Tuonen maiden kartoitusta

Sanatarkasti ottaen Johanneksen evankeliumin (14:2) Jeesus puhuu Isänsä kodin ”monista asuinsijoista”, joihin hän oli menossa suorittamaan valmisteluita seuraajiaan varten. Jeesus ei todennäköisesti puhunut mistään kaikkeuden perustana olevasta taivaasta, todellisen ylösnousemuksen tilasta – sellaisessahan ei ole mitään valmistettavaa (koska siinä ei ole muutosta, ”vaihteen varjoa”). Todellisen taivaan sisäinen saavuttaminen edellyttäisi täydellistä muutosta tietoisuudessa, eikä olemuksessa enää saisi olla minkäänlaista ajallisen kokemuksen tuottamaa erillisyyden tuntemusta. Kyseisessä tilassa ei synoptisten evankeliumien mukaan ”naida eikä mennä miehelään.”

Kaikki kuviteltavissa olevat kuoleman jälkeiset tilat edustavat ”monia asuinsijoja”, psyykkis-mentaalisia olotiloja, joiden pääasiallinen tarkoitus on ”puida maallinen sato sielun vilja-aittaan kelpaavaan muotoon” (kuten Psalmissa 126:6 todetaan).

Vanha testamentti mainitsee tuonelan 65 kertaa, Uusi testamentti ainoastaan 10. Tuonela on kristinuskoa paljon vanhempi käsite, joka ymmärretään helposti samantapaiseksi, kaikille yhtäläiseksi olotilaksi kuin fyysinen maailma. Tuonela, vainajien psyykkisten olemusten tilana, saattaisi kuitenkin koostua juuri noista ”monista asuinsijoista”, joihin ruumiista poistuvat tajunnat ajautuvat pääasiassa luonnollisen affiniteettinsa mukaisesti.

On luonnotonta ajatella, että persoonallinen tajunta ruumiin kuollessa muuttuisi joksikin täysin toisen laatuiseksi. Tajunta säilyttää ominaisen laatunsa ja sisältönsä myös unen aikana, jolloin se on hieman erillään kehollisista aistivirikkeistään.

Kuolemassa vain karkein aistillinen olemus (maan aineksista koostunut) jää pois, jolloin tajunta toimii vapaammin omien tunteidensa ja ajatustensa luomissa puitteissa – ja niiden laatua vastaavassa ympäristössä. Vanhimpien näkemysten mukaan kehonsa menettänyt saattaa tosin ajautua alemmalle tasolle kuin mihin hänen sisäinen olemuksensa kuuluisi silloin, jos kuolema on täysin yllättävä tai hän itse on kuollessaan liiallisen pelon vallassa.

Yllättäen kuollut ei ehkä tajua tilaansa, vaan jää aivan liian lähelle fyysistä olotilaa ja mahdollisesti ihmettelee, miksi kukaan ei häntä enää huomaa (muuta kuin ehkä koirat).

Pelko tai traumaattinen tapahtuma on vetovoima (affiniteetti), joka pidättää tajunnan kaltaisiinsa tunnetiloihin, kunnes se jossakin vaiheessa vapautuu peloistaan.

Katolisen kirkon piirissä on (ainakin ollut) käsityksiä, joiden mukaan eloon jääneet voivat helpottaa kuolleen tilaa esim. sielunmessujen avulla. Jossakin määrässä elävien ihmisten tietoinen mentaalinen toiminta saattaa resonoida kuolleen (etenkin lähelle jääneen) tajuntaan ja rauhoittaa tai suunnata sitä uudelleen. Lienee kuitenkin selvää, ettei kuolleelle kukaan voi ostaa autuaallista tilaa – taivaallisesta tilasta puhumattakaan.

Fyysisen elinympäristön yksi erikoisuus on siinä, että se on kaikille siinä oleville tajuisille olennoille sama. Toinen ominaisuus on se, että siinä tajunta joutuu suuressa määrin mukautumaan fyysisiin olosuhteisiin.

Psyykkiset tilat – ne monet asuinsijat – poikkeavat fyysisestä molemmissa suhteissa. Persoonallinen tajunta ajautuu pääsääntöisesti sille ominaisiin psyykkisiin olosuhteisiin, jotka lisäksi jossakin määrin muuntuvat vastaamaan tajunnan sisältöä, kuten unessakin tapahtuu.

Kristillinen kirkko on mahdollisesti kadottanut alkuperäiset näkemykset kuoleman jälkeisistä tiloista ja korvannut ne kahden ääripään, taivaan ja helvetin, käsityksellä. Monipuolisempia näkemyksiä kuoleman jälkeisistä tiloista joudutaan hakemaan kristinuskoa paljon vanhemmista, kuten intialaisten Puranoista, joihin voi tutustua mm. seuraavan linkin kautta:

Tietoisen olemisen erilaisia tiloja

Kuollut tuntee kyllä elävänsä erillisenä, hahmollisena olemuksena, jolla ei tosin ole kehollisuuteen liittyviä välittömiä tarpeita muuta kuin alussa, jolloin ne johtuvat aikaisemman kokemuksen tuottamista ehdollistumista joita uudessa olomuodossa ei voi enää tyydyttää (muuta kuin kuvitteellisesti).

On tosin viitteitä siitä, että esim. kuollut alkoholisti saattaa ajautua tai hakeutua kaltaistensa elävien ihmisten läheisyyteen yrittäen saada heidän ”atmosfääristään” edes jonkinasteista tyydytystä entisiin tarpeisiinsa. On myös esitetty, että todella paatunut rikollinen voisi kuoltuaan lähestyä vastaavia taipumuksia omaavia ja yllyttää heitä tekemään rikoksia – jolloin puhutaan demonisesta tai elementaarisesta vaikutuksesta.

Joidenkin näkemysten mukaan kuolleet jäävät läheistensä lähettyville eräänlaisiksi ”suojelusenkeleiksi.” Tämä ei liene mikään sääntö, vaan poikkeuksellinen tila, joka johtuu erityisen voimakkaasta tunnesidoksesta (yleensä huolehtimisen tarpeesta tai eloon jääneiden kaipauksesta).

Traumaattiset tapahtumat (kuten väkivaltainen kuolema) saattavat pidättää tajunnan tapahtumapaikkaan, samoin liiallinen kiinnittyminen (omistamisen halu).

Voimakkaita tunteita sisältävät tapahtumat tuottavat myös kaltaisiaan energiakoostumia, jotka eivät hajoa välittömästi, vaan jäävät jollakin tavoin aistittaviksi. Esimerkiksi onnettomuuspaikoille suremaan tai uteliaisuuttaan tyydyttämään kerääntyvät ihmiset saattavat vahvistaa kyseiseen paikkaan muodostuvaa psyykkistä ominaislaatua (mikä ei ole hyvä asia).

Jonkin paikan, esineen tai rakennuksen palvonta ja ihailu parantavat sen psyykkistä atmosfääriä, kun taas kauhistelu ja ikäviin tapahtumiin samastuminen pahentavat tilan laatua.

Esimerkiksi ortodoksit suorittavat (muita enemmän) erilaisten tilojen ja esineiden siunaamista parantaakseen niiden psyykkistä puolta ja poistaakseen niistä mahdollisia ”näkymättömiä negatiivisia jäämiä.”