvaustilanne löytyi Amerikasta
Samasta maasta löytyy myös kuvia, jotka muistuttavat hieman nykyajan
trendiä hakea mahdollisimman vaarallinen kuvauspaikka. Kuvan miehet eivät
kuitenkaan ole kiivenneet korkeuksiin jännityksen tai pätemisen vuoksi, vaan
ansaitakseen elantonsa.
Seuraavat nykyajan kiipeilijät lienevät matkassa aivan
toisenlaisin motiivein.
Kaikkein tavallisinta on tietenkin omien kasvojen kuvaaminen
muistoksi jostakin paikasta tai tilanteesta.
Monet haluavat ikuistaa itsensä joidenkin julkisuuden
henkilöiden kanssa.
Ennen valokuvauksen yleistymistä varsinaisia omakuvia oli
vain taiteilijoista itsestään. Muotokuvia maalattiin vain hyvin harvoista
persoonista joko tilaustöinä tai taiteilijoiden omiin tarkoituksiin.
***
Valokuva (kaikissa muodoissa) on mitä oivallisin väline
palauttaa mieleen muistoja. Kuvaamista kutsutaan toisinaan ikuistamiseksi, mikä
ei tietenkään ole täysin oikea käsite, koska kuvien kesto on rajallinen.
Lisäksi aivan liian monet vanhat henkilökuvat ovat hävitetty tai menettäneet informaatioarvonsa
sen takia, ettei niissä esiintyviä ole vaivauduttu nimeämään.
Nykyajan ongelmaksi saattaa muodostua kuvien valtava määrä,
josta on vaikea poimia ja säilyttää se aines, joka on olennaisinta.
Digitaalisten kuvien yleistyessä kuva-albumien menekki romahti, kun juuri
kukaan ei vaivautunut tulostamaan kuvia, saati liimailemaan ja nimeämään niitä
albumeiksi.
Onneksi kehitettiin menetelmiä, joilla digitaalisista kuvista
voidaan tulostamatta valmistaa hienoja kuvakirjoja (esim. Ifolor), kunhan
viitsitään nähdä hieman vaivaa.
Kuvaaminen sinänsä on niin helppoa, että sen oppii ”apinaveljemmekin
minuutissa.”
Hyvien muotokuvien ottaminen ei kuitenkaan ole
digiaikanakaan juuri sen helpompaa (tosin paljon halvempaa) kuin aikaisemmin,
sillä määrä ei takaa laatua.
Alla olevan kuuluisan kuvan Winston Churchillista on ottanut
Yousuf Karsh v. 1941. Kerrotaan, että kuvaaja on saanut pääministeriltä vaikeaan
ajankohtaan istuvan ilmeen nappaamalla yllättäen sikarin pois hänen suustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti